Miten itsenne satuttamiseen on suhtauduttu?

Minulla pimahti kerran ja vedit masennuslääkkeitä koko paketillisen niin että olin ihan tillin tallin, kärrättiin ensiapuun missä sai sitten kitata sitä hiilimössöä pari päivää. Lääkärillä oli selvästi halveksuva asenne tyyliin "phyh taas näitä huomionhakuisia häröjä". Lähipiirissä elämä jatkui kutakuinkin samaan tyyliin kuin aikaisemminkin, eipä kai siinä mitään kun olo nykyään paljon parempi. Eniten jäi kyllä kyrpimään se lääkärin mulkkumaisuus samalla kun itse pedissä tuskissani kramppailin.

Barmaan äidisi on sinusta huolissaan, voi olla että pelkää niin paljon että ei keksi sanoja tuollaisen ruutitynnyrin vierellä. Vaikuttaa kirjoituskesi perusteella, että vahingoitit itseäsi juuri vain herättäessäsi toiset huomaamaan hätäsi ja sinut. Siin et halunut itsellesi pahaa vaan huomiota.
Keksi hyvä ihminen nyt parempi keino - ala vaikka itse auttaa toisia. Itsesääliä moinen touhuilu on.

Mä viiltein kerran 14-vuotiaana ja olin muutenkin niin huonossa kunnossa että jouduin sitte heti psykiatriselle suljetulle osastolle Harjavaltaan.Perhe oli tosi huolissaan muttei kukaan oikeen osannut puhua asiasta.Kotiin päästyäni pari kertaa puhuttiin siitä muttei enää jälkeenpäin,liian arkaluontoinen asia.Sen jälkeen oon viillellyt paljon kun jouduin ensin nuorisopsykiatrian osastolle Poriin,sieltä perhetukikeskukseen ja taas Harjavaltaan ja sieltä nykyiseen olinpaikkaani,tälläiseen kamalaan kuntoutuskeskukseen.Kerran yritin tappaa itteni kun tänne kuntoutuskeskukseen tulin.Jos nykyään viiltelen niin enimmäkseen saan halveksuvia katseita,pari ihmistä oikeasti välittää ja puhuu mun kanssa mutta suurinosa tosiaan kuvittelee että se on vaan huomionhakua.Todellisuudessa mulla on vaan niin kamala olo,oon masentunut ja ahdistunut enkä tiedä muuta keinoa miten lievittää kamalaa oloa.Se auttaa vähän aikaa kun sattuu oikeen paljon.Tosin kerran säikähdin hiukan kun viilsin aika syvälle ja veri vaan valui lattialle lammikoksi,sillon tajusin että joskus voi oikeasti käydä huonosti enkä oo sen jälkeen viillellyt.Mutta odotan kauhulla seuraavaa kertaa,jos en pystykään hillitsemään itteäni.

No ensireagtio oli että äitini huusi aika paljon. Sanoi että nuo jäljet varmasti tulehtuvat ja kysyi että mitäs aion sitten sanoa kun joudun lääkärin eteen tulehtuneen käden kanssa. Ja sanoi että joudun osastolle. Käski sitten puhdistamaan käteni ja laittamaan siihen ympärille sidettä, tein sitten niin.
Koulussa piilottelin haavoja.

Sen jälkeen viillellyt lukuisia kertoja aina välillä jääden ja välillä jäämättä kiinni.
Viiltelin n. 14-16 vuotiaana. 16-vuotiaana eräs lääkäri huomasi jäljet ja kysyi vaan "Koskas olet käsiäsi raapinut?" Eikä sen kummemmin aiheesta puhunut.

Sen jälkeen viiltelin 22-vuotiaana. En jäänyt kiinni, olisin hyvin voinut salata asian mutta kerroin kuitenkin avomiehelle ja hän oli aika toivoton. Sen jälkeen todella kaduin kertomista.. Töissä pidin sitten pitkähiaista ja jotkut kyseli että eikö ole jo kuuma.

