Aihe on mielenkiintoinen mutta tunteita nostattava. Jumalan viha? Hmm...
Sanon heti alkuun että tarkoitukseni ei ole ärsyttää. Tahtoisin asiallista keskustelua tästä mielenkiintoisesta ja vakavasta aiheesta. En niinkään kiistelyä siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, kuka rakkaudeton ja kuka mitäkin.
Esitetään näkemyksiä ja keskustellaan. Rakentavasti, I Hope.
Aloitukseni tässä:
Raamattu mainitsee Joh.3:36 ihmisistä joiden päällä PYSYY Jumalan viha.
Sana "pysyy" ilmaisee, että he ovat (jatkuvasti) Jumalan vihan alla. Ei siis tarvita mitään erityistä tekoa tai tottelemattomuutta ihmisen puolelta, jotta hän joutuisi vihan alle, sen sijaan tarvitaan jotain jotta hän pääsisi vihan alta pois.
Tämä jotain, jota tarvitaan, on ilmaistu samassa jakeessa. Joh.3:36:
"Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
Kyse on siis uskosta ja kuuliaisuudesta.
Raamatun mukaan usko on Jumalan teko, jonka ihminen voi ottaa vastaan tai hylätä. Jumalan teon vastaanottaminen, jota pelastus edellyttää, ei tee siitä ihmisen tekoa.
Jumalan pelastustyö ja armo on TEHNYT IHMISELLE MAHDOLLISEKSI uskon vastaanottamisen ja Jumala tekee sen henkilökohtaisesti mahdolliseksi puhutellessaan ja kutsuessaan ihmistä.
Kun ihminen kyselee "voinko pelastua? voinko tulla uskoon?" hän on jo sillä paikalla, jossa voidaan. Raamattu sanoo että TÄNÄÄN on "otollinen päivä, pelastuksen päivä" ja "tänä päivänä, jos kuulette Hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiämme".
Entä jos olen kulkenut kutsuni ohi ja menettänyt mahdollisuuteni pelastua? Jos sydämeni on paatunut?
Tällainen kysely on selvä osoitus siitä että näin ei ole tapahtunut, tai jos on, niin Jumala nyt uudelleen kutsuu ja on valmis särkemään sydämen kovuuden ja rikkomaan paatumuksen tilan.
Herra näet ei kiusaa ketään. Jos ihminen ymmärtää miettiä omaa iankaikkisuuskohtaloaan vakavasti, se on osoitus Jumalan armosta. Silloin ollaan vakavalla paikalla. Olenko kuuliainen ja otan tuon armon vastaan, lähden seuramaan Herraa ja antaudun totuuteen koko sydämestäni?
Kuuliaisuuskin siis perustuu armoon.
Olla kuuliainen Pojalle on yksinkertaisesti sitä, että suostumme tahtomaan oikein? Tahdomme vaeltaa totuudessa, kuulua Hänelle ja tehdä oikeita ratkaisuja sen mukaan kuin ymmärrämme niitä tehdä?
Aluksi se saattaa tuntua vaatimukselta, ja ehkä jopa toivon etten ymmärtäisi, koska juuri ymmärrys tuo velvollisuuden taakan. Ymmärrän kuitenkin että lopputulos on hyvä, eikä Jumala kutsu minua totuudellisuuteen kiusatakseen vaan oman hyvinvointini tähden.
Seuraus kuuliaisuudesta palvelee aina elämää, mutta ns. oma tahto johtaa harhaan silloinkin kun luulemme tietävämme Jumalaa paremmin mikä minulle ja elämälleni on hyväksi.
Väärät ratkaisut ja totuudesta tinkiminen johtavat aina vääristymiin hengellisessä kasvussa.
Tahdotaan esim. elää esiaviollisessa suhteessa ja perustellaan ratkaisua "rakkaudella", vaikka Raamattu sanoo "rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa". Synti on väärin silloinkin kun se TUNTUU hyvältä.
Väärien ratkaisujen seurauksena ihminen perustaa uskonelämäänsä yhä enemmän tunteisiin ja etääntyy Jeesuksen tuntemisesta. Seurauksena ulkonaista uskonnollisuutta ilman voimaa.
Kuuliaisuus merkitsee sen hyväksymistä että Jumala tietää minua paremmin mikä minulle ja läheisilleni on hyväksi.
Kun luotamme Häneen, joka rakkaudessaan on tehnyt kaiken jotta voisimme pelastua, ja tämä kaikki on Hänen Pojassaan, kuuliaisuudesta tulee meille ilo.
