äidin yksinäisyys

Oi,kyllä on.
Omilla ystävilläni ei myöskään ole lapsia, ja osa heistä asuu kaukana. Näen paikallisia kavereitani ehkä kerra pari kuussa, lähinnä koska olen yksinhuoltaja ja lapsen jättäminen ei ole niin helppoa. Poikani on 1-vuotias. Kävin vuoden verran yhdessä ensimmäisen lapsensa saaneille suunnatussa kerhossa, josta en saanut yhtäkään ystävää,kahvittelukaveria tai ketään. Siellä oli jo valmiiksi ne "piirit" joihin minä en sulautunut joko ulkonäöltäni tai iältäni, siviilisäädyltäni tai muista syistä. Toki sellaista rupattelua oli, keveää, mutta monesti tuntui että jätetään tahallaan katsomatta silmiin.
Itse ajattelin aloittaa 3 kk päästä työt, että on jotakin seuraa.

Joo, mutta itse en ainakaan ole muutenkaan hirveän sosiaalinen tai mikään kylässäkävijä. Olen huomannut että kun lapsi vielä kasvaa niin seuraa riittää jo yllinkyllin hänestäkin ja kaipaan nykyisin vielä vähemmän seuraa. Nyt lapsia on siis 2.

On kyllä.
Olen jo ennen äitiyslomia pohtinut omia sosiaalisia kuvioita; välillä olen tuntenut itseni yksinäiseksi ja ohimennen kadehtinut paria ystävää joilla on taito poimia eri elämänvaiheista ihmisiä "mukaansa" ystäviksi. Itse olen kokenut että huolimatta monista työpaikoista, opiskeluista ja harrastuksista joita on ollut, ei ystäviksi ole niistä jäänyt kuin pari ihmistä. Loput pari läheisempää on lapsuudenkavereita, joihin yhteydenpito on satunnaista.

Toisaalta olen huomannut olevani melko valikoiva ihmisten suhteen ja aistin todella herkästi kaikenlaisen torjunnan - todellisen tai kuvitellun. En halua tyrkyttää itseäni, jos tuntuu että toinen ei välitä tutustua, en tuppaudu kahvittelukutsuin tai väkinäiseltä tuntuvalla yhteydenpidolla. Valikoivuus on ollut sitä että vaadin lähes täydellistä "synkkaamista" ja samalla aaltopituudella oloa ennen kuin olen yhteyttä aktiivisemmin halunnut pitää.

Näinpä lähipiiri on jäänyt aika pieneksi, osin tietoisestikin. Kun työ on todella sosiaalista, ei vapaa-aikana jaksa osallistua sosiaalisiin kiemuroihin joita ei todella halua. Äitiysloma ja samaan aikaan osunut muutto uudelle paikkakunnalle olivatkin ensin shokki, tuntui etten ole ollut ikinä näin yksinäinen. Sittemmin olen viritellyt sosiaalisia kuvioita todella aktiivisesti: ottanut yhteyttä sukulaisiin ja vanhoihin koulu- ja opiskelukavereihin sekä bongannut pari kahvittelukaveria perhekerhosta. Ja ei heidän kanssa todellakaan tunne mitään täydellistä yhteyttä ja synkkaamista, mutta mukavaa rupattelua ja arjen jakamista kylläkin. Ja se on ihan ok.

Samalla aaltopituudella olo on upeaa, mutta olen hyväksynyt ettei sitä voi kaikilta vaatia...ja tuulettaahan se omaa päätäkin kommunikoida ihmisten kanssa jotka ajattelevat asioista todella eri tavalla. Ok, ymmärrän ettei tätä jaksa aina harrastaa eikä tarvitsekaan.
Ja olen rohkea sanomaan oman mielipiteeni, mikä tuntuu joskus johtavan toisten puolelta teennäiseenkin samalla aaltopituudella oloon. Eli myötäillään ja ollaan niin samaa mieltä, sitä kuitenkaan oikeasti olematta...näin ollen olen alkanut näin vanhemmalla iällä (kohta 40v.) kunnioittamaan enemmän ristiriitaisia mielipiteitä ihmisten kanssa kuin sen hehkuttamista kuinka minäkin olen niin just samaa mieltä... Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. :)

Jutelkaa neuvolassa tilanteestanne. Minä olin aikanani sellaisessa tilanteessa että muutin uudelle paikkakunnalle eikä minulla ollutr tuttuja. Sitten sattuikin käymään niin että neuvolantäti kysyi haluaisinko tutustua yhteen tyttöön joka oli samanikäinen kuin minä mutta kans vasta muuttanut. Siitä se sitten lähti. Pistin txt ja tavattiin leikkikentällä..olihan se aluksi outoa mut kun lapsista puhuu niin siitä on hyvä jatkaa jos tuntuu olevansa yhtään samalla aaltopituudella.