Väheksymättä yhtään toisten kokemuksia ja tuntemuksia, olen aina ihmetellyt viiltelyä käsivarsiin tai muualle, missä ei ole valtimoa. Itse olen vetänyt pariin kertaan ranteet auki ajatuksella, että täältä lähdetään. En ole vaan ymmärtänyt mitä viiltely tapana oikein hyödyttää? Nämä on vaan ihmettelevän ihmisen ajatuksia, joiden tarkoitus ei ole loukata ketään.

helppo tajuta miksi ihmiset viiltelee itseään, eivät aina itsaritarkoituksessa vaan haluavat lievittää tuskaa vetämällä ranteen auki.

Itse meinasin tappaa kerran ihteni lääkkeillä ):
mutta tajusin pian että se ei ole oikein isääni ja perhettäni kohtaan.
Pitää ajatella muitakin, mutta ymmärrän itsarin tehneitä ihmisiä, rtunnen empatiaa heitä kohtaan.
Se on kova seinä' mikä tulee vastaam umpikuja josta ei ole juurikaan mahdollisuus päästä pois ja ainoo vaihtoehto ois Itsemurha ):

Itse kun kärsin vakavasta (määrittelemättömästä) ahdistuneisuushäiriöstä, vakavasta masennuksesta, sosiaalisesta fobiasta ja paniikkihäiriöstä (diagnisoitu virallisesti F32.2 sekä F41.3) niin olen useita kertoja viillellyt itseäni.
Aina tosin huolella desifioin mattoveitsen joko alkoholilla tai polttamalla sitä erittäin kuumalla liekillä ja odottanut sen jäähtymisen ja sen jälkeen tein ihan pieniä pintahaavoja rystysiin tai kämmenen yläpuolelle, että saisin vain fyysistä kipua aikaiseksi.
Tämä kaikki viiltely johtui minulla ainoastaan siitä, etten saanut tarpeeksi lääkitystä ahdistukseen ja fyysinen kipu poisti ahdistuksen kokonaan, mutta vain pieneksi hetkeksi. Tosin tuo pienikin hetki oli minulle helpotus.
Toinen mitä olen tehnyt vielä nykyäänkin niin olen hakannut seiniä niin kovaa kuin vain voimalla lähtee ja nyt rystyset ovat rustostuneet enkä saa enää kipua.
Vanhempani tietävät tästä sekä hoitaja ja lääkäri myös, mutta he ovat ymmärtäneet sen, että minuun sattuu sisäisesti erittäin paljon enkä voi sille mitään jos näin teen.
Se viiltely tai seinien hakkaaminen tulee itselläni ihan alitajunnasta suoraan ja kun olen siinä tilassa (alan viiltelyn, hakkaamisen) niin en enään ajattele sitä asiaa ollenkaan vaan teen sen kuin olisin aivokuollut.
Tunnen muutamia ihmisiä jotka ovat tehneet erittäin syviä haavoja, mutta itse en siihen pystyisi vaikka miten paha olo olisi vaan soittaisin ambulanssin tai kaverin viemään päivystykseen ja tätäkin on tapahtunut muutamia kertoja.
Ymmärrän miksi ihmiset satuttavat itseään, mutta on myös oikeasti niitä jotka tahtovat vain hakea huomiota sillä viiltelemisellä. Eihän se koskaan ole terveellistä viillellä kun siitä jää arpia ja ne voivat muutenkin tulehtua, mutta ihminen ei voi itselleen mitään tietyissä tilanteissa.

Aloitin viiltelyn 19v kun masennuin keväällä 2010. Sitä jatkuin pahana alkusyksyyn , poikaystäväni tiesi asiasta, mutta ei hän sille mahtanut mitään, kunnes aloin hieman parantua ja tunsin valtavaa syyllisyyttä nähdessäni kuinka paljon häntä satutin (syksyllä muutimme yhteen). Hän kuitenkin aina kuunteli ja tuki minua. Arvet siitä jäivät kuitenkin hänellekin. Kun romahdin uudestaan kevättalvella ja aloin viillellä reisien sijaan ranteita (varmaankin kuuakuden ajan, kunnes taas kokosin itseni), piilottelin asiaa häneltä. Hän oli muuttanut pois, ei masennukseni takia josta olin jo viiltelyn tavoin päässyt eroon, vaan koska hän romahti itse.

