Tänään 11.10 oli Helsingin Sanomien
ulkomaansivuilla vihdoin hieman tasapuolisempaa
näkökulmaa Israelin elokuiseen muka
"erinomaiseen" rauhanehdotukseen.
Ja ettei totuus unohtuisi täälläkään, niin
lainaan tässä amerikkalaisen juutalaiskolumnistin
Noam Chomskyn Lähi-itää koskevaa artikkelia
samasta aiheesta.
"Rauhanprosessin" lupaus
Noam Chomsky
Jotta voisimme käsittää mitä Lähi-Idässä
tapahtuu, meidän on syytä ottaa
muutama askel taaksepäin ja tarkastella
nykyhetken tapahtumia hieman
laajemmasta perspektiivistä.
Oli kyseessä sitten tämä, Camp Davidissa
tapahtuva tai joku muu
"rauhanprosesessi", "rauhanprosessista"
keskusteltaessa on aina pidettävä
mielessä ilmaisun käytännön mekitys. Per
definitionem, "rauhanprosessi" on
mitä tahansa, mitä Yhdysvallat kannattaa.
Vuodesta 1971 lähtien Yhdysvallat on ollut
käytännöllisesti
katsoen yksin kansainvälisellä näyttämöllä
estäessään diplomaattista
ratkaisua Israelin ja Palestiinalaisten
konfliktiin: se, mitä sanotaan
"rauhanprosessiksi", on todellisuudessa näiden
kehitysten historia.
Kerratakseni keskeiset tosiasiat lyhyestim
marraskuussa 1967 YK:n
turvallisuusneuvosto hyväksyi Yhdysvaltojen
aloitteesta päätäslauselman
242. Kuten Yhdysvallat ja muut allekirjoittajat
sen eksplisiittisesti
ymmärsivät, päätöslauselma 242 vaati kattavaa
rauhanratkaisua, joka
perustuisi kesäkuuta 1967 edeltäneisiin rajoihin,
korkeintaan pienin ja
molemminpuolisin myönnytyksin, eikä tarjoaisi
palestiinalaisille mitään.
Kun Egyptin presidentti Sadat hyväksyi
Yhdysvaltojen virallisen kannan
helmikuussa 1971, Washington tulkitsi
päätäslauselman 242 uudelleen niin,
että se vaati nyt vain osittaista Israelin
vetäytymistä miehitetyiltä
alueilta USA:n ja Israelin päättämällä tavalla.
Associated Pressin raportti Camp Davidin
neuvottelujen kariutumisesta, jota
lainasin yllä, totesi, että viimeinen virallinen
lausunto sanoi
"myönnytyksenä Arafatille", että "ainoa tie
rauhaan olivat päätöslauselmat,
jotka YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Lähi-
Idän sotien jälkeen vuosina
1967 ja 1973. Nämä vaativat Israelia luopumaan
arabeilta voitetuista
alueista turvallisia rajoja vastaan." Vuoden 1967
päätöslauselma on 242,
joka vaatii Israelin täydellistä vetäytymistä
korkeintaan vähäisin ja
molemminpuolisin rajamyönnytyksin; vuoden 1973
päätöslauselma ainoastaan
toistaa 242:n sisällön ilman muutoksia. Mutta
päätöslauselma 242:n merkitys
on muuttunut olennaisella tavalla helmikuun 1971
jälkeen, Washingtonin
vaatimusten mukaisesti.
Sadat varoitti, että jos Yhdysvallat ja Israel
eivät noudattaisi YK:n
päätöslauselmaa 242, tämä johtaisi sotaan.
Yhdysvallat sen enempää kuin
Israelkaan ei ottanut häntä vakavasti omituisin
triumfalistisin ja
rasistisin perustein, jotka myöhemmin tuomittiin
ankarasti Israelissa.
