Muistan ja itken

all-what-i-can-do kirjoitti:

Minä muistan sinut ystäväni, muistan sinut
vaikket niin halunnutkaan. Kuinka voisin unohtaa?
rakastin sinua, ilmneisesti sinä et rakastanut
minua, etkä itseäsi...kukapa sinua olisi
opettanut?
Sinä kirjoitit tämän ja käskit panna johonkin.
minä laitan sen tänne ja kuulutan sen tuhansissa
muissa maailmoissa, naulaan sen seinille, jotta
kaikki tietäisivät sinun olleen olemassa. Jotta
jokainen tietäisi ettei usko ole ratkaisu
mihinkään, hellyys ja rakkaus on. Mutta niitä on
niin vaikea löytää mistään. Enhän minäkään
riittänyt sinulle. lepää rauhassa, tiedät minun
yhä itkevän.

Lumihiutale puuro


Elämä ei ole helppoa. Sen kai jokainen joutuu
tunnustamaan enemmin tai myöhemmin. On ehkä
oikein, että minä koin sen ennen kuin ymmärsin,
miten eletään. Luultavasti on normaalia, ettei
mitään ymmärrä enää jälkeen päinkään. Että tietää
sen olevan ohi, mutta mikä on se?

Ymmärryksen ja suvaitsemattomuuden välillä on
ohut huntu joka hämärtyy mitä pitemmälle kulkee.
Siihen törmääminen kietoo silmät ohueen
vaippaansa joka hämärtää oikean ja väärän tajun.
Mutta kai se kuuluu vaan elämään. On ymmärrettävä
vain osana kasvua, jalostumista.

Syytöntä ei ole. Syyllinen on jokaisessa. Tuomari
lahjottu kummaltakin puolelta. Jokainen ratkaisu
vie lähemmäs tuhoa. Sanottiin: ”Ei se ole mitään
erikoista. Normaalia käyttäytymistä nuorilta. Hän
vain kapinoi.” ja perään merkitsevä silmän isku.
Onko kapinointia kun yrittää tuoda esiin pahaa
oloaan ainoalla osaamallaan keinolla.
Järkyttämällä.
Kun jokaisen unelma prinsessa, neiti
Täydellisyys, kuolee, mitä löytyy sisältä?
Loputonta tuskaa ja pahaa oloa. Yksinäisyyttä ja
pinnallisuuden pelkoa. Eikö kukaan huomannut kun
hiusten värin myötä muuttui myös sydämen väri.
Kultaisesta mustaan. Että valheiden verkossa
huusi totuuden ohut säie. Eikö kenellekään
kertonut mitään avunhuutona viinan ja kaman
keskeltä. Oliko kaikki vain kuviteltua? Ohutta
unta hengityskoneessa, jonka vain huusin
mielessäni ja kuvittelin tapahtuneen.

Entä se auto joka kiihdytti vauhtiaan jättäen
minut makaamaan. Eikö kukaan välittänyt miten
hänelle kävi, saiko paha palkkansa? Oliko palkka
sellainen, että hän sillä vieläkin pärjäilee?
Oliko kenellekään väliä mitä minä ajattelin
maatessani jossain välillä maan ja Helvetin? Että
muistaessani kivun toivon jonkun sulkevan pääni
syliinsä ja tuudittavan kivun pois. Toivon jotain
viereeni välittämään.

Ymmärsikö kukaan, että maatessani hiljaa
kytkettynä hurisevaan laitteeseen jokainen
puhuttu sana säiliöityi sisälleni umpi tyhjiöön.
Että jokainen tekopyhä voivottelu satutti
syvältä. Että ymmärsin kun mietitte
lähettämistäni rajan taakse. Kun olisitte
tehneetkin. Onko tämä enää elämää? Valkeat
vaatteet, hiljaiset äänet, tunkkainen sohva,
säälivät ilmeet. Mitä tapahtui ihmisarvolle?