Hänen masennuksesta oli aina tiedetty, mutta kolme kuukautta asumuseron jälkeen hänellä todettiin tunne-elämän häiriö. Itse jouduin kesällä näkemään, kuinka hän vahingoitti itseään pahastikin raapimalla ja lyömällä. Osaan vain kuvitella, miltä viiltelyni onkaan mahtanut tuntua. Kuukausi sitten hän jättikin minut lähdettyään itse psykiatriselle osastolle, kun olo meni todella pahaksi. Hän alkoi mm. nähdä painajaisia. viiltelystäni, vaikka olen ollut toukokuusta täysin kuivilla. Ei pystynyt käsittelemään sitä oman sairautensa vuoksi (kuten ei minkäänlaisia ristiriitatilanteitakaan), vaikka rakasti minua todella paljon ja halusi yhteisen tulevaisuuden kanssani. Menettäminen tekee todella kipeää, koska hän oli sielunkumppanini ja suhteemme uskomattoman hyvä.

Kävin asian kanssa psykologillakin tuossa kevättalvesta, kumppanin takia, mutta psykologi vain totesi, että jos kerran tahdoin lopettaa, niin ongelmaa ei ollut enkä tarvitse apua (viiltelin edelleen toisinaan, vaikken halunnut). Se sattui minuun todella paljon, koska kynnys hakea apua oli alunperinkin suuri, olinhan lähemmän vuoden taistellut yksin masennuksen kanssa. Pariterapiassa, jossa kävimme kumppanini kanssa kuukautta myöhemmin asiasta oltiin sen sijaan hyvin huolissaan. En kuitenkaan hakenut enää uudestaan kenenkään apua, pariterapiakin jäi, koska kykenimme kommunikoimaan huomattavasti paremmin keskenämme. Tarkoitus oli palata kyllä sitten, kun olisimme ensin keskustelleet siitä, mitä terapialta tarvitsimme.

Olen myös kertonut asiasta eräälle vanhalle ystävälleni asumuseron alussa, hän purskahti itkuun ja aneli minulta, etten vain satuttaisi itseäni. Seuraavana päivänä hän matkusti luokseni, mutta sen jälkeen emme enää ole olleet yhteydessä juuri ollenkaan. Emme olleet koskaan kovin läheisiä, mutta hän oli ainoa, joka minulle oli lukiosta jäänyt.

Eron jälkeen kerroin äidilleni. Hänen reaktionsa oli "on aivan oikein että hän (poikaystävä) jätti tuollaisen hullun!". Taas teki kipeää. Hänelle vakuutin kaiken olevan ohi, hän uhkasi järjestää minut "hullujenhuoneeseen" jos vielä tekisin jotain. Asiasta ei enää ole puhuttu. Olen kyllä viillellyt yhden kerran, mutta se ei vain enää tunnu miltään. Kesän aikana viiltelyn ajatteleminenkin kuvotti, nyt suhatutumiseni siihen on välinpitämättömyys.

