Olen tullut uskoon vuosi sitten ja olen ollut aina todella yksinäinen. Minulla ei ole ollut oikeastaan koskaan pysyviä ystävyyssuhteita. Pari pitempää ystävyyttä oli, mutten ole koskaan osannut antaa kenenkään tulla oikeaan elämääni kunnolla enkä tuntea minua perinpohjin. Tämä kaikki on ikuinen jälki koko peruskoulun ajan kestäneestä kiusaamisesta ja syrjinnästä.
Minulle on mahdottomuus opetella olemaan yhtäkkiä sosiaalinen. Kynnys hakeutua ihmisten keskuuteen on tosi korkea. En voi mitään sille että pelkään jo etukäteen jollain tavalla syrjityksi tulemista. En osaa rukoilla ääneen vieraampien ihmisten kanssa ja eritoten sellaisiin rukouskokouksiin en osaa osallistua missä on jotain spontaania vuorovaikutteista rukoilua.
Vaikka miten olisi intoa niin olen tosi huono kiinnittymään ystävyyssuhteisiin. Olen aina kokenut ystävyyden velvoitteena. Useamman lapsen jälkeen etenkin olen monesti tuntenut ettei aikaa ja voimia ole millään kuin perheen kanssa olemiseen.
Kävin jonkin aikaa eräässä solussa jossa tutustuin muutamaan uskonsiskoon. Koska jatkuva henkinen selviämiskamppailu eri ikäisten pienten lasten kanssa (joukossa myös erityistarpeisia, vaativia lapsia) verottaa jaksamista niin koen ahdistusta jos vaikka joku lähellä asuvista uskonsiskoista soittaa minulle. Pelkään kokemusta että minua aletaan repiä joka suuntaan oman perheen lisäksi. Minulla on ongelma etten uskalla lähestyä ketään muuten kuin kirjoittamalla eikä minulla ole kuin puolisoni jolle avautua ongelmista ja joskus puolisonkin jaksaminen siten koetuksella kun en haluaisi ryöpyttää kaikkia sosiaalisia ongelmia hänelle.
Vaikea uskaltaa uskoutua sielunhoidollisia keskusteluja varten noin vain kenellekään kun eräässä kuuluisassa sosiaalisessa yhteisössä henkilökohtaisina kertomiani asioita ryöpytettiin statuksissa ym. Tuli melko nopea pako pois...
Minulle on mahdottomuus opetella olemaan yhtäkkiä sosiaalinen. Kynnys hakeutua ihmisten keskuuteen on tosi korkea. En voi mitään sille että pelkään jo etukäteen jollain tavalla syrjityksi tulemista. En osaa rukoilla ääneen vieraampien ihmisten kanssa ja eritoten sellaisiin rukouskokouksiin en osaa osallistua missä on jotain spontaania vuorovaikutteista rukoilua.
Vaikka miten olisi intoa niin olen tosi huono kiinnittymään ystävyyssuhteisiin. Olen aina kokenut ystävyyden velvoitteena. Useamman lapsen jälkeen etenkin olen monesti tuntenut ettei aikaa ja voimia ole millään kuin perheen kanssa olemiseen.
Kävin jonkin aikaa eräässä solussa jossa tutustuin muutamaan uskonsiskoon. Koska jatkuva henkinen selviämiskamppailu eri ikäisten pienten lasten kanssa (joukossa myös erityistarpeisia, vaativia lapsia) verottaa jaksamista niin koen ahdistusta jos vaikka joku lähellä asuvista uskonsiskoista soittaa minulle. Pelkään kokemusta että minua aletaan repiä joka suuntaan oman perheen lisäksi. Minulla on ongelma etten uskalla lähestyä ketään muuten kuin kirjoittamalla eikä minulla ole kuin puolisoni jolle avautua ongelmista ja joskus puolisonkin jaksaminen siten koetuksella kun en haluaisi ryöpyttää kaikkia sosiaalisia ongelmia hänelle.
Vaikea uskaltaa uskoutua sielunhoidollisia keskusteluja varten noin vain kenellekään kun eräässä kuuluisassa sosiaalisessa yhteisössä henkilökohtaisina kertomiani asioita ryöpytettiin statuksissa ym. Tuli melko nopea pako pois...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mikset ole vain oma itsesi?