Egypti kävikin sotaan lokakuussa 1973. Sota
osoittautui lähes
katastrofaaliseksi Israelin ja koko maailman
kannalta: ydinsodan vaara ei
ollut vähäinen. Vuoden 1973 sota sai jopa Henry
Kissingerin ymmärtämään,
että Egypti ei ollut paariavaltio, jota ei
tarvitsisi ottaa huomioon
suunnitelmissa. Siksi Washington valitsi
varasuunnitelman: eristää Egypti
konflikista niin, että Israel kykenisi
lisääntyvällä USA:n tuella
liittämään miehitetyt alueet itseensä ja
hyökkäämään Libanoniin. Tämä
saavutettiin Camp Davidissa vuonna 1978,
sopimuksessa, jota on siitä
lähtien pidetty yhtenä "rauhanprosessin" suurista
hetkistä.
Samalla USA esti vetollaan YK:n
turvallisuusneuvostoa hyväksymästä
päätöslauselmia, joissa vaadittiin päätöslauselma
242:n mukaista
diplomaattista ratkaisua sekä palestiinalaisten
oikeuksien kunnioittamista.
USA myös äänesti vastaavia yleiskokouksen
päätöslauselmia vastaan
(yhdessä
Israelin ja toisinaan muutaman muun
satelliittivaltionsa kanssa) ja muilla
tavoin blokeerasi kaikki Euroopan,
arabivaltioiden tai PLO:n pyrkimykset
rauhanomaiseen ratkaisuun. Tätä johdonmukaista
diplomaattisen ratkaisun
vastustamista kutsutaan "rauhanprosessiksi".
Todelliset tapahtumat on kauan
sitten kielletty mediassa, ja hyvin pitkälti jopa
akateemisessa
tutkimuksessa niitä ei ole tunnustettu, mutta
niiden toteaminen on
kuitenkin helppoa.
Persianlahden sodan jälkeen Ydysvallat oli
vihdoinkin niin vahvassa
asemassa, että se kykeni saamaan läpi oman
yksipuolisen rejektionistisen
kantansa. Näin Yhdysvallat myös teki, ensin
Madridissa vuoden 1991 lopulla,
ja sitten eri PLO:n ja Israelin välisissä
sopimuksissa vuodesta 1993
eteenpäin. Näiden toimenpiteiden jouduttamana
"rauhanprosessi" on edennyt
kohti Bantustan-tyyppisiä järjestelyjä, joihin
USA ja Israel ovat
jatkuvasti pyrkineet. Tämän pitäisi olla selvää
kenelle tahansa
tarkkailijalle, joka on pitänyt silmänsä auki
se on selvää sekä
sopimuksista että niiden toteutuksesta. Tämä
johtaakin meidät nykyiseen
vaiheeseen: Camp David heinäkuussa 2000.
Useamman viikon kestäneiden neuvottelujen aikana
säännöllisesti
raportoitiin, että suurin kiistakysymys oli
Jerusalem. Yllä lainattu
viimeinen raportti toistaa tämän väitteen. Väite
ei ole epätosi, mutta se
on hieman harhaanjohtava. On ehdotettu "luovia"
ratkaisuja, joissa
palestiinalaishallinto olisi osittain hallinnut
Jerusalemia tai
Al-Qudsia, kuten kaupunkia nimitetään arabiaksi.
Tämä olisi tarkoittanut
arabikaupunginosien palestiinalaishallintoa,
jonkinlaista järjestelyä
islamilaisille ja kristillisille pyhille
paikoille ja palestiinalaisille
pääkaupunki lähellä Jerusalemia sijaitsevcassa
Abu Disin kylässä, jonka
nimi saatettaisi muuttaa "Al-Qudsiksi". Tällainen
yritys olisi saattanut
onnistua, ja saattaa vieläkin onnistua. Mutta
kohtaamme vaikeamman
ongelman
heti, kun kysymme: Mikä on Jerusalem?