Intissä muut huomas mun viillot kädessä eikä ne aluks sanonu mitää mut p-kauden lopussa ne alko kyselee ett "Mitä noi on? Mistä ne on tullu?" mä sanoin niille äkkiä vaa jotai ett jostai onnettomuudesta esim kolarist tai sit ett en oikee puhuis asiasta, myöhemmin koko komppania sai tietää asiasta ja tyylii joka toinen joka näki mut (siis sielt mun p-kauden komppaniasta) huuteli mulle kaikenlaist juttua viiltelyyn liittyen, siit seuras se ett alikit alko myös soittaa suutaan asiasta ja lopult jouduin kapun puheille mut mä kielsin kaikki tornarit ett niis ei oo mitää perää ja sanoin ett mull on kaikki hyvin mikä tosin ei ollu totta mut en halunu ett mut potkittais intist heti ekan parin viikon aikana. E-kaudella tosin ku mul oli viikonloppuloma nii kännissä sitten viilsin viis sairaan syvää vekkii mun käteen niiden vanhojen viiltojen päälle ja luulin ett niit ei kukaa huomais kunnes seuraavana viikonloppuna olin kännis ulkona ja mut ryöstettiin ja jouduin siitä hyvästä juoppo putkaa ja ne kytät siel huomas ett mull on kädessä side ja ne tarkasti ett mitäs se oikee teki siin en tiiä miten se liitty ja mihin mut siin oli ne tuoreet vekit ja ne ilmotti siit varuskuntaa jossa sinne päästyäni jouduin lääkärin tarkastukseen ja sitä kautta psykiatrin puheille jolle kusetin kaiken esim kerroin ett en oo koskaa ajatellu itsaria...just aattelen sitä koko ajan joka päivä, sit kusetin ett mua ei masenna ku ett joskus yhen kerran aikoja sitten mikä ei oo totta koska mua masentaa joka päivä jne, sen jälkee mut potkittii intist sen takii ku mä olin ns "Turvallisuus riski" ja sen jälkee ku pääsin siviilii nii huonnomaks vaa on asiat menny. Kaikki ne kytät, sairaanhoitajat ja muut jotka näki ne mun vekit nii ei tehny asialle tyylii mitää, yhen kerran oli pakko käydä psykiatrilla mut eipä sit muuta....ihmettelen vaa eiks ne muka nähny ett mä kusetin ja ett niil vekeil on joku syy? mun tuttavia on joutunu pakkohoitoon pienemmästäki mä sen sijaan saan olla yksin tämmösten asioiden kaa...mä en osaa hakee apuu sen sijaa ett haen apua oon vaa hiljaa ja viiltelen mä en kyll tarkota ett haluisin pakko hoitoo mut ees pieniki apu tai tuki ois hyvästä. Mä tekisin mitä vaa ett pääsisin takas sinne inttiin jatkamaan loput mun palvelus ajasta.

Jäin kiinni teini-ikäisenä viiltelystä vahingossa, kun vanhemmat näkivät arpeni vaikka muuten peittelin käsiä aina pitkähihaisilla paidoilla. Syytettiin saatananpalvojaksi, mutta minkäänlaista apua tai tukea en saanut. Asiasta ei myöskään keskusteltu silloin eikä tähän päivään mennessä ole keskusteltu. Asia myös salattiin muulta suvulta ja tuttavilta. Viiltelin silloin kännissä masennukseeni, pahaan olooni ja huomionkaipuuseeni, jotain apua ja puuttumista olisin todella tarvinnut! Toisaalta perheestä lähtöisinhän se pahoinvointikin todennäköisesti oli, joten mitä tukea siltä suunnalta olisi voinut odottaakaan.

Oon 14-vuotias ja kyllä mun porukat huomas ja hulestu viilelystä ja nahkohen repimisestiä käsistä.
Ne kärräs koulukuraattorilel joka teki lähetteen kaupungin nuorisopsykiatriselle (nupolle) jutteleen josta tehtiin päivystävänä lähete Pitkänniemen nps1 osastolle. olin siellä 4 viikkoo ja pääsin pois sieltä toissapäivänä ja nyt käyn tampereen tayssissa päiväosastolla 2 viikkoo...
lääkitys on alotettu

Tänään koululääkäri huomasi arpeni kun jouduin vähentämään vaatteita tarkastusta varten. Kysyi että mitä haluisin sanoo niistä ja sanoin et stressin aiheuttamia, harmittomia ja oon puhunu niistä äidin kaverin kanssa joka on psykologi. Sitte se kysy et tietääkö mun porukat ja sanoin et joo äite tietää.

Todellisuudessa äitillä ei oo ketää psykologi kaveria, en vaa halunnu mihkää tuntemattonmille ihmisille mennä selittelee näistä, en itseasiassa haluu selitellä kellekkää koska ei nää kuulu muille, nää on mun omia asioita:) ja joo äite tietää, mut oman surun ja oikeen syyn viiltelyyn saa peiteltyä kuha tarpeeks hymyilee ja nauraa asialle, suhtauduin vaa tarpeeks huvittavasti asiaan ni äiteki otti sen paremmin:D "tykkään pelata ristinollaa iholla" Ei lähettäny mihkää tutkimuksii.