"Itse tunnen itseni aina jotenkin erilaiseksi.ja sellaiseksi oman tieni kulkijaksi."

Täällä samanlainen. Itsellä on kohta 9 kk vanha lapsi ja ahdistaa ajatuskin kaikista vauva- ja lapsikerhoista. Ystäviä ei juuri ole,tai jos on niin asuvat muualla.

En kuitenkaan ressaa tästä itseäni,sillä viihdymme perheenä todella hyvin yhdessä. Ja käymme sukulaisilla kylässä kovasti. En kaipaa niin toisen äidin kanssa keskusteluja lapsiarjesta. En vaan jaksa nekä näe tarvetta lähteä tuonne kertoilemaan meidän perhe-elämää enkä arkea. Jos joskus sattuu törmäämään ihmiseen josta tulee ystävä niin se sopii. En lähde etsimään itse mitään. Lapsesta ja miehestä on tällä haavaa minulle seuraa ja se riittää.

Ehkä joskus tulee tilanne ja tarve muullekin seuralle. Tällä hetkellä en tunne siihen tarvetta.

samainen asia,,oli muutamia kavereita ennen raskautta,ja raskaana ollessani kaikki katosivat,tai yksi jäi,mutta myöhemmin kasvettiin erilleen hänen kanssaan. hoitovapaan aika pidin yhteyttä kahteen uuteen ihmiseen,mutta yhteyden pito loppui siihen kun totesin nämä aivan "hulluiksi" (soittelivat agressio puheluita,keksivät päästään asioita,tönivät ja läpsivät lapsiaan,neuvoivat joka asiassa,olivat kaikkia parempia) :D nyt olen edelleen hoitovapaalla,enkä tunne ketään asuinpaikaltamme,kun menen leikkipuistoon,ei siellä koskaan ole ketään,tai "heillä on jo omat piirit) missäpä sitä kehenkään tutustuisi kun on kotona päivästä toiseen,jos tulee kassallakin esim vaihdettua pari sanaa,niin piristyttää kummasti..joskus kaipaan hirveästi naisten seuraa,räkättämistä,keskusteluja,puistoilua,viihteelle menoa jne.. mutta ei vaan sellaista mahdollisuutta ole.. miehen kanssa on turha yrittää keskustella,kun tulee lyhyt ja ytimekäs vastaus,eikä se aina jaksa mun kotkotuksia muutenkaan :D lapsen mummoja/ukkeja näen kerran kuukaudessa,siinäpä mun ihmiskontaktit. väilillä ahdistaa aivan älyttömästi ja välillä koko "yksinäisyys" unohtuu.

Tuntuu niin tutulta..Mekin ollaan kesällä muutettu ja tunnen oloni yksinäiseksi.
Leikkipuistossa näkee toisia äitejä, mutta jotenkin on koko ajan ulkopuolinen olo. Ja samoin perhekerhoissa on ne omat piirit. Siihen on sitten vaikea yrittää mennä mukaan, kun saa koko ajan kysellä minkäs ikäisiä ne teidän lapset olikaan ja kenestä te nyt sitten puhuttekaan tms... Vaikka kotona on kaksi lasta kaipaan silti sitä aikuisten seuraa. Siksipä kysyn onko Itä-suomesta päin äitejä jotka haluaisit uusia ystäviä?

sitä saa mitä tilaa. kun on koko elämänsä ollut niin NIRPPANOKKA siinä kenen kanssa voi olla läheisempi ystävä, niin tuo on lopputulos. Jos koko elämän on olevinaan muita parempi ja ylempiarvoinen, eikä AVAUDU muille tai ole ystävällinen, niin siinähän sitten on yksin. Tunnen tällaisia, muka paremmista piireistä tulevia, jotka katsovat hieman liian tarkkaan kenen kanssa voi olla ystävä. Ja yleensä niitäkin ystäviä pitää puukottaa selkään.Asperger?

Jotkut ei vaan halua "tyrkyttää" itseään toisten seuraan väkisin. Mutta se on hyvä, että sulla sitten varmaan riittää ystäviä kaikkiin elämäntilantaisiin!

Hei, mistä päin sinä olet?

Itsekkin kaipaisin ystäviä ja lapselle leikkikavereita.

Moi. En ole ap, mutta vaasan vieressä me asutaan...