Kun Israel miehitti Länsirannan kesäkuussa 1967,
se liitti Jerusalemin
itseensä eikä tehnyt sitä eritysen kohteliaalla
tavalla. Äskettäin
Israelissa on esimerkiksi paljastunut, että
Mughrabin arabikaupunginosa
lähellä itkumuuria tuhottiin niin kiireessä 10.
kesäkuuta, että tuntematon
määrä palestiinalaisia hautautui
maansiirtokoneiden jättämiin raunioihin.
Israel pian kolminkertaisti kaupungin alueen.
Rakennusohjelmat, joita
kaikki hallitukset noudattivat suhteellisen
johdonmukaisesti, tähtäsivät
"suur-Jerusalemin" rajojen laajentamiseen.
Suunnitelmat käyvät ilmi uusista
kartoista. 28. kesäkuuta johtava päivälehti
Haaretz julkaisi kartan, joka
kuvasi "Israelin suunnitelmaa pysyväksi
ratkaisuksi". Se on käytänössä
katsoen identtinen hallituksen kuukautta aiemmin
esittämän "pysyvä status
-kartan" kanssa. Huomattavasti laajennetua
"Jerusalemia" ympäröivä alue,
joka aiotaan liittää Israeliin, ulottuu joka
suuntaan. Se ulottuu kauas
Ramillahista pohjoiseen ja Betlehemistä etelään
nämä ovat kaksi tärkeintä
palestiinalaiskaupunkia Jerusalemin lähellä.
Samoin kuin kaikki
palestiinalaiset alueet, nämä kaupungit on
eristetty Jerusalemista,
Länsirannan elämän keskuksesta Israelin
miehittämillä alueilla. Alue, jonka
Israel aikoo liittää itseensä Jerusalemista
itään, pitää sisällään Maale
Adumin nopeasti kasvavan israelilaiskaupungin ja
ulottuu Vered Jerikoon
asti, joka on pieni asutus Jerikon kaupungin
rajalla. Israelin vaatima
vyöhyke jatkuu Jordanian rajalle asti. Koko
Jordanian raja tullaan
liittämään Israeliin yhdessä Jerusalemia
ympäröivän alueen kanssa, joka
leikkaa Länisrannan kahtia. Toinen vyöhyke, jonka
Israel aikoo liittää
itseensä vähän tästä pohjoiseen myös leikkaa
Länsirannan käytännöllisesti
katsoen kahtia.
Viime vuosien intensiivisten rakennus- ja
uudisasutusprojektien
tarkoituksena on ollut "luoda tosiasioita", jotka
johtaisivat tähän
"pysyvään ratkaisuun". Tämä on selvästi ollut
kaikkien hallitusten
tavoitteena vuoden 1993 syyskuun "Oslon
sopimuksesta" lähtien. Toisin kuin
monet kommentaarit väittävät, viralliset
"kyyhkyt" (Rabin, Peres, Barak)
ovat olleet vähintään yhtä sitoutuneita tähän
projektiin kuin vihattu
Benjamin Netanjahu, vaikka he ovat onnistuneet
toteuttamaan projektia
herättämättä yhtä paljon protestia tuttu kuvio
täälläkin. Tämän vuoden
helmikuussa, että vuoden 1998 (Netanjahun aikana)
ja tämän vuoden
(Barakin
aikana) välillä uudisrakentaminen on lisääntynyt
melkein kolmanneksella.
Israelilaisen kirjeenvaihtajan Nadav Shragain
analyysi paljastaa, että vain
murto-osaa asutuksille tarkoitetusta maasta
todellisuudessa käytetään
maanviljelyyn tai mihinkään muuhunkaan
tarkoitukseen. Esimerkiksi Maale
Adumimille on annettu 16 kertaa enemmän maata
kuin se todellisuudessa
käyttää, ja vastaavasti on toimittu muualla.
