Liikaa vastuuta

Hmm, mun elämän käännekohdat seisoo laitumella meidän talon vieressä.

Mä oon ainoostaan 15 vuotias, ja mulla on melekin täysi vastuu meidän kolmesta hevosesta. Ne saapui meille vuonna 2000ja ensimmäisen vuoden äiti hoiti ja liikutti niitä.Itse auttelin, kun jaksoin, olin vasta viidennellä. Välillä jouduin ratsastamaan nuorinta kaikista, Rima nimistä tammaa, joka oli todella vaikea tasoiselleni aloittelijalle. En pärjännyt Rimalle, ja monta kertaa ratsastus päättyi minun osaltani pidäteltyyn pahaan mieleen, joka ajoi minut kerta toisensa jälkeen alas selästä.Rima ei kuunnellut, ja lopulta heitti minut alas selästään.

Säikähdin. Olin vain kerran pudonnut hevosen selästä. Minua sattui niin paljon (kuhmuja, mustelmia) etten ratsastanut kyseisellä hevosella yhdeksään kuukauteen. Se käyskenteli laitumilla koko sen ajan.

Sillä välin ratsastin veteraaniruunaa, Puksua,joka oli oikea gentlemanni- lukuun ottamatta niitä maastolenkkejä, jolloin talutin hevosen kotiin (se ei suostunut liikkumaan). Lopulta kaikki kärjistyi maastoilun osalta siihen, kun en saanut Puksua enään ulos pihastakaan. Se seisoi vain kylmän rauhallisesti, ja minä potkin ja itkin selässä.

Vähitellen itseäni vanhemman tytön avustuksella uskaltauduin Riman selkään. Taitoa ei ollut ratsastaa Rimaa edelleenkään oikein, joten se oppi menemään oman päänsä mukaan. Sille ostettiin siitä syystä obersekki (ravihevosilla käytetään, pitää pään ylhäällä ja sillä yritetään estää hevosen laukkaaminen ´raveissa) ja sain Riman kuriin vain vetelemällä kipeästi siitä.Lopulta päätin, ettei sitä enään voi käyttää, kun Rimalle ostettiin lännensatula, ja niinpä ratsastin Rimaa länkkärityylillä - en vain tiennyt, miten muuten länkkäriä voi ratsastaa kuin ohjat löysällä. Taas Rima oppi huonoja tottumuksia- se painoi kädelle kuin synti kun sille lopulta hankittiin kunnolliset suitset.

Voin usein pahoin aina ratsastuksen jälkeen. Jos rima ei kuunnellut, hakkasin sitä raipalla. Jos Puksu ei liikkunut, menetin hermoni ja nyin sen ohjista vetelemällä liikkeelle. En koskaan ehtinyt lopettamaan ajoissa, vaan aina kun nousin alas selästä,melkein itkin, kun tajusin tehneeni taas väärin.

En saanut apua mistään hevosten kanssa. Vanhempani eivät tienneet hevosista juuri mitään. En kyllä tiennyt minäkään. Ostelin turhia lisäkamppeita, opin jatkuvasti hevosen perushoidosta uusia, uppo-outoja asioita, ja ennen kaikkea olin yksin, yksin hevosteni kanssa. Olin umpikujassa tuntteitteni, tietojeni ja taitojeni kanssa. En saanut mitään toimivaa aikaiseksi ja pelkäsin hevosia joskus niinkin paljon, etten uskaltaunut maastoon pitkiin aikoihin.

Lopulta, vuonna 2002 aloitin säännölliset ratsastustunnit. En ottanut omia hevosia tunneille mukaan, ei ollut kuljetusta. Oikeastaan yös pelkäsin, että joku huomaa, etten käsittele hevosiani oikein. Pelkäsin moitteita kuollakseni.

Olin pitänyt itseäni jo jonkin aikaa erittäin etevänä ratsastajan; minähän rupesin jo pärjäämään Rimalle. Kun jouduin tunneille, huomasin, etten osannut perusjuttujakaan tarpeeksi hyvin. Aloitin täysin pohjalta. Kyllä ylepys karisi melkoista kyytiä.

Kaksi talvea ja kaksi kesää tein töitä omien taitojeni eteen. Kotona minulla oli vieläkin ongelmiahevosten kanssa. vasta nyt voin sanoa, että olen tarpeeksi nöyrä hakeakseni apua Riman kouluttamiseen, se kun ei osaa ikäisekseen paljoa mitään. Voin rehellisesti sanoa, että nyt osaan hoitaa ja ratsastaa hevosiani edes tyydyttävästi, huippusuorituksiin en pysty niin pitkään kun olen yksin tallin pomona.

Traileri on várattu heinäkuun alkupäiville. Lähimmälle ratsastuskoululle on 45 minuutin ajomatka. Minua jännittää. Jännittää viedä Rima kokeneitten hevosihmisten pariin. Niin pitkään olen tehnyt sen kanssa omiani, etten tiedä yhtään, miten saan korjattua virheitäni- vai saanko mitenkään. Mielessä pyörii kaikki ne kerrat, kun itkua tuhertaen vetelen ohjista ja potkin kylkiin, kun haluan hevoseni tekemään jotain, mitä se ei osaa, mutta mitä olen nähnyt telkkarissa jonkun tekevän. Kaikki ne kerrat, kun puristan rystyset valkoisina Riman riimun narua valmiina vetämään ja karjaisemaan heti, jos Rima koittaa mennä ohi. Ne saavat mieleni edelleen synkistymään. Tunnen itseni niin alhaiseksi olennoksi, kun sokean kiukun vallassa en enään harkitse tekemisiäni. Kyllä se kuulkaa sattuu.

Nykyisin meillä on ihan ratkiriemukkaita hetkiä Riman kanssa, se on luonteeltaan todella utelias ja avoin. Nyt osaan hallita sitä. Ja lisää oppia tullaan saamaan, kun päästään ratsastustunneille yhdessä...

Hevoset muuttivat elämääni. vastuu on suuri, mutta niin on myös ne hyvän olon tunteet, kun hevonen meneekin hyvin. Mutta aina se huonostikäyttäytynytpikkulapsiminäni häiritsee minua niinä pilvisinä hetkinä, kun en pärjääkkään. Se saa minusta kuristavan otteen, ja valvon läpi öitä vatvoen, kun taas kerran menetin hermoni ratsastaessa.

Älkää ihmiset ikinä olko liian typeriä ja ylpeitä, ettette voi hakea apua. Minun tapauksessani se on todella tarpeen, että saan ammattilaisen apua korjaamaan virheitäni hevosen kanssa puuhastellessani.

Elämänkäännekohta. Niin, olen täysin sidottu niihin kolmeen hauskaan veijariin tuolla ruohoisella laitumella.