Silloin iloitsemme kuten ansiottomat palvelijat, jotka eivät katsele omia tekojaan. Toisen teko (siis Kristuksen) takaa meille iankaikkisen pelastuksen ja elämän yltäkylläisyyden jo ajassa, mutta tämän toteutuminen edellyttää riippuvaisuussuhdetta Häneen:
"Minä olen viinipuu, te olette oksat..."
KUULIAISUUS tuottaa hedelmää. Mutta tottelemattomuus hedelmättömyyden, josta on seurauksena Joh.15:6 mukaan "hänet heitetään pois".
On valtavaa ARMOA että voimme vaeltaa kuuliaisuudessa ja että Herra puhdistaa ja kasvattaa meitä voidaksemme yhä syvemmin vaeltaa kuuliaisuudessa ja sen kautta tuottaa runsaampaa hedelmää.
Kun kasvumme lähtökohta ei ole itsessä eikä omissa ponnistuksissa, vaan Jumalan armoteossa, kuuliaisuus on vapaata ja iloista. Se on elämää SIINÄ, MITÄ TOINEN, OMALLA TEOLLAAN, ON MEILLE ANSAINNUT. Jumalan sanan mukaan saamme siis palkan siitä, mitä Toinen ( = Kristus ) tekee, kun vain antaudumme Hänelle. Mikä valtava lahja!
Onhan rukouksemme:
"Herra, auta minua olemaan kiitollinen kuuliaisuuden lahjasta ja kunnioittamaan armoasi vaelluksessani niin, etten sitä koskaan kadottaisi vaan päinvastoin yhä syvemmin kasvaisin, puhdistuen rakkaudessasi todelliseen hedelmänkantamiseen"???
Vielä yksi ajatus "vihasta, joka pysyy ihmisen päällä":
Jumala ei vihaa syntistä, vaan syntiä. Mutta syntisyytensä tähden ihminen on "kiinni" synnissä. Tällöin Jumalan oikeudenmukainen viha syntiä kohtaan kohdistuus syntiseen ihmiseen, koska synti ja ihminen ovat yhdessä.
Rakkaudessaan ihmistä kohtaan Hän tahtoo vetää ihmisen pois synnistä, erillisyyden tilasta, yhteyteensä, jotta Hänen vihansa syntiä kohtaan ei enää kohdistuisi ihmiseen.
Mihin sitten Jumalan viha kohdistuu?
Synnin ja syntisen yhtäläisyys tulee selvästi esiin sanoissa "hänet (Jeesus) tehtiin synniksi meidän edestämme".
KAIKKI MEIDÄN (minun ja sinun) syntimme olivat Jeesuksen päällä NIIN TODELLISESTI, että Hänet suorastaan "tehtiin synniksi" meidän edestämme!
Jumalan Poika otti kantaakseen tuomion (vihan) jotta me, syylliset, saisimme osaksenne varauksettoman rakkauden. Luther nimitti tätä "autuaaksi vaihtokaupaksi".
Jumalan vihan todellisuus syntiä (ja syntistä, joka pysyy synneissään) kohtaan ilmenee ristillä. Kun pahat tekomme ovat "synniksi tehdyn" Jeesuksen päällä, hän ei kykene, ei voi kokea yhteyttä Isään Jumalaan, vaan kokee (meidän edestämme) täydellisen hylkäämisen, johon synti johtaa. Jeesuksen huudahduksessa ristillä toteutuu profetia kärsivästä Messiaasta.
"Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden." Jes.53:4,5.
Jeesuksen kokemus on kokemuksena todellinen. Hän kokee sen sielussaan. Kuitenkin TÄSSÄKIN HETKESSÄ Jumalan Pojan sisällinen henki on täysin puhdas, täysin jumalallinen. Ja se, mikä on sisällisesti Hänessä, tulee meidän osaksemme HÄNEN KUOLEMANSA JA YLÖSNOUSEMUKSENSA KAUTTA uudestisyntymisessä, kun uskomme.
Uskon lahjan vastaanottaminen eli tuleminen Jumalan lapseksi on tulemista LIITETYKSI Häneen. Ensimmäisessä kirjeessään Johannes mainitsee että sellainen kuin Jeesus on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa.
Sisimmässämme meissä on jotakin samaa, sillä viinipuun elämä virtaa sen oksissa. Puun oksissa on puun luonto YHTEYDEN kautta.
Armo ei siis ole jokin järjellisen teologian elementti, "organisatorinen" liitos, jossa esim. seurakunnan ulkonainen jäsenyys takaisi pelastuksen, vaan "orgaaninen", elävä yhteys Jumalaan. Se on uusi elämän olotila, olla Kristuksessa. Ja saada Hänessä osakseen kaikki Jumalan mielisuosio ja hyvyys.
