Olin itse MAP-kirkon toiminnassa mukana noin 12 vuotta. En saanut ns. todistusta siitä, että tämä kirkko on oikea. Kävin säännöllisesti seurakunnan tilaisuuksissa, rukoilin ja luin pyhiä kirjoituksia.
Luettuani tuon tällä palstalla olevan jutun "Oletko sairas vai terve" aloin ajatella, että isällämme on varmaankin siinä mainittu narsistinen luonnehäiriö.
Kun isä edusti perheessämme vahvimmin mormonismia, se on varmaankin sävyttänyt käsitystäni kirkosta.
Olisin iloinen, jos tällä palstalla kirjoittavat mormonit kertoisivat, miten heille syntyi vakaumus siitä, että MAP-kirkko on ainoa oikea.
Miten kauan prosessi kesti?
Onko jokin selkeä hetki, jolloin saitte todistuksen?
Oletteko myöhemmin epäilleet todistuksenne aitoutta?
Hyvä olisi, jos ette kirjoittaisi itse todistuksestanne kovin paljon, vaan siitä, miten saitte sen.
Tässä vielä narsismista pieni pätkä, koska koen että isämme on ollut juuri tällainen lapsuudenkodissamme:
Narsistinen luonnehäiriö on itsetunnon ja ihmissuhteiden häiriö. Kaikki narsismin ongelmat kietoutuvat jollain tavalla vääristyneeseen käsitykseen omasta itsestä ja vääristyneisiin ihmissuhteisiin, epärealistiseen käsitykseen omasta kaikkivoipaisuudesta ja kyvyttömyydestä arvostaa ja kunnioittaa muita ihmisiä.
Narsistiset ihmiset ovat suunnattoman itsekeskeisiä ja kyvyttömiä huomioimaan muita ihmisiä. He uskovat olevansa aina oikeassa, ja heillä on oikeus tehdä mitä he haluavat ja tulkita sääntöjä omalla tavallaan. Heikko itsetunto aikaansaa sen, että narsistinen ihminen on herkästi haavoittuva, loukkaantuu kaikesta, eikä kestä minkäänlaista itseensä kohdistuvaa kritiikkiä tai leikkipuhetta. Hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa tai asettumaan toisen ihmisen asemaan ja katsoo myös oikeutetuksi toisiin ihmisiin kohdistamansa ruumiilliset tai henkiset loukkaukset.
Kiitos kaikille, jotka vaivautuvat vastaamaan!
Luettuani tuon tällä palstalla olevan jutun "Oletko sairas vai terve" aloin ajatella, että isällämme on varmaankin siinä mainittu narsistinen luonnehäiriö.
Kun isä edusti perheessämme vahvimmin mormonismia, se on varmaankin sävyttänyt käsitystäni kirkosta.
Olisin iloinen, jos tällä palstalla kirjoittavat mormonit kertoisivat, miten heille syntyi vakaumus siitä, että MAP-kirkko on ainoa oikea.
Miten kauan prosessi kesti?
Onko jokin selkeä hetki, jolloin saitte todistuksen?
Oletteko myöhemmin epäilleet todistuksenne aitoutta?
Hyvä olisi, jos ette kirjoittaisi itse todistuksestanne kovin paljon, vaan siitä, miten saitte sen.
Tässä vielä narsismista pieni pätkä, koska koen että isämme on ollut juuri tällainen lapsuudenkodissamme:
Narsistinen luonnehäiriö on itsetunnon ja ihmissuhteiden häiriö. Kaikki narsismin ongelmat kietoutuvat jollain tavalla vääristyneeseen käsitykseen omasta itsestä ja vääristyneisiin ihmissuhteisiin, epärealistiseen käsitykseen omasta kaikkivoipaisuudesta ja kyvyttömyydestä arvostaa ja kunnioittaa muita ihmisiä.