Minä olen erakko ja tyytyväinen olooni.
http://www.youtube.com/watch?v=Dc7X5_YCZEE
Lisäyksenä vielä että olen naimisissa luterilaisen uskovan miehen kanssa ja pelkään mieheni puolesta että alettaisiin arvostelemaan kliseiseen tyyliin "kannan yhteistä iestä uskosta osattoman kanssa"...
Ollaan käyty lähinnä yhteiskristillisissä kokouksissa, mutta minulla olisi henkilökohtaisesti halu päästä omaan seurakuntaani, mutta haluaisin käydä siellä perheenä. Yksin ei tule koskaan lähdettyä mihinkään kokouksiin kun en uskalla. Minä en ole todellakaan tyytyväinen erakkouteeni. Uskonelämäni on erämaavaiheessa. Janoan yhteyttä ihmisiin mutten osaa olla ihmisten kanssa!
"onkstosi":
Enhän minä muuhun pysty kuin tähän mitä olen ja se mitä olen ei tee minua onnelliseksi. Minua kahlitsevat monet sosiaaliset pelot ja minulla on ollut paniikkioireita. Usko ei ole minua vapauttanut tuosta kaikesta mikä rajoittaa elämääni.
Olen törmännyt seurakunnassa vain äiteihin joilla elämä kukoistaa ja ovat ahkeria kokouksissa kävijöitä. Minä stressaannun jo pelkästä ajatuksesta että pitää yrittää hillitä keskenään tappelevia lapsia ja juosta samalla pienimmän perässä. Huomaan olevani tosi väsynyt, negatiivinen, huono hengellinen kasvattaja ja huudan kuin tyhjään kaivoon silloin kun kaipaisin tukea. Eräskin äiti katkaisi yhteyden kun en osannut rukoilla muiden kanssa järjestämässään kotikokouksessa.
Minä en jaksa väkisin esittää hurskasta jos en koe onnistuvani kaikessa. En jaksa enää teeskennellä ihmisille parempaa kun entinen elämäni on ollut teeskentelyä.
erakkorapu
Sinä kirjoitat hyvin ja aidosti ongelmistasi.
Mitäpä, jos ryhtyisit kirjoittamaan päiväkirjaa.
Päiväkirjan kirjoittaminen on osoittautunut monen kohdalla paremmaksi terapiaksi kuin ihmisille uskoutuminen.
Olen melko varma, että päiväkirjaa pitäessäsi saisit selkeyttä ongelmiisi ja vähitellen voisit vapautua niistä asioista, mitkä haittaavat ja stressaavat sinua syöden toimintatarmoasi ja sietokykyäsi. Kaikki ongelmamme eivät ehkä koskaan ratkea, mutta itseään voi siedättää niin, etteivät ne vie elämältä pohjaa.
Toinen hyvä asia voisi olla, että pääsisit joskus irti jokapäiväisen elämän ympyröistä - lomalle.
Irrottautuminen toimii loppuunpalamisen ennalta ehkäisynä.
Sosiaaliset pelot pysyvät siedettävyyden rajoissa, kun yksinkertaisesti päästää irti eikä mieti liikaa, kelpaako Jumalalle tai toisille ihmisille. Jumalalle kelpaa jokainen eikä kaikille ihmisille tarvitse kelvatakaan. On kuitenkin tärkeää, että kelpaa itselleen. Minä-kuvamme muodostuu eletystä elämästä. Kerrot, että olet ollut koulukiusattu. Se on varmaan ollut haitallista itsetunnollesi. Olisi hyvä, jos saisit runsaasti päinvastaista palautetta eli hyväksyntää; hyväksyntää ilman yhtään vaatimusta.
Kirjoitit:
>>> Minä en jaksa väkisin esittää hurskasta jos en koe onnistuvani kaikessa.
Itsensä hyväksymisestä kaikki lähtee.
2.Pietarin kirje:
1:2 Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.
Kristuksen tunteminen johtaa meitä itsemme tuntemisessa.
Ja kun opimme tuntemaan Kristuksen kautta itseämme, opimme tuntemaan lähimmäisiämme!
Näin se toimii.
Runsasta siunausta sinulle.