Eikö siis kannata astua kuuliaisuuden tielle? Uskon lahjan VASTAANOTTAMISEN kautta pois Jumalan vanhurskaan (oikeudenmukaisen ja pyhän) vihan alta, täyteen armoon, johon Hänen rakastava sydämensä ihmistä kutsuu?
"Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?
Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.
Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.
Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?
Niinkuin kirjoitettu on: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina".
Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.
Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat,
ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
Room.8:31-39.
No joo... piti vaan laittaa lyhyt aloitus, mutta tulipa omaa näkemystä hahmoteltua samalla.
Ottakaa uskovat, veljet ja siskot, kantaa. Esittäkää uusia näkökulmia ja kysymyksiä yhteiseksi rakennukseksi ja pohdinnan aiheeksi.
TIETOMME ON VAJAVAISTA, MUTTA KRISTUS, TÄYDELLINEN VAPAHTAJA, OHJATKOON MEITÄ TIETÄMÄÄN NIINKUIN TIETÄÄ TULEE, RAKKAUDESSA, HÄNEEN JUURTUEN JA HÄNESSÄ VAELTAEN.
Shalom!
Sanon heti alkuun että tarkoitukseni ei ole ärsyttää. Tahtoisin asiallista keskustelua tästä mielenkiintoisesta ja vakavasta aiheesta. En niinkään kiistelyä siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, kuka rakkaudeton ja kuka mitäkin.
Esitetään näkemyksiä ja keskustellaan. Rakentavasti, I Hope.
Aloitukseni tässä:
Raamattu mainitsee Joh.3:36 ihmisistä joiden päällä PYSYY Jumalan viha.
Sana "pysyy" ilmaisee, että he ovat (jatkuvasti) Jumalan vihan alla. Ei siis tarvita mitään erityistä tekoa tai tottelemattomuutta ihmisen puolelta, jotta hän joutuisi vihan alle, sen sijaan tarvitaan jotain jotta hän pääsisi vihan alta pois.
Tämä jotain, jota tarvitaan, on ilmaistu samassa jakeessa. Joh.3:36:
"Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
Kyse on siis uskosta ja kuuliaisuudesta.
Raamatun mukaan usko on Jumalan teko, jonka ihminen voi ottaa vastaan tai hylätä. Jumalan teon vastaanottaminen, jota pelastus edellyttää, ei tee siitä ihmisen tekoa.
Jumalan pelastustyö ja armo on TEHNYT IHMISELLE MAHDOLLISEKSI uskon vastaanottamisen ja Jumala tekee sen henkilökohtaisesti mahdolliseksi puhutellessaan ja kutsuessaan ihmistä.
Kun ihminen kyselee "voinko pelastua? voinko tulla uskoon?" hän on jo sillä paikalla, jossa voidaan. Raamattu sanoo että TÄNÄÄN on "otollinen päivä, pelastuksen päivä" ja "tänä päivänä, jos kuulette Hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiämme".
Entä jos olen kulkenut kutsuni ohi ja menettänyt mahdollisuuteni pelastua? Jos sydämeni on paatunut?
Tällainen kysely on selvä osoitus siitä että näin ei ole tapahtunut, tai jos on, niin Jumala nyt uudelleen kutsuu ja on valmis särkemään sydämen kovuuden ja rikkomaan paatumuksen tilan.
Herra näet ei kiusaa ketään. Jos ihminen ymmärtää miettiä omaa iankaikkisuuskohtaloaan vakavasti, se on osoitus Jumalan armosta. Silloin ollaan vakavalla paikalla. Olenko kuuliainen ja otan tuon armon vastaan, lähden seuramaan Herraa ja antaudun totuuteen koko sydämestäni?
Kuuliaisuuskin siis perustuu armoon.
Olla kuuliainen Pojalle on yksinkertaisesti sitä, että suostumme tahtomaan oikein? Tahdomme vaeltaa totuudessa, kuulua Hänelle ja tehdä oikeita ratkaisuja sen mukaan kuin ymmärrämme niitä tehdä?
Aluksi se saattaa tuntua vaatimukselta, ja ehkä jopa toivon etten ymmärtäisi, koska juuri ymmärrys tuo velvollisuuden taakan. Ymmärrän kuitenkin että lopputulos on hyvä, eikä Jumala kutsu minua totuudellisuuteen kiusatakseen vaan oman hyvinvointini tähden.