Narsistiset ihmiset ovat suunnattoman itsekeskeisiä ja kyvyttömiä huomioimaan muita ihmisiä. He uskovat olevansa aina oikeassa, ja heillä on oikeus tehdä mitä he haluavat ja tulkita sääntöjä omalla tavallaan. Heikko itsetunto aikaansaa sen, että narsistinen ihminen on herkästi haavoittuva, loukkaantuu kaikesta, eikä kestä minkäänlaista itseensä kohdistuvaa kritiikkiä tai leikkipuhetta. Hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa tai asettumaan toisen ihmisen asemaan ja katsoo myös oikeutetuksi toisiin ihmisiin kohdistamansa ruumiilliset tai henkiset loukkaukset.
Kiitos kaikille, jotka vaivautuvat vastaamaan!
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tunnistan minäkin isässäni samanlaisia heikon itsetunnon aikaansaamia narisistin merkkejä. Hänkin on erittäin voimakkaasti uskonnollinen, vaikka ei kylläkään mormoni.
En tiedä mitään kieroutneempaa kuin huono itsetunto, valtava pätemisen ja ihailluksi tulemisen tarve, hirvittävä oikeassa olemisen pakkomielle, ylimielisyys ja pohjaton itsekkyys, narsismi ja egoistisuus, ja tämä kaikki pukeutuneena uskonnollsuuden valepukuun.
Lapsuuteni perhe oli yksi monista joissa luotettavan ja turvallisen isän paikalla oli uskonnollinen hirviö joka pahonpiteli säännölliseti lapsiaan, ilman mitään selitystä miksi. Väkivaltaa, pahoinpitelyä, alistamista, kiduttamista, syrjintää, sortamista, kieroilua ja epärehellisyyttä, julmuutta, mielivaltaisuutta. Nälkää, hylkäämistä, alastomuutta, kauhua ja pelkoa.
Ja päälle lyödään uskonnon sinetti.
Kasvoin alituisessa pelossa. Usein rukoilin ettei isä tulisi kotiin enää ollenkaan.
Ihmettelin että miten voi olla mahdollista että juuri se ihminen johon lapsen tulisi voida luottaa ja turvata, herättää eniten kauhua ja pelkoa. Minua pidettiin nälässä. Minua rangaistiin vain siitä syystä että olin olemassa. Minusta kasvoi alistettu, lyttyynlyöty ja henkisesti murhattu, omaa olmassaoloaan anteeksipyytelevä lapsi, vailla mitään omanarvontuntoa. Perheen julkisivu oli kaunis ja kiillotettu. Isäni oli paikalllisen seurakunnan johtohenkilöitä. mutta perheen sisällä oli helvetti. Kukapa minua olisi kuitenkaan uskonut.
Uskoin että elämälläni ei ole mitään tarkoitusta. Yritin 3 kertaa itsemurhaa. Elämänhaluni oli murhattu. Kaikki oli lopussa. en jaksanut enää elää helvetissä.
Rukoilin kuolemaa.
Mutta Jeesus vastasi! Hän paransi haavani, ja vei posi katkeruuden,. Hän antoi minulle elämän, ilon ja toivon! Kiitos ja ylistys Herralle!
Olen lukenut kirjan: "Naamiona terve mieli". Kannattaa lukea, ihan sitä varten, että sitä kautta ehkä ymmärtää paremmin lapsuutensa haavoja, ja että niistä voi myös parantua
Tiedän siis omasta kokemuskesta mikä ero on elävällä uskolla, ja uskonnollisuudella.
Rohkeutta ja voimaa jokaiselle lapsena rikotulle!
Oletko sinä mahdollisesti sama henkilö, joka kirjoitteli muutama kuukausi sitten nimimerkillä 111? Tekstistäsi tuli vahva tunne että saattaisit olla sama henkilö - tosin tyylisi kirjoittaa on paljon parempi kuin 111:llä, mutta pakko kummiskin kysyä.
Ikävää, että sinulla on ollut tuollainen lapsuus ja olosuhteet kotona! Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämässäsi!