Palestiinalaiset ovat
valittaneet Israelin korkeimpaan oikeuteen Maale
Adumimin laajenemisesta,
mutta heidän valituksensa on hylätty. Hylättyään
yhden valituksen viime
vuoden marraskuussa korkein oikeus selitti, että
"[palestiinalaisten]
naapurikylien asukkaille saattaa olla jotain
hyötyäkin MaAle Adumimin
taloudellisesta ja kulttuurillisesta
kehityksestä", joka on leikkaamassa
Länsirantaa keskeltä poikki.
Nämä projektit on toteutettu yhdysvaltalaisten
veronmaksajien tuella, mikä
on edellyttänyt huomattavaa "luovuutta", koska
USA:n ulkomaanapua ei
virallisesti saa käyttää näihin tarkoituksiin.
Tarkoituksena on, että tuleva
palestiinalaisvaltio koostuisi näljästä
kantonista Länsirannalla: (1) Jeriko, (2)
eteläinen kantoni, joka jatkuu
Abu Disiin (palestiinalaisten uuteen
"Jerusalemiin") asti, (3) pohjoinen
kantoni, johon kuuluvat Nablusin, Jeninin ja
Tulkarmin
palestiinalaiskaupungit ja (4) Ramallahin
sisältävä keskuskantoni. Kantonit
ovat kokonaan Israeliin liitettyjen alueiden
ympäröimiä.
Palestiinalaisväestön asutuskeskuksia hallitsee
palestiinalaishallinto
muunnelma kolonialistisesta järjestelmästä, joka
on Israelin ja
Yhdysvaltojen näkökulmasta ainia hyväksyttävä
vaihtoehto. Gazaa, viidettä
kantonia, koskevat suunnitelmat ovat epäselviä:
Israel saattaa luopua
siitä, tai sitten se saattaa etelän
rannikkoalueen ja toisen vyöhykkeen,
joka leikkaisi Gazan kahtia Gazan kaupungista
etelään.
Nämä suunnitelmat ovat samansuuntaisia kuin ne
ehdotukset, joita Israel on
esittänyt vuodesta 1968 lähtien, jolloin se
ryhtyi toteuttamaan "Allonin
suunnitelmaa". Tätä suunnitelmaa ei koskaan
esitetty virallisesti, mutta
sen tarkoituksena oli nähtävästi sulauttaa 40%
Länsirannasta Israeliin. Sen
jälkeen tarkempia suunnitelmia ovat esittäneet
äärioikeistolainen kenraali
Sharon, Työväenpuolue sekä muut.
Perusperiaatteena on se, että kaikki
Länsirannan käytökelpoinen maa ja tärkeimmät
resurssit (lähinnä vesi)
tulevat pysymään Israelin hallinnassa, mutta
Länsirannan väestöä tulee
hallitsemaan palestiinalainen nukkehallitus,
jonka odotetaan olevat
korruptoitunut, väkivaltainen ja tottelevainen.
Sitten palestiinalaisten
hallitsemien kantonit voivat tarjota Israelin
taloudelle halpaa työvoimaa.
Ehkä pitkällä tähtäimellä palestiinalaisväestö
voidaan "siirtää" pois
kokonaan, tavalla tai toisella, kuten on kauan
toivottu.
On mahdollista esittää "luovia" suunnitelmia,
jotka ratkaisisivat
Jerusalemin pyhiä paikkoja ja
palestiinalaiskaupunginosia koskevat kiistat.
Mutta todelliset ongelmat ovat toisaalla. Eikä
ole lainkaan selvää, että
niitä on mahdollista ratkaista sen
kansallisvaltoiden järjestelmän
puitteissa, jota Länsi on vuosisatojen ajan
levittänyt valloituksillaan ja
jolla on ollut tappavia vaikutuksia itse Euroopan
sisällä, muusta
maailmasta puhumattakaan.
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri
Tämä artikkeli on julkaistu myös Yliopisto-
lehdessä 4/00
ulkomaansivuilla vihdoin hieman tasapuolisempaa
näkökulmaa Israelin elokuiseen muka
"erinomaiseen" rauhanehdotukseen.