Seuraus kuuliaisuudesta palvelee aina elämää, mutta ns. oma tahto johtaa harhaan silloinkin kun luulemme tietävämme Jumalaa paremmin mikä minulle ja elämälleni on hyväksi.
Väärät ratkaisut ja totuudesta tinkiminen johtavat aina vääristymiin hengellisessä kasvussa.
Tahdotaan esim. elää esiaviollisessa suhteessa ja perustellaan ratkaisua "rakkaudella", vaikka Raamattu sanoo "rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa". Synti on väärin silloinkin kun se TUNTUU hyvältä.
Väärien ratkaisujen seurauksena ihminen perustaa uskonelämäänsä yhä enemmän tunteisiin ja etääntyy Jeesuksen tuntemisesta. Seurauksena ulkonaista uskonnollisuutta ilman voimaa.
Kuuliaisuus merkitsee sen hyväksymistä että Jumala tietää minua paremmin mikä minulle ja läheisilleni on hyväksi.
Kun luotamme Häneen, joka rakkaudessaan on tehnyt kaiken jotta voisimme pelastua, ja tämä kaikki on Hänen Pojassaan, kuuliaisuudesta tulee meille ilo.
Silloin iloitsemme kuten ansiottomat palvelijat, jotka eivät katsele omia tekojaan. Toisen teko (siis Kristuksen) takaa meille iankaikkisen pelastuksen ja elämän yltäkylläisyyden jo ajassa, mutta tämän toteutuminen edellyttää riippuvaisuussuhdetta Häneen:
"Minä olen viinipuu, te olette oksat..."
KUULIAISUUS tuottaa hedelmää. Mutta tottelemattomuus hedelmättömyyden, josta on seurauksena Joh.15:6 mukaan "hänet heitetään pois".
On valtavaa ARMOA että voimme vaeltaa kuuliaisuudessa ja että Herra puhdistaa ja kasvattaa meitä voidaksemme yhä syvemmin vaeltaa kuuliaisuudessa ja sen kautta tuottaa runsaampaa hedelmää.
Kun kasvumme lähtökohta ei ole itsessä eikä omissa ponnistuksissa, vaan Jumalan armoteossa, kuuliaisuus on vapaata ja iloista. Se on elämää SIINÄ, MITÄ TOINEN, OMALLA TEOLLAAN, ON MEILLE ANSAINNUT. Jumalan sanan mukaan saamme siis palkan siitä, mitä Toinen ( = Kristus ) tekee, kun vain antaudumme Hänelle. Mikä valtava lahja!
Onhan rukouksemme:
"Herra, auta minua olemaan kiitollinen kuuliaisuuden lahjasta ja kunnioittamaan armoasi vaelluksessani niin, etten sitä koskaan kadottaisi vaan päinvastoin yhä syvemmin kasvaisin, puhdistuen rakkaudessasi todelliseen hedelmänkantamiseen"???
Vielä yksi ajatus "vihasta, joka pysyy ihmisen päällä":
Jumala ei vihaa syntistä, vaan syntiä. Mutta syntisyytensä tähden ihminen on "kiinni" synnissä. Tällöin Jumalan oikeudenmukainen viha syntiä kohtaan kohdistuus syntiseen ihmiseen, koska synti ja ihminen ovat yhdessä.
Rakkaudessaan ihmistä kohtaan Hän tahtoo vetää ihmisen pois synnistä, erillisyyden tilasta, yhteyteensä, jotta Hänen vihansa syntiä kohtaan ei enää kohdistuisi ihmiseen.
Mihin sitten Jumalan viha kohdistuu?
Synnin ja syntisen yhtäläisyys tulee selvästi esiin sanoissa "hänet (Jeesus) tehtiin synniksi meidän edestämme".
KAIKKI MEIDÄN (minun ja sinun) syntimme olivat Jeesuksen päällä NIIN TODELLISESTI, että Hänet suorastaan "tehtiin synniksi" meidän edestämme!
Jumalan Poika otti kantaakseen tuomion (vihan) jotta me, syylliset, saisimme osaksenne varauksettoman rakkauden. Luther nimitti tätä "autuaaksi vaihtokaupaksi".
Jumalan vihan todellisuus syntiä (ja syntistä, joka pysyy synneissään) kohtaan ilmenee ristillä. Kun pahat tekomme ovat "synniksi tehdyn" Jeesuksen päällä, hän ei kykene, ei voi kokea yhteyttä Isään Jumalaan, vaan kokee (meidän edestämme) täydellisen hylkäämisen, johon synti johtaa. Jeesuksen huudahduksessa ristillä toteutuu profetia kärsivästä Messiaasta.
"Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden." Jes.53:4,5.