Sama henkilö. Nyt kun tiedät taustani, ymmärrät minua ehkä hiukan paremmin. Samoin sinullekin kaikkea hyvää.. Elämä hymyilee kuitenkin kaiken jälkeen. Niin uskomatonta kuin se onkin :)
Olen niin vähän aikaa sitten löytänyt tämän palstan, että en ole edes nähnyt tuon 111:n kirjoituksia.
Täytyy tutkia arkistosta tuosta takaa.
Jos olet juuri se, niin kiitos myös näistä
"kolmen pisteen" kirjoituksista.
Hienoa ja siunattua kesää!
sama henkilö. Kiitos myös sinun kirjoituksistasi. Hyvää ja siunatttua kesää samoin sinulle.
Hmm.. vaikea sanoa mitään yksittäistä tapahtumaa tai käännekohtaa milloin olisin saanut todistuksen siitä, että MAP-kirkko on ainoa oikea kirkko. Olen syntynyt kirkon perheeseen, joten koen, että todistukseni evankeliumista on kehittynyt vähän kerrassaan. Näkisin, että todistuksen saaminen ja sen lujittaminen on koko elämän kestävä prosessi. Tässä kuitenkin muutamia asioita, jotka ovat vahvistaneet todistustani:
-vanhempieni esimerkki evankeliumin mukaisesta tasapainoisesta elämästä ja säännöllinen kirkossa käyminen loivat hyvän perustan.
-lähetystyössä ollessani minulle hahmottui selkeämpi kokonaisuus evankeliumista esim. miksi käydä kirkossa, pitää käskyt, nauttia sakramentti jne. Ennen lähetystyötä monet kirkon asiat tuntuivat kyllä loogisilta ja hyviltä, mutta vasta lähetystyössä opiskellessa pyhiäkirjoituksia ja opettaessa tutkijoita, oivalsin kuinka käskyt ja periaatteet liittyvät toisiinsa ja muodostavat siten evankeliumin kokonaisuuden.
jos pitäisi kuitenkin nimetä jokin selkeä hetki todistuksen saamiseen, niin ehkä se olisi sitten se kaksi vuotta lähetystyössä. Tosin lähetystyön jälkeen opiskelu aikoina on todistustani koeteltu eri tavoin, koska ympäristö ja olosuhteet ovat olleet niin erilaisia kuin lapsuus kodissani ja lähetystyössä.
Aika paljon on saanut kuulla kaikenalaisia outoja asiota "mormoneista", mutta näkisin ettei se ole heikentänyt todistustani Map-kirkon oikeellisuudesta, vaan päin vastoin. Koen todistukseni vain vahvistuneen, kun kuulen "negatiivisia" asiota kirkosta, joita en itse ole nähnyt tai kuullut n. 30 vuoden kirkossa oloni aikana.
En ole epäillyt kirkon oppeja tai omaa todistustani. Minulle riittää, että tunnen sisimmässäni pyhän hengen kautta kirkon opit oikeiksi ja näen kuinka paljon hyvää se on tuonut elämääni. Käyn säänöllisesti kirkossa, pyrin pitämään käskyt ja omaan omat vahvuuteni ja heikkouteni:)
huh, tulipa pitkästi kirjoitettua. toivottavasti vastasin kysymykseen:)
Tuntuu hyvältä kuulla tuollaisesta hiljaisesta kasvusta uskoon. Oma työ (lähetystyö) ja muu arkinen toiminta on tehnyt asiat todellisiksi Sinulle. Minustakin kymmenen käskyä on hyvä elämän ohjenuora.
Kiitos.
Olen ollut pikkulapsesta lähtien kirkon jäsen. Perheessäni ei kuitenkaan kaikki pysyneet aktiivisina joten en ehkä ole sieltä parasta mahdollista esimerkkiä saanut. Parikymppisenä jäin pois kirkosta. Tuntui että olin yrittänyt ja yrittänyt lukea ja tutkia ja rukoilla enkä ollut saanut vastausta. Taustalla oli myös vakavaa masennusta ym.