Ja ettei totuus unohtuisi täälläkään, niin
lainaan tässä amerikkalaisen juutalaiskolumnistin
Noam Chomskyn Lähi-itää koskevaa artikkelia
samasta aiheesta.
"Rauhanprosessin" lupaus
Noam Chomsky
Jotta voisimme käsittää mitä Lähi-Idässä
tapahtuu, meidän on syytä ottaa
muutama askel taaksepäin ja tarkastella
nykyhetken tapahtumia hieman
laajemmasta perspektiivistä.
Oli kyseessä sitten tämä, Camp Davidissa
tapahtuva tai joku muu
"rauhanprosesessi", "rauhanprosessista"
keskusteltaessa on aina pidettävä
mielessä ilmaisun käytännön mekitys. Per
definitionem, "rauhanprosessi" on
mitä tahansa, mitä Yhdysvallat kannattaa.
Vuodesta 1971 lähtien Yhdysvallat on ollut
käytännöllisesti
katsoen yksin kansainvälisellä näyttämöllä
estäessään diplomaattista
ratkaisua Israelin ja Palestiinalaisten
konfliktiin: se, mitä sanotaan
"rauhanprosessiksi", on todellisuudessa näiden
kehitysten historia.
Kerratakseni keskeiset tosiasiat lyhyestim
marraskuussa 1967 YK:n
turvallisuusneuvosto hyväksyi Yhdysvaltojen
aloitteesta päätäslauselman
242. Kuten Yhdysvallat ja muut allekirjoittajat
sen eksplisiittisesti
ymmärsivät, päätöslauselma 242 vaati kattavaa
rauhanratkaisua, joka
perustuisi kesäkuuta 1967 edeltäneisiin rajoihin,
korkeintaan pienin ja
molemminpuolisin myönnytyksin, eikä tarjoaisi
palestiinalaisille mitään.
Kun Egyptin presidentti Sadat hyväksyi
Yhdysvaltojen virallisen kannan
helmikuussa 1971, Washington tulkitsi
päätäslauselman 242 uudelleen niin,
että se vaati nyt vain osittaista Israelin
vetäytymistä miehitetyiltä
alueilta USA:n ja Israelin päättämällä tavalla.
Associated Pressin raportti Camp Davidin
neuvottelujen kariutumisesta, jota
lainasin yllä, totesi, että viimeinen virallinen
lausunto sanoi
"myönnytyksenä Arafatille", että "ainoa tie
rauhaan olivat päätöslauselmat,
jotka YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Lähi-
Idän sotien jälkeen vuosina
1967 ja 1973. Nämä vaativat Israelia luopumaan
arabeilta voitetuista
alueista turvallisia rajoja vastaan." Vuoden 1967
päätöslauselma on 242,
joka vaatii Israelin täydellistä vetäytymistä
korkeintaan vähäisin ja
molemminpuolisin rajamyönnytyksin; vuoden 1973
päätöslauselma ainoastaan
toistaa 242:n sisällön ilman muutoksia. Mutta
päätöslauselma 242:n merkitys
on muuttunut olennaisella tavalla helmikuun 1971
jälkeen, Washingtonin
vaatimusten mukaisesti.
Sadat varoitti, että jos Yhdysvallat ja Israel
eivät noudattaisi YK:n
päätöslauselmaa 242, tämä johtaisi sotaan.
Yhdysvallat sen enempää kuin
Israelkaan ei ottanut häntä vakavasti omituisin
triumfalistisin ja
rasistisin perustein, jotka myöhemmin tuomittiin
ankarasti Israelissa.