Jeesuksen kokemus on kokemuksena todellinen. Hän kokee sen sielussaan. Kuitenkin TÄSSÄKIN HETKESSÄ Jumalan Pojan sisällinen henki on täysin puhdas, täysin jumalallinen. Ja se, mikä on sisällisesti Hänessä, tulee meidän osaksemme HÄNEN KUOLEMANSA JA YLÖSNOUSEMUKSENSA KAUTTA uudestisyntymisessä, kun uskomme.
Uskon lahjan vastaanottaminen eli tuleminen Jumalan lapseksi on tulemista LIITETYKSI Häneen. Ensimmäisessä kirjeessään Johannes mainitsee että sellainen kuin Jeesus on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa.
Sisimmässämme meissä on jotakin samaa, sillä viinipuun elämä virtaa sen oksissa. Puun oksissa on puun luonto YHTEYDEN kautta.
Armo ei siis ole jokin järjellisen teologian elementti, "organisatorinen" liitos, jossa esim. seurakunnan ulkonainen jäsenyys takaisi pelastuksen, vaan "orgaaninen", elävä yhteys Jumalaan. Se on uusi elämän olotila, olla Kristuksessa. Ja saada Hänessä osakseen kaikki Jumalan mielisuosio ja hyvyys.
Eikö siis kannata astua kuuliaisuuden tielle? Uskon lahjan VASTAANOTTAMISEN kautta pois Jumalan vanhurskaan (oikeudenmukaisen ja pyhän) vihan alta, täyteen armoon, johon Hänen rakastava sydämensä ihmistä kutsuu?
"Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?
Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.
Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.
Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?
Niinkuin kirjoitettu on: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina".
Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.
Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat,
ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
Room.8:31-39.
No joo... piti vaan laittaa lyhyt aloitus, mutta tulipa omaa näkemystä hahmoteltua samalla.
Ottakaa uskovat, veljet ja siskot, kantaa. Esittäkää uusia näkökulmia ja kysymyksiä yhteiseksi rakennukseksi ja pohdinnan aiheeksi.
TIETOMME ON VAJAVAISTA, MUTTA KRISTUS, TÄYDELLINEN VAPAHTAJA, OHJATKOON MEITÄ TIETÄMÄÄN NIINKUIN TIETÄÄ TULEE, RAKKAUDESSA, HÄNEEN JUURTUEN JA HÄNESSÄ VAELTAEN.
Shalom!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Silloin lähti tuli Herran tyköä ja kulutti uloimmaisen osan leiristä.
Totuus on tarua ihmeellisempää!
Jos joutuisimme autiolle saarelle, jossa alkuasukkaat uhraisivat eläimiä Olennolle, jonka
olemus olisi pyhä/ankara/kiivas, roiskisivat eläimen verta alttarille ja kumartaisivat jotain vuorta josta kuuluisi olennon ääntä jne. herättäisi tämä kaikki meissä pelonsekaisia tunteita, varsinkin jos itse kokisimme tuon olennon läsnäolon.
Raamatussa on juuri senkaltainen ilmoitus. Jumala on äärettömän pyhä ja ankara. Jumala on PYHÄ-sanat voisi kirjoittaa metrinkorkuisilla tulisilla kirjaimilla silmiemme eteen joka päiväksi, että muistaisimme, että "jokaiselle sielulle tuli pelko.." Jumala voi rangaista.Verta piti vuodattaa, jotta pyhä viha leppyisi!!
Kun kuitenkin on vielä niin, että Jumala tuli itse ainokaisessa Pojassaa maan päälle ja antoi
riittävän ja kertakaikkisen veriuhrin syntiemme
tähden, voitaisiinkin ainakin 7-metrisin kirjaimin kirjoittaa eteemme, että Jumala on RAKKAUS...
Kirjoituksessasi oli paljon hyvää, mutta se oli
kovin yritys- eli tekohenkinen. Siitä puuttui tie totuuteen eli se ahdas portti, todella ahdas portti, jonka kautta Henki meidät synnyttää. Uutta elämää, uskon elämää, uudestisyntymistä ei kuitenkaan tapahdu ilman oikeata lain julistamis-ta. Laki herättää synnin ja synnintunnon ja synnin hädässä, mikä on oikeaa parannusta, me löydämme armon evankeliumin.
Kirjoitit:Herra, auta minua olemaan kiitollinen kuuliaisuuden lahjasta ja kunnioittamaan armoasi vaelluksessani niin, etten sitä koskaan kadottaisi vaan päinvastoin yhä syvemmin kasvaisin, puhdistuen rakkaudessasi todelliseen hedelmänkantamiseen"???
