Päästiinpä vihdoin asiaan!

Noniin. Valittelut nyt alkuun.. Näitä on varmaan jo miljoonia, mutta tässä yksi lisää:

Lapsena olin villi, vaikeuksia pysyä aloillaan jne. Olin silloisen talonyhtiön villein lapsi. Sitten alkoi peruskoulu ja huonolla menestyksellä. Karkailuja luokan ikkunasta pelaamaan jalkapalloa kesken opetuksen, mölinää ja keskittymisvaikeuksia. Kaikki meni varmaan kasvatuksen piikkiin. Jouduin ala-asteen aikana vaihtamaan luokkaakin 2 kertaa tämän vuoksi. Olin kuulemma vain "normaalia villimpi lapsi". Kuullut jälkeenpäin koulun silloiselta siivoojalta, joka sattuu olemaan ystäväni äiti, että "Et sinä paha lapsi ollut, sait vaan aina päähäsi jotain ja toteutit sen."

5-luokalla luokallemme sitten tuli toiselta paikkakunnalta poika, joka sai sitten muut luokan lapset kiusaamaan minua, josta johtuen masennuin, lopetin silloisen harrastuksen (tosin vasta yläasteella), aloin pelkäämään ihmisiä. Kiusaamista jatkui yläasteen 9-luokkaan asti, jonka aikana olin ehtinyt käydä nuorisopsykiatrisella, kunnan mielenterveystoimistoissa, ollut avohoidossa, syönyt erilaisia masennuslääkkeitä, miettinyt itsemurhaa yms. Mieleenpainuvin kokemus lääkäreistä on se, kun menin ahdistuksissani lääkäriin sanomaan että tuntuu kuin päässä lähtisi välillä pikakelaus päälle ja pysähtyisi kuin seinään ja lähtisi kohta taas uudestaan kelaus päälle ja että takaraivo puutuu. Setä sitten kysyi suoraan käytänkö huumeita.. Silloin pystyin hyvällä omalla tunnolla vielä sanomaan, että en käytä, mutta asia jäi silti tutkimatta.

Pääsin sitten vihdoin pois peruskoulusta ja aloitin ammattikoulun. Ensimmäinen vuosi ammattikoulussa oli ihmisten pelkäämistä ja levottomuutta. En käynyt valinnaisilla, koska halusin vain mahdollisimman nopeasti kotiin tietokoneelle istumaan omaan rauhaan. Tietokone vain sattui olemaan ainoa paikka jossa pystyin keskittymään johonkin, eikä tarvinnut miettiä kokoaikaa mitä muut ajattelee, mitä tuokin kyttää tai että pysyykö ajatukset vielä viimeisen tunnin kasassa. Toisen vuoden alussa jätin koulut kesken, koska se oli henkisesti ja pikkuhiljaa jo fyysisestikin liian rankkaa.

Alkoi välivuosi, jolloin tutustuin vanhoihin kavereihin ala-asteajoilta. He olivat itseäni pari vuotta vanhempia, ja ajautuneet päihteisiin jostain kumman syystä. Näinpä sain tukea ja jonkinlaista hyväksymistä sitä kautta. Siinä porukassa ei ollut häpeä olla "hörhö", koska kaikki muutkin olivat omalla tavallaan. Ainakin päihteidenkäytön osalta. Kannabis saikin ajatukset lentämään ja ulosanti pelasi, koska tuntui oikealta sanoa mitä ajatteli eikä tarvinnut _hävetä_. Kaverit alkoivat vitsailemaankin sitten jälkeenpäin, että olen mikki hiiri, koska suuni käy kun patakattila kokoajan. Välillä ajatukset lentivät niinkin kovaa ja pitkälle, että sain paniikkikohtauksia.

Tuo oli sitä sekavaa aikaa, kunnes alkoi vielä sekavampi aikajakso. Vanhempani ajoivat minut johonkin kymppiluokan tyyliseen etsi itseäsi ja omaa alaasi kurssiin. Voitte kuvitella minkälaista sakkia siellä oli..

Vuoden vietin edellä mainitussa "laitoksessa" ja altoitin uuden koulun ns."oikealla alalla" Sekin venyi 4½ vuotiseksi koulutukseksi, joka oli alunperin tarkoitus olla 3-vuotinen. Sain sen silti läpi. Tähän astisen elämäni suurimpia saavutuksia nuoruusajan suomenmestaruuksien ohella, joilla ei nyt enää tässävaiheessa ole mitään seksuaalista merkitystä.

Töitä koitin välissä hakea, mutta ei siitä mitään tullut. Kokoajan pitäisi mutta ei vaan kertakaikkiaan saa aikaiseksi hakea töitä.. Työkkärissä käyminenkin on työn takana ja saa äitikin aikuista lastaan potkia, että jotain tapahtuisi.

Aloitin sitten uuden koulun aikuisopistossa.. tällä hetkellä opiskelen siellä ja maaliskuussa olisi tarkoitus valmistua. Eiköhän tämä tästä. Päihteitä en ole käyttänyt pariin vuoteen.

Anteeksi nyt pomppimiseni aiheesta aiheeseen, mutta tämä piti kertoa jo heti alussa, mutta jäi kirjoittamatta:

Vanhempani katsoivat tuossa tovi takaperin dokumentin ADHD:sta, varmaan teistäkin aika moni sen katsoi.. Itse katsoin äsken yle areenalta, kun kehottivat sen katsomaan. Hauskinta tässä on se, että olen miettinyt tuota vaihtoehtoa jo vuoden-pari, mutta läheiset, joille olen siitä puhunut ovat olleet hällä väliä asenteella ja kyselleet että taasko olen masentunut tai että en minä jaksa aikuista ihmistä kokoaikaa paasata tai huolehtia.. "Eikö olisi jo aika hoitaa itse omat asiansa". Kummasti ne asenteet vaan muuttuu, kun muu sen sanoo kuin minä.

Nyt on sitten vanhempien aloitteesta varattu aikaa yksityiselle neurologille. Mitä mieltä te olette, voisiko tämä olla adhd?

Odottavin tunnelmin.

-Minä