Egypti kävikin sotaan lokakuussa 1973. Sota
osoittautui lähes
katastrofaaliseksi Israelin ja koko maailman
kannalta: ydinsodan vaara ei
ollut vähäinen. Vuoden 1973 sota sai jopa Henry
Kissingerin ymmärtämään,
että Egypti ei ollut paariavaltio, jota ei
tarvitsisi ottaa huomioon
suunnitelmissa. Siksi Washington valitsi
varasuunnitelman: eristää Egypti
konflikista niin, että Israel kykenisi
lisääntyvällä USA:n tuella
liittämään miehitetyt alueet itseensä ja
hyökkäämään Libanoniin. Tämä
saavutettiin Camp Davidissa vuonna 1978,
sopimuksessa, jota on siitä
lähtien pidetty yhtenä "rauhanprosessin" suurista
hetkistä.
Samalla USA esti vetollaan YK:n
turvallisuusneuvostoa hyväksymästä
päätöslauselmia, joissa vaadittiin päätöslauselma
242:n mukaista
diplomaattista ratkaisua sekä palestiinalaisten
oikeuksien kunnioittamista.
USA myös äänesti vastaavia yleiskokouksen
päätöslauselmia vastaan
(yhdessä
Israelin ja toisinaan muutaman muun
satelliittivaltionsa kanssa) ja muilla
tavoin blokeerasi kaikki Euroopan,
arabivaltioiden tai PLO:n pyrkimykset
rauhanomaiseen ratkaisuun. Tätä johdonmukaista
diplomaattisen ratkaisun
vastustamista kutsutaan "rauhanprosessiksi".
Todelliset tapahtumat on kauan
sitten kielletty mediassa, ja hyvin pitkälti jopa
akateemisessa
tutkimuksessa niitä ei ole tunnustettu, mutta
niiden toteaminen on
kuitenkin helppoa.
Persianlahden sodan jälkeen Ydysvallat oli
vihdoinkin niin vahvassa
asemassa, että se kykeni saamaan läpi oman
yksipuolisen rejektionistisen
kantansa. Näin Yhdysvallat myös teki, ensin
Madridissa vuoden 1991 lopulla,
ja sitten eri PLO:n ja Israelin välisissä
sopimuksissa vuodesta 1993
eteenpäin. Näiden toimenpiteiden jouduttamana
"rauhanprosessi" on edennyt
kohti Bantustan-tyyppisiä järjestelyjä, joihin
USA ja Israel ovat
jatkuvasti pyrkineet. Tämän pitäisi olla selvää
kenelle tahansa
tarkkailijalle, joka on pitänyt silmänsä auki
se on selvää sekä
sopimuksista että niiden toteutuksesta. Tämä
johtaakin meidät nykyiseen
vaiheeseen: Camp David heinäkuussa 2000.
Useamman viikon kestäneiden neuvottelujen aikana
säännöllisesti
raportoitiin, että suurin kiistakysymys oli
Jerusalem. Yllä lainattu
viimeinen raportti toistaa tämän väitteen. Väite
ei ole epätosi, mutta se
on hieman harhaanjohtava. On ehdotettu "luovia"
ratkaisuja, joissa
palestiinalaishallinto olisi osittain hallinnut
Jerusalemia tai
Al-Qudsia, kuten kaupunkia nimitetään arabiaksi.
Tämä olisi tarkoittanut
arabikaupunginosien palestiinalaishallintoa,
jonkinlaista järjestelyä
islamilaisille ja kristillisille pyhille
paikoille ja palestiinalaisille
pääkaupunki lähellä Jerusalemia sijaitsevcassa
Abu Disin kylässä, jonka
nimi saatettaisi muuttaa "Al-Qudsiksi". Tällainen
yritys olisi saattanut
onnistua, ja saattaa vieläkin onnistua. Mutta
kohtaamme vaikeamman
ongelman
heti, kun kysymme: Mikä on Jerusalem?
Kun Israel miehitti Länsirannan kesäkuussa 1967,
se liitti Jerusalemin
itseensä eikä tehnyt sitä eritysen kohteliaalla
tavalla. Äskettäin
Israelissa on esimerkiksi paljastunut, että
Mughrabin arabikaupunginosa
lähellä itkumuuria tuhottiin niin kiireessä 10.
kesäkuuta, että tuntematon
määrä palestiinalaisia hautautui
maansiirtokoneiden jättämiin raunioihin.