Pelottaa vaa et meinaaks toi lääkäri kutsuu mua jatkossa sitte tiuhemmin sen käynneille, ei kyl kiinnostas yhtää ja mitään en oo tasan sille kertomassa. En mä oo sairas, se on vaa kivaa:)

joo oon vasta 13v ja tiiän e viiötely ei oo hyväst... moni kavereni teki tätä ja kun ei oo oikee mitään kavereit koulus ja mitään ihmwellistä tekemistä niin ajattelin milt tuntuu viilteleminen.... Meilläei siis ollut mitään varsinaista parta veistä tai terävää niin käytin vaan pullon avaajaa... jäin koukkuun ja otin porkkana raasteesta sellaisen terän irti katkomalla sen muovi kohdan siitä edestä niin sillä pystyy viiltelee.. sit sil pari kertaa viiltelin kunnes näin lasi mukista rikkoontuneen lasin... otin sen sit yläkertaan ja aloin viiltelee sillä... mul on nyt vasemmassa jalassa n. 20arpea ja molemmissa ranteissa yhteensä jotain 24... faija näki sen lasin ja heitti roskiin... oon nyt tyytyväinen että se laittoi sen sinne.... mut sit jatkoin viiltelyy niil vähän tylpimmil vehkeil kunnes sain tietää et terkka tarkastus on tulossa... oon nyt ihan paniikissa lopetin viiltelyn yritän parhaani mukaan piilottaa niit arpii pitkä hihasil paidoil.... nyt yritän mahollisimman nopee oikeest kädest saada ne arvet pois... oon aika herkkä enkä kestäis et mun vamhemmat tai kukaan tietäis et tein tollasta... Mut jos jään kiinni niin omapahan vikani oli... mun perhe on tosi paljon tällasii vastaan... älkää ees alottako tota viiltröyy se menee hiljalleen pitemmälle kunnes sit saattaa koituu helvetiks... en huomion takia tätä tehnyt halusin tietää milt se tuntuu... nyt kadun sitä..

Reippaasti vaan apua hakemaan ystäviltä, vanhemmilta ja lääkäristä. Kun olette vanhempia, teitä hävettää ikuiset arvet käsissänne ja jaloissanne. Jos haluatte pahaa oloa pois, kertokaa ihmeessä lääkäreille kaikki mahdollinen, ette voi edes uskoa kuinka avun jälkeen tuleekin hyvä olo itsestä ja elämästä. Menkää juoksemaan vaikka yöllä ulos, sekin tekee hyvää kun tulee paha olo. Musiikki täysille korvaan ja ulos juoksemaan. Fyysinen harrastuskin on hyvä. Potkunyrkkeily? Älkää pilatko elämäänne noin nuorena, jaksakaa eteenpäin, teillä on rakastavat vanhemmat. Joskus teistä tulee vielä oman elämän herroja, saatte hyvän elämän jos ette pilaa sitä jo nyt.

Itsekkin on tullut tehtyä kaikelaista. Ensikeetaa, kun äiti oli haavani nähnyt, sanoi vaan että aika turhaa touhua kerjätä huomiota tuolla tavalla. Ja seuraavalla kerralla vaan silitteli arpiani huolestuneen näköisenä. Ek kuitenkaan saa sanaa enää suustaan.