Epäaktiivisuusaikana tuntui että en ole selvittänyt kaikkia asioita itselleni kirkon suhteen, mutta en halunnut alkaa sitä tekemäänkään. Pikkuhiljaa sopeuduin ajatukseen että en vain voi saada täyttä varmuutta asiasta koskaan enkä näin ollen tulisi koskaan palaamaan kirkkoon.
Kuitenkin kävin silloin tällöin kokouksissa, jos olin esim. sukulaisten luona kylässä jotka lähtivät kirkkoon. En kehdannut oikein jäädä yksin poiskaan. Kirkossa käynti tuntui kuitenkin jotenkin ahdistavalta, ehkä juuri siksi että en ollut asioita selvittänyt. Tunsin myös itseni jotenkin "epäkelvoksi" käymään kirkossa kun en noudattanut minkäänlaisia periaatteita.
Erään kerran olin sitten samalla tavalla sukulaisten siivellä kirkossa, mutta sillä kertaa kaikki oli erilaista. Minulla oli todella hyvä olla ja siitä päivästä mulla oli hyvin vahva tunne että nyt sinun täytyy ottaa tästä selvää, että tämä onkin sittenkin hyvälle tuntuva asia. Niin aloin taas rukoilla ja luin ensimmäistä kertaa elämässäni myös Mormonin Kirjan. Tuntui todella hyvälle, sain yhtäkkiä sellaisen rauhan mitä en masennuksen ym. takia ollut tuntenut moneen vuoteen.
Nyt olen ollut taas kirkossa muutaman kuukauden ja tuntuu edelleen todella hyvälle :) Välillä tulee vaikean elämäntilanteeni takia epätoivon hetkiä, mutta olen huomannut että hengelliset asiat kuten rukous auttaa niihinkin. Se taas on entisestään lisännyt todistustani tästä kirkosta. Siis että olen huomannut sen auttavan.
En tiedä miksi sain todistuksen sillä tavalla "yhtäkkiä" ja pyytämättä. En siis todellakaan ollut oikeastaan enää edes ajatellut kirkkoon palaamisen mahdollisuutta. Mutta hyvä että näin kävi, elämäni on muuttumassa niin paljon paremmaksi nyt.
Olen syntymästäni asti ollut kirkossa, ja nyt noin 30-vuotta.
Ajatellessani mistä todistukseni on muodostunut, mieleeni tulee mm. seuraavia asioita:
-Vanhempieni esimerkki lapsuudessani. Vanhempani opettivat minut menemään kirkkoon joka sunnuntai, pyhittämään lepopäivän, opettivat rukoilemaan yksin- ja perheen kanssa, osallistumaan perheen yhteiseen toimintaan, lukemaan pyhiä kirjoituksia, olemaan rehellinen jne.
Kun ajattelen lapsuuttani, niin varmasti vanhemmillani oli välillä kovasti työtä opettaessaan ja muistuttaessaan noista asioista ;) Nuo asiat, kuten kirkossa käyminen ym. olivat perheessämme asioita, joista lapsena ei sen enempää neuvoteltu, ja sitä kautta niistä tulitapa elää.
Vaikka lapsena en suuria syvällisiä ja ihmeellisiä hengellisiä kokemuksia muista saaneenikaan, niin kuitenkin tunsin saaneeni vastauksia moniin pikkupojan hätäisiinkin rukouksiin taivaan isältä. Kun olin vaikkapa hävittänyt jonkin tavarani, niin monesti pian rukoiltuani löysinkin sen, tai sain vaikkapa rauhan mielelleni, jos olin esim. eksyksissä.
Nuo olivat pienen pojan uskoa vahvistavia kokemuksia.
-Vuosien jälkeen lähdin peruskoulun jälkeen pois kotoa opiskelemaan muualle. Asuin omassa solukämpässä.