Israel pian kolminkertaisti kaupungin alueen.
Rakennusohjelmat, joita
kaikki hallitukset noudattivat suhteellisen
johdonmukaisesti, tähtäsivät
"suur-Jerusalemin" rajojen laajentamiseen.
Suunnitelmat käyvät ilmi uusista
kartoista. 28. kesäkuuta johtava päivälehti
Haaretz julkaisi kartan, joka
kuvasi "Israelin suunnitelmaa pysyväksi
ratkaisuksi". Se on käytänössä
katsoen identtinen hallituksen kuukautta aiemmin
esittämän "pysyvä status
-kartan" kanssa. Huomattavasti laajennetua
"Jerusalemia" ympäröivä alue,
joka aiotaan liittää Israeliin, ulottuu joka
suuntaan. Se ulottuu kauas
Ramillahista pohjoiseen ja Betlehemistä etelään
nämä ovat kaksi tärkeintä
palestiinalaiskaupunkia Jerusalemin lähellä.
Samoin kuin kaikki
palestiinalaiset alueet, nämä kaupungit on
eristetty Jerusalemista,
Länsirannan elämän keskuksesta Israelin
miehittämillä alueilla. Alue, jonka
Israel aikoo liittää itseensä Jerusalemista
itään, pitää sisällään Maale
Adumin nopeasti kasvavan israelilaiskaupungin ja
ulottuu Vered Jerikoon
asti, joka on pieni asutus Jerikon kaupungin
rajalla. Israelin vaatima
vyöhyke jatkuu Jordanian rajalle asti. Koko
Jordanian raja tullaan
liittämään Israeliin yhdessä Jerusalemia
ympäröivän alueen kanssa, joka
leikkaa Länisrannan kahtia. Toinen vyöhyke, jonka
Israel aikoo liittää
itseensä vähän tästä pohjoiseen myös leikkaa
Länsirannan käytännöllisesti
katsoen kahtia.
Viime vuosien intensiivisten rakennus- ja
uudisasutusprojektien
tarkoituksena on ollut "luoda tosiasioita", jotka
johtaisivat tähän
"pysyvään ratkaisuun". Tämä on selvästi ollut
kaikkien hallitusten
tavoitteena vuoden 1993 syyskuun "Oslon
sopimuksesta" lähtien. Toisin kuin
monet kommentaarit väittävät, viralliset
"kyyhkyt" (Rabin, Peres, Barak)
ovat olleet vähintään yhtä sitoutuneita tähän
projektiin kuin vihattu
Benjamin Netanjahu, vaikka he ovat onnistuneet
toteuttamaan projektia
herättämättä yhtä paljon protestia tuttu kuvio
täälläkin. Tämän vuoden
helmikuussa, että vuoden 1998 (Netanjahun aikana)
ja tämän vuoden
(Barakin
aikana) välillä uudisrakentaminen on lisääntynyt
melkein kolmanneksella.
Israelilaisen kirjeenvaihtajan Nadav Shragain
analyysi paljastaa, että vain
murto-osaa asutuksille tarkoitetusta maasta
todellisuudessa käytetään
maanviljelyyn tai mihinkään muuhunkaan
tarkoitukseen. Esimerkiksi Maale
Adumimille on annettu 16 kertaa enemmän maata
kuin se todellisuudessa
käyttää, ja vastaavasti on toimittu muualla.
Palestiinalaiset ovat
valittaneet Israelin korkeimpaan oikeuteen Maale
Adumimin laajenemisesta,
mutta heidän valituksensa on hylätty. Hylättyään
yhden valituksen viime
vuoden marraskuussa korkein oikeus selitti, että
"[palestiinalaisten]
naapurikylien asukkaille saattaa olla jotain
hyötyäkin MaAle Adumimin
taloudellisesta ja kulttuurillisesta
kehityksestä", joka on leikkaamassa
Länsirantaa keskeltä poikki.