Olen ajatellut. Ehkei syntymääni toivottu. Ehkä
joku rukoili kuolemaani heti kuultuani minusta.
Enkä kuitenkaan tehnyt mitään. Ehkä kaikki se
mikä oli minun lapsena vaihdettiin pois,
poltettiin.
Se, että saamani kissanpennut työnnettiin Wc-
pönttöön, olikin vain vahinko. Kun löysin nalleni
aina kuralammikosta. Itkinkö edes? Oliko ketään
kenellä sanoisin takaisin. Oliko ketään kuka
kiinnitti irronneen silmän takaisin? Huomasiko
kukaan hiljaista kyyneltä poskella?

Olen tuuminut. Oliko se jo hätähuutoa kun
yökaudet luin läksyjä ennen kuin ne
määrättiinkään.
Tunsinko surua noutaessani hymypatsaan kotona
odottavan jonon jatkoksi. Jäikö niistä ystävistä
edes muistoa sydämeeni. Kai jokainen vain ohitti
minut, se kenen kanssa tanssin hitaat oli viikon
kuluttua unohdettu.

Milloin kaikki alkoi? Kun pojat kasvoivat
miehiksi eikä enää leikitty. Kun ujot suukot
vaihtuivat huohotukseen. Kun siideri virtasi
veressä. Kai kun vieläkään en tiennyt mitä
luottamus on. Ehkä
se sinetöi kohtalon kun ihastuin liikaa. Kun joku
toi taivaan ja kuun vierelleni. Piikki sinne tai
tänne. Ihmiset ovat suostuttelun mestareita. Kai
jotain tapahtui sillä välin kun seisoin maailman
reunalla.

Unissani katselen alas maailmaan. Lennän alas.
Kohti kattoja. Leijun niiden yllä. Siivet
pettävät. Putoan. Se lähestyy. Putoan. Enkä pääse
ylös. Siipeni vangitaan. Sivellään tervalla.
Ympäröidään kivisoralla. Silmäni sidotaan kiinni.
Kuulen äänen. Se kehottaa hyppäämään. Yön
suloiseen mereen. Herkulliseen syanidiin.
Kieltäydyn.

Maailmaa ei enää ole. Ei ainakaan suurta palloa.
Paratiisi on tuhottu. Käärme olin minä. Valkoiset
seinät syöksyvät päälle. Ihmiset hämärtyvät. Ne
häviävät sumu mereen. Yritän nousta. Käsi painaa
alas päin vaikka taistelen vastaan. Eikö kukaan
ymmärrä, että olen täällä yhä? En kadonnut. Enhän?

Tämä on puutarha. Kuoleman puutarha. Kai
sairaalaksi naamioitunut. Parantola
parantumattomille. Paradoksaalista. Paniikin
patarumpu. Näissä käytävissä eivät kävele elävät.
Niille on piirtynyt tyhjä ilme ihmisten
kasvoilta. Lääketieteellinen diagnoosi:
aivokuollut elävä.
Kuubalaisilla on osuvampi termi: zombi. Minä
sanoisin: elävä vihannes. Minä en ole vielä
kadonnut, mutta kukaan ei pelasta. Toiset
voittavat. Häviäjä olen minä.

Maailma sumentuu. Tätä he halusivat. He jotka
eivät toivoneet minua. Unohdun pikkuhiljaa. Ei
jää haamua huutamaan nimeäni historiaan. Kaikki
kuolevat. Sankarit haudataan, unohdetaan. Minä
jään kadotetuksi. Toivon tuli häilyy rajoilla. He
puhaltavat sen sammuksiin. Nousee savu
taivaisiin. Sinne jäävät tarkat rajat. Annan
perääntymiskäskyn. Liian myöhään. Heidän
joukkonsa särkevät puolustukseni. En hyökkää.
Lasken aseeni. Ehkä kaikki oli turhaa. Se oli.

Taistelu on kuin keittäisi lumihiutaleista
puuroa. Vesi huuhtoo avunhuutoni pois. Hiutaleet
satavat maahan. Juoksen kattilan kanssa niitä
kiinni. Turhaan.

Unissani katselen alas maailmaan. Lennän alas.
Kohti kattoja. Leijun niiden yllä. Siivet
pettävät. Putoan. Se lähestyy. Putoan. Enkä pääse
ylös. Siipeni vangitaan. Sivellään tervalla.
Ympäröidään kivisoralla. Silmäni sidotaan kiinni.
Kuulen äänen. Se kehottaa hyppäämään. Yön
suloiseen mereen. Herkulliseen syanidiin. Minä
hyppään. Katoan täältä. Nielen tappioni.
Sekoitettuna syanidiin.