Muistan kuin tuohon aikaan tein kirkon seminaaritehtäviä, jotka olivat yleensä vaaditusta aikataulusta kovinkin myöhässä ;) Kerran tosiaan noita tehtäviä kämpässä tehdessäni, ja lukiessani ja tutkiessani Mormonin Kirjaa, tunsin suuresti liikuttuvani tuon kirjan sisällöstä. Mieleeni tuli sellainen tunne, että kaikkien ihmisten pitäisi saada tuntea se sama tunne, jonka itse tunsin. Tunsin suurta riemua kyynelten vieriessä silmistäni. En epäillyt yhtään etteikö tuo kirja ollut totta. Uskon, että tuo riemullinen tunne mikä liittyi tuohon hetkeen, oli Pyhän Hengen todistus Mormonin kirjan ja evankeliumin totuudesta.
-Armeija aikaan olin uinninvalvojana. Siinä valvojan kopin pöydällä oli Uusi-Testamentti. Otinkin tavoitteekseni lukea sen kannesta kanteen. Voin sanoa että ne hetket kun luin Raamattua uinninvalvojakopissa, olivat hengelleni suuria hetkiä. Sain varmuuden siitä, että raamattu on Jumalan sanaa.
-Myöhemmin nuorena aikuisena tein päätökseni lähteä lähetystyöhön, ja jättää urheilut joukkueessa ym. asiat pariksi vuodeksi. Ei niin helppo päätös, mutta kun olin mielessäni asian päättänyt, niin tuo päätös tuntui äärettömän hyvälle. Se oli samanlaista tunnetta mistä aikaisemmin kirjoitin. Muistan tosiaan tuon hetken, kun olin polkemassa pyörällä hammaslääkäriin korjauttamaan hampaitani lähetystyöaikaani varten. Tuntui kuin pyöröni olisi lentänyt ;)
Aivan lähetystyöni alussa sain nähdä Jumalan Karitsa- nimisen filmin, jonka kirkko on tehnyt. Se esittää Kristuksen maanpäällisen elämän viimeisiä hetkiä, erityisesti hänen sovitusta ja ylösnousemustaan. En voi vähimmässäkään kuvata sitä tunnetta minkä silloin koin. Ikinä en ollut niin voimakasta varmuuden tunnetta uskoon liittyvästä asiasta saanut, kuin silloin sain.
Sain silloin henkilökohtaisen varmuuden Kristuksen Jumalallisuudesta ja hänen sovitustyöstään. Rakkain omistamani tieto.
Muistan kerran, kuinka aurinkoisena sunnuntai päivänä lähetystyössä ollessani luin suurella kiinnostuksella erästä kirjaa. Siinä kerrottiin Joseph Smithistä, kuinka tämä 14-vuotias poika vastauksena rukoukseensa sai nähdä Jumalan, sekä Jeesuksen Kristuksen. Voimakas riemun tunne täytti mieleni. Sain silloin varmuuden että tuo näky oli todellinen. Kun sen jälkeen olen kertonut ihmisille tuosta nuoren pojan kokemuksesta, niin tuo tunne on palannut aina uudestaan mieleeni. Sitä ei tarvi epäillä.
-Näistä ja monista muistakin henkilökohtaisista kokemuksistani todistukseni on muodostunut. Uskon että Pyhä Henki on todistanut minulle näistä totuuksista. Olen voinut tuntea että silloin henki todistaa hengelle niin selvästi, ettei siitä voi erehtyä. Nuo kokemukset ovat omassa elämässäni pyhiä. Olen hyvin kiitollinen niistä kokemuksista ja tunteista joihin voin palata uudestaan.