Tällainen ajattelusi on kaunista kristillistä rakkausfilosofiaa, mutta se korottaa ihmistekoa.
Jumala on jo antanut kaiken, mitä tarvitsemme, myös kiitollisuuden jne. Kaikki on Jeesuksessa.
Mitään irrallista ei anneta ohi Jeesuksen.
Mieleen tulevat monen seurakunnan työntekijät, jotka vuosikausien ajan ovat käyneet koulujen päivänavauksissa laitattamassa lasten ja opettajien kädet ristiin ja sitten on rukoiltu:
Rakas Jumala anna meidän olla hyviä toisillemme, anna meille ystävyyttä toisiaame kohtaan...anna Herra rakkautta jne..
eikä nähdä mitä tekopyhyyttä tämä on. Se on farisealaisuutta, juutalaisuutta. Jos se olisi
oikeata, hedelmät olisivat jo näkyvissä!
Rauhaa Jeesuksessa, jossa meillä on jo kaikki!
Jumala vihaa jokaista pienintäkin syntiä, mutta Rakastaa jokaista pienintäkin ihmistä.
Jumala tahtoo että jokainen ihminen pelastuisi, eikä yksikään joutuisi kadotukseen.
Paholainen sen sijaan vihaa jokaista ihmistä, ja rakastaa jokaista syntiä. Paholainen yrittää tehdä kaikkensa että jokainen ihminen tuhoutuisi ja joutuisi kadotukseen.
Jumalan viha syntiä kohtaan, ja mittaamaton Rakkaus jokaista ihmistä kohtaan konkretisoitui kaikkein kirkkaimmin Golgatan ristinpuulla, Jeesuksen, Jumalan Karitsan sovittaessa maailman synnit.
"Siinä on Rakkaus, ei siinä että me rakastimme, vaan siinä että Hän Rakasti ensin, ja antoi henkensä kaikkien edestä", "me rakastamme, sillä Hän on ensin Rakastanut meitä"
"Sillä niin paljon on Jumala maailmaa Rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen Elämän"
"Jumala on Rakkaus, ja jokainen joka Raksataa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan"
Jeesus toimi täällä maan päälää ollessaan Rakkudesta ja Rakkauden tähden. Jeesus ristiinnaulittiin Rakkauden tähden. Rakkaudesta meihin. Aivan jokaiseen. Yhä vieläkin Hän ELÄÄ ja toimii hyväksemme Rakkauden tähden.
Miten käsittämättömän suurta onkaan Jumalan Rakkaus, se ylittää ihmisen käsityskyvyn..
Mutta myös on kirjoitettu: Saattakaa pyhityksenne täydelliseksi Jumalan pelossa...ja
..jokaiselle sielulle tuli pelko...ja...Ananiaan ja Safiran kuoleman jälkeen...: "...suuri pelko
valtasi koko seurakunnan..."
Löperöä kristillismielistä rakkaudenjulistusta on joka paikka tulvillaan...Mitä on Jumalan pyhyys ja
pyhä viha...Helvetin ikuinen tuli on osoitus Jumalan ikuisesta vihasta...pyhän Jumalan pyhyyden kautta kirkastuu oikea rakkaus..Pyhyydessään Jeesus nuhteli saatanaa ja demoneita...asia on hengellisesti vakava ja pyhyydessään vielä vakavampi...Jeesus rakastaa meitä on totta, mutta siitä ei saa tehdä hössytystä ja löperyyttä..!!
Jumalan Rakkaus joka kristallisoitui Golgatalla Jeesuksen ristinkuolemassa, EI TODELLAKAAN OLE MITÄÄN LÄSSYNLÄSSYÄ JA HOPERÖINTIÄ! Jos sellaista väität, pilkkaat Jumalaa!
Jumalan pelko tarkoittaa Jumalan syvää kunnioittamista, jota sinä et ilmeisesti tunne, jos noin avoimesti rienaat Jeesuksen sovitusuhria sinun vuoksesi. Etkö ymmärrä että Jeesus kärsi sinun rangaistuksesi? Sinun olisi kuulunut olla tuolla ristillä, ja kuolla sinne!
Mutta Jumalan pelko ei tarkoita että pelkäisimme Jumalaa. Sanotaanhan Raamatussa: "Rakkaudessa ei ole pelkoa, sillä pelossa on rangaistusta, ja se joka pelkää, ei ole vielä päässyt täydelliseksi Rakkaudessa"
Pelko on paikallaan silloin jos kapinoimme Jumalaa vastaan, silloin meillä on totisesti syytä pelätä.