Nämä projektit on toteutettu yhdysvaltalaisten
veronmaksajien tuella, mikä
on edellyttänyt huomattavaa "luovuutta", koska
USA:n ulkomaanapua ei
virallisesti saa käyttää näihin tarkoituksiin.
Tarkoituksena on, että tuleva
palestiinalaisvaltio koostuisi näljästä
kantonista Länsirannalla: (1) Jeriko, (2)
eteläinen kantoni, joka jatkuu
Abu Disiin (palestiinalaisten uuteen
"Jerusalemiin") asti, (3) pohjoinen
kantoni, johon kuuluvat Nablusin, Jeninin ja
Tulkarmin
palestiinalaiskaupungit ja (4) Ramallahin
sisältävä keskuskantoni. Kantonit
ovat kokonaan Israeliin liitettyjen alueiden
ympäröimiä.
Palestiinalaisväestön asutuskeskuksia hallitsee
palestiinalaishallinto
muunnelma kolonialistisesta järjestelmästä, joka
on Israelin ja
Yhdysvaltojen näkökulmasta ainia hyväksyttävä
vaihtoehto. Gazaa, viidettä
kantonia, koskevat suunnitelmat ovat epäselviä:
Israel saattaa luopua
siitä, tai sitten se saattaa etelän
rannikkoalueen ja toisen vyöhykkeen,
joka leikkaisi Gazan kahtia Gazan kaupungista
etelään.
Nämä suunnitelmat ovat samansuuntaisia kuin ne
ehdotukset, joita Israel on
esittänyt vuodesta 1968 lähtien, jolloin se
ryhtyi toteuttamaan "Allonin
suunnitelmaa". Tätä suunnitelmaa ei koskaan
esitetty virallisesti, mutta
sen tarkoituksena oli nähtävästi sulauttaa 40%
Länsirannasta Israeliin. Sen
jälkeen tarkempia suunnitelmia ovat esittäneet
äärioikeistolainen kenraali
Sharon, Työväenpuolue sekä muut.
Perusperiaatteena on se, että kaikki
Länsirannan käytökelpoinen maa ja tärkeimmät
resurssit (lähinnä vesi)
tulevat pysymään Israelin hallinnassa, mutta
Länsirannan väestöä tulee
hallitsemaan palestiinalainen nukkehallitus,
jonka odotetaan olevat
korruptoitunut, väkivaltainen ja tottelevainen.
Sitten palestiinalaisten
hallitsemien kantonit voivat tarjota Israelin
taloudelle halpaa työvoimaa.
Ehkä pitkällä tähtäimellä palestiinalaisväestö
voidaan "siirtää" pois
kokonaan, tavalla tai toisella, kuten on kauan
toivottu.
On mahdollista esittää "luovia" suunnitelmia,
jotka ratkaisisivat
Jerusalemin pyhiä paikkoja ja
palestiinalaiskaupunginosia koskevat kiistat.
Mutta todelliset ongelmat ovat toisaalla. Eikä
ole lainkaan selvää, että
niitä on mahdollista ratkaista sen
kansallisvaltoiden järjestelmän
puitteissa, jota Länsi on vuosisatojen ajan
levittänyt valloituksillaan ja
jolla on ollut tappavia vaikutuksia itse Euroopan
sisällä, muusta
maailmasta puhumattakaan.
Käännös: Juhani Yli-Vakkuri
Tämä artikkeli on julkaistu myös Yliopisto-
lehdessä 4/00
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kovin oli yksipuolista ja harhanjohatavaa tekstiä!
Kirjoittajaonkin ansioitunut lähinnä kielitieteen
alalla,mutta on poliittísesti edustanut jotain
aivan muuta.