Olen huomannut että Jumalan käskyjen pitäminen tuo onnea ja rauhaa elämässä. Synnin ja väärien valintojen tekeminen ei sitä tuo. Elämässäni ei ole ollut vaikea huomata sitä, että omat heikkoudet ja vajavaisuudet ovat tuoneet murhetta. Parannuksen tekeminen jota evankeliumi opettaa ja pyrkiminen elämään Kristuksen esimerkin mukaan, on tuonut minulle taas suurta rauhaa. Yksi lempikohdistani Raamatussa minulla on Joh. 7:17, jossa Kristus sanoo vapaasti lainattuna, että "Jos te haluatte tietää, onko oppini jumalasta, vai puhunko minä omiani, tehkää mitä minä olen opettanut. Siinä on mielestäni hyvä avain todistuksen saamiseksi itse kullekin!
Olen myös ollut kaksi kertaa elämässäni kunnolla masentunut. Silloin huomasi, miten vain ihmisten joukossa istuminenkin voi auttaa. Ei tarvinnut olla edes tuttuja, niin kuin Sinulla.
Itsekin ajattelen niin, että masennus on koko ihmisen sairaus: ruumiillista, henkistä ja hengellistä.
Kun kirkossa kokee yhteyttä muihin ihmisiin, muutkin solmut voivat alkaa avautua.
Se on vähän kuin talon siivousta. Alkaa mistä kohtaa vain, niin kunhan jatkaa, koko talo tulee puhtaaksi.
Kiitos vastauksesta.
Tuollainen kokemus, kun liikuttuu hengellisen oivalluksen hetkellä on hieno hetki.
Minulle sellaisia on tullut runoja lukiessa joskus, mutta voimakkain kokemus oli joitain vuosia sitten, kun minulla oli hyvä syy pelätä, että minulla on vakavanlaatuinen syöpä. Sitä tutkittiin puoli vuotta, ennen kuin se osoittautui vääräksi hälytykseksi.
Tuon syksyn aikana rukoilin paljon, en paranemistani, vaan sitä että lapseni ja muut läheiset selviäisivät. Rukoilin myös, että saisin viisautta hyväksyä tilanteeni. Eräänä kirkkaana syyspäivänä koin Jumalan valtavan huolenpidon ja olin täysin valmis kuolemaan vaikka siihen paikkaan. Sen jälkeen en ole enää ajatellut pelolla elämää enkä kuolemaa.
Koin äärettömän suuren ja viisaan rakkauden olevan läsnä ja johdattavan, oli edessä sitten mitä hyvänsä.
Olen lukenut Mormonin kirjan monesti kun olin kirkon jäsenenä ja yrittänyt lukea sitä nyt uudelleen. Edelleen vaan nuo vanhat kokemukset painavat liikaa. Raamattua on helpompi lukea.
Kiitos vastauksestasi.
Minulla nousee aina karvat pystyyn kun joku sanoo, minä Tiedän että tämä tai tuo on totta!
Kukaan ei voi tietää!
Voi luulla tai voi uskoa tietävänsä.
Parempi todistus olisikin: minä uskon tai minä toivon, että tämä kaikki on totta.
Toinen asia on lasten tuominen kirkkoon.
Mielestäni valtio voisi hyvin laatia lain jossa alle 15-18vuotiasta ei saa viedä minkään valtakunnan kirkkoon, eikä opettaa mitään uskontoon liittyvää.
Monesti kuulee kun Äiti tai isä sanoo ylpeänä: meidänkin 4v ville se teki sitä ja tätä, kertoi pihan lapsille Jeesuksesta tai todisti naaapurin mummolle evankeliumista. Tai lauloi Mc Donaltsissa purilaisia odotellessa, kirkkaalla äänellä täydelle salille,oon lapsi Jumalan!
Tottakai lapsi tuon tekee, lapsi tekee mitä tahansa, mitä vanhemmatkin. Siinä on kyse vaan matkimisesta.
Esimerkiksi Tapani, kuulunut kirkkoon jo niin kauan että kuuluu jo kalustoon?
Jos sinulla on lapsia? Väitän että 95% lapsesi olisivat nyt hartaita lestatiolaisia jos sinäkin olisit?
Tietysti osa käyttää sitä "vapaata- tahtoa" eikä koe mitään uskonnollista herätystä -tai sitten vaihtaa väriä ja tuleekin jehovantodistajaksi.