Kuitenkin meitä kehoiteaan Rakastamaan Jumalaa. Tiedämme ettemme kuitenkaan pysty Rakastamaan sitä jota pelkäämme, koska Rakkaus edellyttää Luottamusta, ja Luottamus on mahdotonta pelossa.
Eli, jos pelkäämme Jumalaa, silloin emme pysty Rakastamaan Häntä, mutta jos Rakastamme Jumalaa, silloin meidän ei tarvitse pelätä Häntä.
Jeesuksen sovitusuhri on kuitenkin TÄYDELLINEN. Meidän ei tarvitse rangaista itseämme, koska rangaistus on jo kärsitty. Meidän ei tarvitse maksaa velkaa, koska velka on jo maksettu.
Meidän tarvitsee vain ottaa vastaan Jeesuksen tarjoama pelastuksen LAHJA, ja päästää Hänet sydämeemme, -ei vain käymään kuin vieras, vaan asumaan pysyvästi, sydämemme Kuninkaaksi, Hallitsijaksi ja Kaikkivaltiaaksi, jonka seurauksena me kuolemme ristillä ja Jeesusd elä meissä: "En elä enää minä, vaan KRISTUS elää minussa
Jumala ei tahdo KENENKÄÄN ihmisen tuhoutuvan, vaan pelastuvan!
Olemme kristinuskon keskeisimmän kysymyksen äärellä? Asian, jota ei voi ymmärtää järjellä, vain sydämellä. Mutta kun Jumalan valo tässä asiassa valaisee sydämen ja Pyhä Henki pääsee johtamaan totuuteen Kristuksen sovintotyön tuntemisessa, silloin huomaa, ettei tämä ole ristiriidassa järjen kanssa!
Niinpä niin. Ihmisen järki luontaisessa, Jumalalle vieraassa tilassa, vain on ristiriidassa pyhien totuuksien kanssa. Kun sisin tulee oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa, tulee mahdolliseksi myös järjellisesti ymmärtää kristinuskon keskeisiä totuuksia.
Kaikessa tässä olemme riippuvaisia Jumalasta.
Siksi - oman mahdottomuutemme tiedostaen - hyväksymme myös sen tosiasian, että on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, ja myöskin kristittyjä, jotka eivät (vielä) ole kasvaneet käsittämään jotakin minkä itse jo olemme, tai ainakin luulemme olevamme...
Tästä lähtökohdasta käsin:
Mitä pyhittyneempi ihminen on, sen armollisemmin hän käyttäytyy. Syvempi pyhitys johtaa yhä syvempään armon tuntemiseen ja sitä kautta rakkaudelliseen käytökseen, koska (pyhittynyt) ihminen ymmärtää, ettei hänen pyhityksensä ole omaa työtä ja tekoa. Pyhityksen lähtökohta ja perusta on armo eli Kristuksen teko ja ansaitsematon Pyhän Hengen valo, jossa Herra tekee ihmiselle mahdolliseksi ymmärtää Hänen sanansa pyhiä totuuksia...
Kristittyinä alamme vähitellen ymmärtää, että vaikka minä olisin oikeassa jossakin asiassa ja veljeni/siskoni väärässä, hän voi taas toisessa asiassa olla oikeassa ja minä väärässä. Tarvitsemme toisiamme, ja vain se joka suostuu kasvamaan YHDESSÄ toisten kanssa, voi kasvaa Kristuksen tuntemisessa.
Eri asia tietysti on selkeät harhaopit. Niissä ei voida harrastaa yhteyttä rakkauden varjolla, sellainen "rakkaus", ohittaessaan Jumalan Sanan, olisi rikkomus todellista rakkautta kohtaan.
Armo ja totuus eivät ole ainoastaan rinnakkaisia. Kristillisyydessä ne ovat sisäkkäisiä. Muussa tapauksessa on kysymys ihmisen käsitteistä, järkeilystä ilman valoa. Jeesuksen sanojen mukaan meidän tulisi varoa ettei valomme, järkeilymme, ymmärryksemme, asenteemme joka värittää kaikkea käsittämistämme ja pohdintaamme, ole pimentynyttä; kuinka suuri onkaan pimeys meissä, jos sekin, jonka luulemme olevan valoa, on pimeyttä?
Kun vilpittömästi rukoilemme ja pyydämme "Herra, johda minua kaikkeen totuuteen", varmasti Herra sen tekee.
Ja silti olemme loppuun asti vajavaisia, opetellen, armon varassa, hyväksymään toisia vajavaisia.
Sataprosenttisesti oikea oppi kun on vain Isällä taivaassa.