ite oon 14 ja alotin viiltelyn ku olin 12.. sit joskus 13v jäin ekan kerran kiinni äitille, mut ei siitä mitää muuta tullu ku huutoo että mitä vittua sinä oot tehny tiiätkö sie kui helvetin tyhmä lapsi oot jne jne.. mut juuh en sit pahan olon takia pystyny lopettaa joten jatkoin.. siitä ehk 2-3 kk nii jäin uuestaa kii ja sama huuto muttei äiti vieläkää teriä pois ollu ottanu vaa anto olla. sen jälkee lukusii kertoja tapahtunu sama mut sit yks kerta ku äiti sai kii nii se rupes uhkailee et se vie mut psykiatrille mut kylhä mie tiesin et ei se mua minnekkää vie jote en alkanu huolehtii, sit taas jossai välis joku meiä koulun oppilas oli sanonu kuraattorille et viiltelen jonka takii sit se ilmotti taas vanhemmille jonka takia mulle sovittiin aikoja kuraattorille 2kk ajaks 2krt viikossa mut koska olin itsepäinen nii en halunnu käyä siel jote en vaa menny sinne kunnes sitten 3vko jälkee mulle määrättiin opettaja viemää mut sinne et sen pitää varmistaa et käyn siellä.. noh sit 2kk jälkee sain lopettaa ne käynnit ja sit äitille tuli ku puskasta se ku tulin kaatokännis kotii kyttien kyydis (ei siis ollu tiennyt siitä että olin ryypänny siitä 12 kesäsest) ja sitku mun vanhemmat alko huutaa mulle siitä nii tottakai koska olin kännissä ja vittuuntunu nii huusin että saatana minähä lähen nyt tuosta ovesta ja minä tapan itteni hinnalla millä hyvänsä jonka takia ne vei mut seurantaan keskussairaalaan ku olin nii sekasin. sit jo seuraavan päivänä mul alko psykiatril käynnit jossa kuitenki kusetin että juu et mää oon ihan kunnossa ei oo mitää hätää en oo ikin tosissaan aatellu tappavani itteeni vaikka tosiaankin olin noh nyt sit kesän alus sain lopettaa ne käynnit jonka jälkeen sairastuin syömishäiriöön ja tässä sitä vieläki ollaan :/ vähä pitkä ja tylsä stoori mut eipähä ollu muutakaan tekemistä..

Olen masentunut ja viiltelin. En ole kertonut vanhemmilleni vieläkään asiasta, mutta ysävälle kerroin hiljattain, kun jostain viiltely tuli puheeksi... Hän kysyi vain "miksi?" olen kyllä lopettanut... Ainakin väliaikaisesti ja ei yskävän kanssa sen jälkeen olla asiasta puhuttu, että elämä jatkui aika lailla samana... Kyllä vähän silti kaduttaa, että kerroin. En tiedä miksi kaduttaa, mutta jonkinlainen halveksunnan tunne siitä tuli. Kyllä nauroimme sen jälkeen ja hän on minun pitkäaikainen ystävä, joten en usko että hän menisi tietoa levittelemään. Käyn kyllä jo puhumassa psykologialla ja lääkitystä ei ole. En oikeastaan ole nolostunut tästä masennusasiasta. En kyllä silti haluaisi että viiltelytaustaani levitettäisiin ympäriinsä.

Olen nyt 35, viiltelyn aloitin joskus 14-15 ikäisenä. Menin tyhmänä vetämään kerran syvän vekin skalpellilla käsivarteen, se olisi todella tarvinnut tikkejä, mutta yritin ihan epätoivoisesti piilotella sitä äidiltäni, onnistumatta. Äitini oli sairaanhoitaja ja onnettomat selittelyni saksista eivät menneet läpi, sensijaan sain hirveät huudot ja uhkailut pöpilästä jos vielä toistuu. Opin sitten viiltelemään paikkoihin jotka eivät ole näkösällä. Reidet, olkavarret, sääret...
Varsinkin nuo olkavarret ovat pahasti kauttaaltaan arvilla ja nyt taas pari tuoretta jälkeä lisää, älkää hitto aloittako tätä touhua lainkaan!
Näin kesäaikana varsinkin kaduttaa, koska en taatusti halua esitellä arpia tai jälkiä kenellekään, täytyy kulkea rittävän peittävissä vaatteissa, mihinkään uimaan, rannalle tms. ei ole ollut asiaa moniin vuosiin, töissä täytyy vaihtaa vaatteita ilman että kukaan näkee ja onhan se nyt outoa, lääkärissä pelottaa, että mitä jos pitää ottaa paita pois ja tulee jotain jatkokysymyksiä...