...asiasta samaa mieltä kuin sinäkin. En fokusoi tätä nyt mormonikirkkoon sen enempää kuin mihinkään muuhunkaan kirkkoon - asia on universaali siinä mielessä että sitä tapahtuu kaikissa kirkoissa; Kun lapsia viedään pienenä kirkkoon, niin siinä heidän päänuppinsa ohjelmoidaan uskomaan samaan asiaan kuin vanhempansa. Toisaalta, tämä on vanhempien tarkoituskin - lapset halutaan säästää totuudesta eksymisestä koska vanhemmat jo tietävät totuuden. Minä taas olen sitä mieltä, että jos lapset ohjelmoidaan lapsena, niin:
1. He eivät löydä omaa totuuttaan - tai jos löytävät, niin tie on tuskallinen
2. Voi olla että ovat koko elämänsä tyytyväisiä siihen mihin uskovat
Se on minustakin kornia, kun esim pieni lapsi käy todistamassa kirkon puhujapöntössä miten hän tietää Jeesuksen elävän yms (tämä osoittaa vain, että aivopesu on onnistunut - ei mitään muuta). Nämä Jeesusasiat ovat kyllä sellaisia, että ei ihminen niitä ala miettiä kunnolla ennenkuin mieleen juolahtaa, että ei tässä ikuisesti eletä. Tällainen vaihe alkaa yleensä tuolla yli 30v iässä. Mielestäni vasta yli 30v kirkon jäsen on "stabiili", sitä ennen voi tapahtua vaikka mitä.
Minun on pakko kertoa, että kersana en olisi millään viitsinyt käydä kirkossa. Mielestäni se oli tylsää ja kesti liian kauan. Lisäksi kirkossa käynti kaksi kertaa sunnuntain aikana tuntui pilaavan koko päivän. Toisaalta, kirkossa käynti "pyhitti" sunnuntain. Nykyään kun en käy kirkossa, sunnuntailla ei tunnu olevan mitään eroa muihin päiviin....
Tapania en menisi arvostelemaan kirkon vakiokalustoksi, kyllä hän on reagoinut ihan rehellisesti ja avomielisesti moniin kirkon "negatiivisiin" asioihin.
En ole antanut lapsilleni muuta uskonnollista kasvatusta kuin että elämä on lahja. Omaa ja kaikkea muutakin elämää tulee kunnioittaa.
Yleissivistyksen vuoksi he ovat käyneet uskontotunneilla. Se ei ole tunnustuksellista ikävällä tavalla.
Minut pakotettiin lapsena kirkkoon ja ragnaistukset, jos ei tehnyt niin kuin käskettiin olivat julmia.
No, ainakin osaan kunnioittaa omia lapsiani.
Toisaalta, aina joku kasvattaa. Jos ei koti, niin sitten muu. Olen kertonut mitä ajattelen oikeasta ja väärästä ja perusteluni, että ei maailma yksin kasvata lasta.
Myllynkivi niiden kaulaan, jotka kuristavat lasten sydämet jo ennen kuin heissä herää rakkaus elämään. Ei ole hengellisyyttä ilman rakkautta.
Minulle kävi juuri tuo sinun ykkösvaihtoehto.
Meni vuosikausia, en viitsi edes sanoa, miten pitkään, ennen kuin ollenkaan kiinnostuin hengellisistä asioista.
Sitten kolusin maailmanuskontojen pyhät kirjat, suomalaiset herätysliikkeet, suomalaisen muinaisuskon ja kaikenlaisia itämaisia virityksiä.
Vasta hellittäminen, lakkaaminen yrittämästä "ymmärtää" uskon olemusta avasi ymmärrykseni.
Järkeily ei johtanut uskonasioissa puusta pitkään.
Usko on lahja, ei omaa ansiotani.
"Usko on lahja, ei omaa ansiotani"
Amen! Siunausta sinulle..
http://www.utlm.org/newsletters/no76.htm