Jos näet alastoman kummun, valkean hätäisesti
kyhätyn ristin, ehkä tekstin: ”Elämä on turhaa.”.
Muista minua.
Lumihiutale puuro


Elämä ei ole helppoa. Sen kai jokainen joutuu
tunnustamaan enemmin tai myöhemmin. On ehkä
oikein, että minä koin sen ennen kuin ymmärsin,
miten eletään. Luultavasti on normaalia, ettei
mitään ymmärrä enää jälkeen päinkään. Että tietää
sen olevan ohi, mutta mikä on se?

Ymmärryksen ja suvaitsemattomuuden välillä on
ohut huntu joka hämärtyy mitä pitemmälle kulkee.
Siihen törmääminen kietoo silmät ohueen
vaippaansa joka hämärtää oikean ja väärän tajun.
Mutta kai se kuuluu vaan elämään. On ymmärrettävä
vain osana kasvua, jalostumista.

Syytöntä ei ole. Syyllinen on jokaisessa. Tuomari
lahjottu kummaltakin puolelta. Jokainen ratkaisu
vie lähemmäs tuhoa. Sanottiin: ”Ei se ole mitään
erikoista. Normaalia käyttäytymistä nuorilta. Hän
vain kapinoi.” ja perään merkitsevä silmän isku.
Onko kapinointia kun yrittää tuoda esiin pahaa
oloaan ainoalla osaamallaan keinolla.
Järkyttämällä.
Kun jokaisen unelma prinsessa, neiti
Täydellisyys, kuolee, mitä löytyy sisältä?
Loputonta tuskaa ja pahaa oloa. Yksinäisyyttä ja
pinnallisuuden pelkoa. Eikö kukaan huomannut kun
hiusten värin myötä muuttui myös sydämen väri.
Kultaisesta mustaan. Että valheiden verkossa
huusi totuuden ohut säie. Eikö kenellekään
kertonut mitään avunhuutona viinan ja kaman
keskeltä. Oliko kaikki vain kuviteltua? Ohutta
unta hengityskoneessa, jonka vain huusin
mielessäni ja kuvittelin tapahtuneen.

Entä se auto joka kiihdytti vauhtiaan jättäen
minut makaamaan. Eikö kukaan välittänyt miten
hänelle kävi, saiko paha palkkansa? Oliko palkka
sellainen, että hän sillä vieläkin pärjäilee?
Oliko kenellekään väliä mitä minä ajattelin
maatessani jossain välillä maan ja Helvetin? Että
muistaessani kivun toivon jonkun sulkevan pääni
syliinsä ja tuudittavan kivun pois. Toivon jotain
viereeni välittämään.

Ymmärsikö kukaan, että maatessani hiljaa
kytkettynä hurisevaan laitteeseen jokainen
puhuttu sana säiliöityi sisälleni umpi tyhjiöön.
Että jokainen tekopyhä voivottelu satutti
syvältä. Että ymmärsin kun mietitte
lähettämistäni rajan taakse. Kun olisitte
tehneetkin. Onko tämä enää elämää? Valkeat
vaatteet, hiljaiset äänet, tunkkainen sohva,
säälivät ilmeet. Mitä tapahtui ihmisarvolle?

Olen ajatellut. Ehkei syntymääni toivottu. Ehkä
joku rukoili kuolemaani heti kuultuani minusta.
Enkä kuitenkaan tehnyt mitään. Ehkä kaikki se
mikä oli minun lapsena vaihdettiin pois,
poltettiin.
Se, että saamani kissanpennut työnnettiin Wc-
pönttöön, olikin vain vahinko. Kun löysin nalleni
aina kuralammikosta. Itkinkö edes? Oliko ketään
kenellä sanoisin takaisin. Oliko ketään kuka
kiinnitti irronneen silmän takaisin? Huomasiko
kukaan hiljaista kyyneltä poskella?