Oon jääny kerran kiinni, aluks mun äiti oli silleen jäykkänä et "miks?" Ku näki mult jäljet ja itkin.. sit se alko itkee ja hokee kuinka paljon se rakastaa mua... sit kerto mun isäpuolelle ja sitä ei kiinnosta mut mun äiti osti seuraavana päivänä mulle ruusuja.. mun isäpuoli vielki kiusaa ja sanoo et ota kaapist parta terä ja tapa ittes... hirvein ihminen ikinä.. 😭😭

Itse kun viiltelin se tuntui hyvältä, ja mietin miksi ikinä häpeisin tätä? Mutta nyt kaduttaa, kun en uskalla kertoo mun vanhemmille tästä. Kun kerran ku olin mun naapureitten takapihalla niin mua kutitti paljon ranteista (ja mulla oli teepaita and viiltojälkiä) Mä unohdin että mulla on niitä viiltojälkiä ja näytin niitä jälkiä (vahingossa) . Mun äiti katto niitä käsiä ja sanoi oliko sulla jotain haavoja käsissä? Näyttäppä niitä vielä. Mä sanoin vaan EN ja menin takas keinuu. Mut mua kyllä hävettää miks oon satuttanu itteaäni ku en tajunnu että niistä jää oikeet arvet :( Mut nyt vaan mietin että voisinpa kääntyä ajassa taakseppäin ja olla viiltelemättä. Oon kuitenki 10v nii että.

Oon kai hullu mutta nauran vaan sille kun äiti halus nähdä mun ranteet mutta ei se mitään siinä nähny kun viiltelen olkavarsiin se oli saanu koulussa vihiä mun viiltelystä

Isäni ja äitipuoleni oli sitä mieltä että "Tämä lapsi hakee vain huomiota" ja tekivät siitä niin huonon asian että halusin tehä niin taas uudestaan. Menin siis kertomaan itse että viiltelin äitipuolelleni ja heti tietenkin he alkoivat syyttämään

Usein reaktio on aika yllättävä! Joku vaikenee täysin ja toinen saa hermoromahduksen. Kaikki viiltelijät, tutustukaa vapaaksi viiltelystä omahoitoon! Tai menkää juttelemaan sekasin chattiin!

Itse taisin viillellä ensimmäisen kerran joskus 19 vuotiaana. Silloin aloin voimaan todella huonosti. Olen uskoakseni ollut masentunut jo teini-iästä, mutta tuolloin 19v homma sitten paheni. Masennuksen lisäksi mulla on määrittämätön ahdistuneisuus häiriö mm. sos. tilanteiden pelkoa, jonkin asteinen paniikki häiriö. Mun viiltely ei ole koskaan ollut huomion hakua, vaan haluan henkisen tuskan pois. Kerran halusin tosiaan tappaa itseni. Vedin alkoholia, bentsoja ja vedin tikkejä vaativat viillot. Lopulta päädyin soittamaan lanssin jossa mulle juotettiin hiiltä. Kun haavat oli ommeltu mut lähetettiin kotiin kun lupasin lääkärille etten tapa itseäni. Mulla oli olemassa hoitosuhde kunnan mielenterveysyksikköön. Aamulla kun heräsin ja tajusin mitä olen duunannut koin aivan valtavaa häpeää. Siivosin tunnin verran veriä lattioita, olin jalastani suonen auki. Tuolloin viiltely jäi tauolle. Olen viillellyt itseäni eri puolille kehoa, niin ettei homma paljastuisi. Yksi viilto tuossa kädessä on, ja siitä välillä kuittailtu. En ole ikinä myöntänyt kellekään tehneeni sen itse. Nyt keväällä päädyin tarttumaan veitseen monen vuoden jälkeen, ikää nyt 33v. Tein taas kunnon vekin, ois varmaan tarvinnut tikkejä. En tule varmaan koskaan paranemaan. Välillä mielen valtaa sellainen synkkyys ja tuska. Siis sellainen epätoivon tunne ja voimakas halu luovuttaa.

Äitini oli vakavissaan. Mua fr pelotti se kui vakavan se oli, mut sit seuraavassa hetkessä se jo vähätteli kui mun veljellä menee paskemmin. Uhkaili jollain huostaanotoilla tms, iskä veti kilarit. Ois huutanu päi naamaa jossei ois äiti käskeny pitää turpaansa kiinni. Kerto kui tyhmää ja lapsellista se on. Eli aika huonosti meni:)

Ei mitenkään kun ei ole edes itse itseämme satutettukaan.