:)))
Siitä kristinuskon keskeisimmästä kysymyksestä, eli pyhyydestä ja rakkaudesta, eli Pyhästä Rakkaudesta, olen tällä palstalla joskus kirjoittanut oman (ja mielestäni raamatullisen) käsitykseni, että
kristinuskon lähtökohta ei ole Jumalan rakkaus, vaan Jumalan pyhyys. Sovitus tarvittiin PYHYYDEN tähden, koska juuri Jumalan ehdoton pyhyys, se että Hän on se joka Hän on, tuomitsee ihmisen.
Jumalan tahto on että pääsemme ymmärtämään Hänen pyhyyttään, mutta pyhyyttä voidaan ymmärtää vain armon kautta, armossa.
Oma kokemukseni on että armo johtaa pyhyyden kokemiseen, ja pyhyyden kokeminen yhä syvempään armon ymmärtämiseen, josta on seurauksena kuuliainen sydän, rakkaus totuuteen enemmän kuin mielihyvään.
Jumalan armo ei tee meistä ensisijassa palvelijoita, jotka yrittävät miellyttää Jumalaa ja toteuttaa Hänen tarkoituksiaan teoissaan, vaan lapsia, jotka tahtovat oppia paremmin ja paremmin tuntemaan Jumalan sydämen.
Korkein kutsumuksemme kristittyinä ei ole julistaa evankeliumia että toisetkin pelastuisivat, vaan oppia tuntemaan Kristus yhä syvemmin antautuneella sydämellä. Uskon että juuri se miellyttää Jumalaa ja johtaa Hänen tarkoitustensa mukaisiin tekoihin.
By the Way. Eräässä kirjassa evankelista kertoo kuinka hän sai sydämelleen julistaa Herran pelosta seurakunnalle jossa hän oli vierailijana. Jumala laski hänen sydämelleen murheen siitä kuinka tuohon kokoustilanteeseen tulleilta kristityilträ puuttui pyhä Jumalan kunnioittaminen.
Seuraavassa kokouksessa seurakunnan pastori nousi vastustamaan evankelistan sanomaa ja väitti ettei se ollut Jumalasta, sillä Raamattu vakuuttaa ettei Jumalassa ole pelkoa.
Evankelista kyseli näitä asioita Herran edessä ja Herra vakuutti että hänen sanomansa seurakunnalle oli ollut oikea, vika oli vain siinä että seurakunnan pastori oli sekoittanut keskenään Herran pelon ja pelon hengen!
On siis kahdenlaista Jumalan pelkäämistä. Herran pelko, josta Raamattu puhuu, on syvää kunnioitusta Jumalaa ja Hänen pyhyyttään kohtaan. Kun tämä on tervettä, emme pakene Jumalaa vaan Jumalaan. Tahdomme kuulua koko sydämestämme Hänelle, joka on ainoa turvamme syntiä ja tuomiota vastaan.
Tällaista Jumalan pelkoa tarvitaan. SRK suorastaan huutaa sitä tänä päivänä! Tarvitaan armoitettuja evankelistoja ja OPETTAJIA, joiden oma sydän on niin antautunut Jumalalle vilpittömyyteen ja kuuliaisuuteen, että voivat ilman lain saarnaa ja vaatimuksia johtaa ihmiset Jumalan pyhyyden ymmärtämiseen.
Väärä Jumalan pelkääminen on luonteeltaan inhimillistä ja sielullista, se perustuu ihmisen luontaiseen järkeen ja tunteellisuuteen, jota sielunvihollinen manipuloi. Tällaista "Jumalan pelkoa" saa aikaan laki- ja lahkohenkinen saarnaaminen, josta puuttuu oikea kuuliaisuus ja vilpittömyys, armon kokeminen ja Kristuksen korottaminen yli kaiken.
Jumalan rakkaus (ja myöskin oikea Herran pelko) katkoo vääriä hengellisiä sidoksia ja riippuvaisuuksia, eheyttää persoonallisuutta ja minäkuvaa, parantaa tunne-elämää ja vapauttaa KAIKESTA pelosta (paitsi Herran pelosta, joka on viisauden alku!).
Kaikki tämä on siis Pyhän Hengen työtä - johtaen meitä syvempään kiitollisuuteen Herraa kohtaan.
Ylistyslaulu sydämistämme ei nouse oman onnistumisemme tähden, vaan Hänen onnistumisensa tähden. Hän on armosta rikas Auttajamme.
Pyhä Henki, joka johtaa syvemmälle Jumalan tuntemiseen, ei ole vain kokemusten antaja, ennen kaikkea Hän on PYHÄ.