Olen tuuminut. Oliko se jo hätähuutoa kun
yökaudet luin läksyjä ennen kuin ne
määrättiinkään.
Tunsinko surua noutaessani hymypatsaan kotona
odottavan jonon jatkoksi. Jäikö niistä ystävistä
edes muistoa sydämeeni. Kai jokainen vain ohitti
minut, se kenen kanssa tanssin hitaat oli viikon
kuluttua unohdettu.

Milloin kaikki alkoi? Kun pojat kasvoivat
miehiksi eikä enää leikitty. Kun ujot suukot
vaihtuivat huohotukseen. Kun siideri virtasi
veressä. Kai kun vieläkään en tiennyt mitä
luottamus on. Ehkä
se sinetöi kohtalon kun ihastuin liikaa. Kun joku
toi taivaan ja kuun vierelleni. Piikki sinne tai
tänne. Ihmiset ovat suostuttelun mestareita. Kai
jotain tapahtui sillä välin kun seisoin maailman
reunalla.

Unissani katselen alas maailmaan. Lennän alas.
Kohti kattoja. Leijun niiden yllä. Siivet
pettävät. Putoan. Se lähestyy. Putoan. Enkä pääse
ylös. Siipeni vangitaan. Sivellään tervalla.
Ympäröidään kivisoralla. Silmäni sidotaan kiinni.
Kuulen äänen. Se kehottaa hyppäämään. Yön
suloiseen mereen. Herkulliseen syanidiin.
Kieltäydyn.

Maailmaa ei enää ole. Ei ainakaan suurta palloa.
Paratiisi on tuhottu. Käärme olin minä. Valkoiset
seinät syöksyvät päälle. Ihmiset hämärtyvät. Ne
häviävät sumu mereen. Yritän nousta. Käsi painaa
alas päin vaikka taistelen vastaan. Eikö kukaan
ymmärrä, että olen täällä yhä? En kadonnut. Enhän?

Tämä on puutarha. Kuoleman puutarha. Kai
sairaalaksi naamioitunut. Parantola
parantumattomille. Paradoksaalista. Paniikin
patarumpu. Näissä käytävissä eivät kävele elävät.
Niille on piirtynyt tyhjä ilme ihmisten
kasvoilta. Lääketieteellinen diagnoosi:
aivokuollut elävä.
Kuubalaisilla on osuvampi termi: zombi. Minä
sanoisin: elävä vihannes. Minä en ole vielä
kadonnut, mutta kukaan ei pelasta. Toiset
voittavat. Häviäjä olen minä.

Maailma sumentuu. Tätä he halusivat. He jotka
eivät toivoneet minua. Unohdun pikkuhiljaa. Ei
jää haamua huutamaan nimeäni historiaan. Kaikki
kuolevat. Sankarit haudataan, unohdetaan. Minä
jään kadotetuksi. Toivon tuli häilyy rajoilla. He
puhaltavat sen sammuksiin. Nousee savu
taivaisiin. Sinne jäävät tarkat rajat. Annan
perääntymiskäskyn. Liian myöhään. Heidän
joukkonsa särkevät puolustukseni. En hyökkää.
Lasken aseeni. Ehkä kaikki oli turhaa. Se oli.

Taistelu on kuin keittäisi lumihiutaleista
puuroa. Vesi huuhtoo avunhuutoni pois. Hiutaleet
satavat maahan. Juoksen kattilan kanssa niitä
kiinni. Turhaan.

Unissani katselen alas maailmaan. Lennän alas.
Kohti kattoja. Leijun niiden yllä. Siivet
pettävät. Putoan. Se lähestyy. Putoan. Enkä pääse
ylös. Siipeni vangitaan. Sivellään tervalla.
Ympäröidään kivisoralla. Silmäni sidotaan kiinni.
Kuulen äänen. Se kehottaa hyppäämään. Yön
suloiseen mereen. Herkulliseen syanidiin. Minä
hyppään. Katoan täältä. Nielen tappioni.
Sekoitettuna syanidiin.

Jos näet alastoman kummun, valkean hätäisesti
kyhätyn ristin, ehkä tekstin: ”Elämä on turhaa.”.
Muista minua.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä