Kokemus mielenterveyshoidosta Suomessa

Moi!
Olin 14 vuotiaana sairaalahoidossa 3kk vuonna 1999.
Apua sain tosiaan vasta kun yritin itsemurhaa. Ennen sitä, ei avunpyyntöjä kuunneltu.
Terapia hankittiin, mutta sen ikäisellä ei ihan ole vielä ymmärrystä, että se on tarpeellinen vaikka olo on jo ihan ok.
Seuraava masennus iski 18 vuotiaana. Avuksi sain sen, että minut laitettiin katkolle. Alkoholiongelma ekaksi pois (19v) ja sen jälkee katotaa se masennus. Olin saanut aikasemmin paniikkihäiriöhin lääkkeet, jotka jouduin katkolla lopettamaan, koska siirryin sieltä lääkkeettömälle jatkokatkoon..josta lähdin pois, koska migreeniinkään ei saanut ottaa lääkettä. Vaihtoehtoisena hoitona olisi akupunktio, ja sekin tietyn kellon aikaan..eli kun juuri tarttin sitä apua niin sitä en saanut. Joten kamat kassiin ja menoksi.
Seuraava masennus iski 22 vuotiaana (just saanu toisen lapseni) ja silloin sain kyl nopeest avun, mutta just jollekin keski-ikäselle sairaanhoitajalle, jonka jututu sai mut ihmettelemään ja epäilemään sen ammatitaitoa..sen kanssa juttelin vuoden verran, mutta jutustelu enemmän päivän säästä yms. Ajatelin että tätäkö tää on, ei mitään testata yms. lääkettä suuhun, et mä ämmä oon hiljaa. Lopetin lopulta käynnit ja lääkkeet ominpäin. Ja taas tuli ikää täyteen 26vuotta, ja TADAAA! masennus iski. Hain apua ihan muuhun vaivaan(fyysinen) ja todettiin masernus. Sit taas psykiatrian poliklinikalle ja testit sekä alustavat diagnoosit (vielä voi tulla lisää): toistuva masennus-vakava masennus-yleistynyt ahdistuneisuushäiriö-epävakaa personallisuushäiriö(tunne-elämän epäväkaa ph). Nyt ensimmäisen kerran olen jo tavannu psykologia ja katotaa nyt mihin terapiaan mun laitettas yms yms. Kuulemma pitkä taistelu tulee olemaan..koska mulla ollu niin kauan ongelmia, ja traumoja tullut lisää ja lisää..ja tedän, että ne on pahoja..mulla kesti kauan toipua niistä painajaisista mitä mun elämä joskus ollu :/

Jään vaan miettimään, kun toi edellinen masennus..sitä ei kukaan hoitanut..tosiaan se tantta vaan kuunteli mun päivän kuulumiset ja se siinä. Mitään ei katpttu, et hey, toi vois olla vähän sairaampi ku näyttää. Annettin sen pahentua vaan..sillä tää persoonallisuusjuttu, se mulla ollu kauan. Ja nyt vasta tiedän mitä se on..aikasemmin vaa ihmetellyt sitä osaa itsessäni, että kuin voin olla niin KYLMÄ..ei tosiaankaan aina, vaan joissakin tilanteissa (mm.mies-suhteissa)
Vasta nyt musta tuntuu, että mua kuunnellaan ja oikeasti autetaan. Ja kaikki vasta kun mä olen ihan fyysisesti ja henkisesti niin rikki, että jokainen aamu ku herään ni on ihme. Pelkään niin paljon mennä nukkuman koska pelkään kuolemaa niin paljon :(

Voimia sulle :) Toivon koko sydämestäni, että saat elämän radalleen täysin :) sitä me taidetaan kaikki haluta. Ja niin myös tulee tapahtumaankin, kuan uskotaan siihen täysiä.

Julkiselta sektorilta sain vain turhia lääkereseptejä, en päässyt edes psykiatriseen erikoisterveydenhuoltoon vaikka pyysin ja lähete laitettiin menemään. Kyllästyin odottamaan.

Hakeuduin itse yksityiselle psykiatrille ja psykoterapeutille, sain Kelan tuen.

Ilman psykoterapiaa en olisi enää hengissä.

Minusta on kyllä härskiä huijata potilaita ns. keskusteluavulla depressiohoitajan kanssa. Jotkut ovat tyytyväisiä siihen, mutta kyllä potilaan pitää tietää onko kyseessä keskusteluapu vai koulutetun psykoterapeutin antama psykoterapia.

Miksi et ole hakenut Kelan kuntoutuspsykoterapiatukea? Sitä pitäisi nykyisin saada helpommin, koska se ei ole enää harkinnanvaraista.

Suomessa pitää TAISTELLA, että saa kunnon hoitoa. Itse en ole hyötynyt psykologin/hoitajan kanssa jutustelusta psyk.polilla kerran kolmessa viikossa. Aikoja pitäisi olla väh. kerran viikossa, ja silloinkaan ei välttämättä kemiat pelaa, joten ei siitä juurikaan hyötyä ole. Joskus voi löytyä julkiselta puolelta hyvä terapeutti mutta kelan psykoterapiaa kannattaa aina hakea jos vain on terapiakuntoinen. Lääkärit myös vaihtuvat kuin sukat. Kaksi kertaa vuodessa niin että ehdit yhtä nähdä kerran tai kaksi.

Nyt minut on kirjattu psyk.polilta ulos koska en hyödy hoidosta. Kesän uhkailin poikaystävälle itsemurhalla, ja välillä pelkäsin että satutan joitain sivullista tai sitten itseäni. Jotenkin pystyin olemaan kotona mutta lähellä oli etten sairaalaan hakeutunut.

Ihmiset jätetään ihan heitteille.

Tuttua!
Itselläni kokemus parin vuoden takaa; olin asunut ulkomailla 12 vuotta, pitempiaikainen parisuhde päättyi ja hullu sain idean lähteä takaisin Suomeen!
Sanoista teoiksi, niin tein. Minulla oli, ja on, psyykkinen ongelma johon tarvitsin apua. Suomessa hakeuduin mielenterveystoimikstoon vai mikä psykiatrian poliklinikka se nyt on. Voi herranpieksut! Kerran kuussa käynti psyk. sairaanhoitajalla, erittäin räävittömiä puhuvan miehen vastaanotolla. Käynti kesti 15 min kerralla, ja usein siitä meni aikaa siihen että hän puhui omia yksityispuheluitaan puhelimessa! Itse hän sanoi tavoitteensa olevan saada minut pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle mitä itse en missään tapauksessa halunnut enkä halua! Onneksi olen sen verran rohkea ja periksi antamaton, että tein valituksen hänen esimiehelleen eli klinikan lääkärille. Se auttoikin, sain uuden terapeutin, psykologin. Naispuolisen, ja kerran kahdessa viikossa 45 min. Sain kuitenkin aika nopeasti tarpeekseni tilanteesta Suomessa muutenkin, ja muutin takaisin lähtömaahan jossa asun nytkin enkä Suomeen palaa kuin joskus lomalle.
Nyt käyn terapiassa 2xviikossa, sairauteeni erikoistuneella psykologilla ja lisäksi on lääkärin seuranta. Täällä sairauksien hoito, myös psyykkisten, on aivan eri tasolla kuin Suomesssa. Lisäksi tavoite on saada minut työkuntoon, mistään työkyvyttömyyseläkkeestä ei puhettakaan ennen kuin aivan viime tilassa.
Kyllä Suomen tilanne on aivan persemäinen, joka kantilta! Avusta joutuu todella tappelemaan. On saatava suunsa auki ja uskallettava vaatia! Toisaalta kovin sairas ihminen ei edes jaksa vaatia ja putoaa sitten täysin heitteille. Kaameaa! Huh!

Itse masennuin keväällä 2010 todella pahasti enkä suostunut menemään pikkupaikkakunnan psykologeille, koska tiesin toisen olevan idiootti. Pääsin sitten jaloilleni omin voimin, mutta sitten tuli uusi romahdus tämän vuoden kevättalvella. Menin varsinkin viiltelyn takia (olin yrittänyt lopettaa, mutta en pystynyt) sitten yliopiston terveydenhoitosäätiölle, jossa psykologi toteaa, että jos kerran tahdon lopettaa, niin mikä ongelma asiassa on? Häntä ei myöskään kiinnostanut se, että voimani meinasivat loppua kumppanin kanssa, jolla vielä sillä hetkellä oli tunne-elämän häiriö diagnisoimatta. Toki olisin saanut mennä uudestaan, mutta yllätys yllätys, en mennyt. Pääsin taas itse jaloilleni ja elämä lakoi hymyillä.

Kunnes kumppani sitten syksyllä meni niin huonoon kuntoon, että jätti minut. Muutamia viikkoja sen jälkeen romahdin. Hain apua, meinaisin joutua vanhalle psykologille, mutta luojan kiitos vuokseni nähtiin vaivaa ja sain erikoisjärjestelyllä ajan entiselle parisuhdeterapeutille (kaksi käyntikertaa oli ollut). Hän oli todella huolissaan ja pisti minut liioitellulla lähetteellä (2 vuoden masennus, itsemurhariski, taipumus viiltelyyn (josta olin ollut puoli vuotta jo kuivilla)) kaupungin kriisihoitoon. Tapasin 24 h tunnin ja kolmen tapaamiskerran aikana VIISI ihmistä, ja selitin asioitani uudestaan ja uudestaan. Viimeisenä minulla oli lääkäri, joka kuunteli vartin, antoi sairausloman ja lääkkeet (joita en aloittanut, kun luin niistä tarkemmin) ja pisti sitten SAIRAANHOITAJAN juttusille alkoi suunnitella päiväsairaalahoitoa, vaikka ilmoitin, ettei se ole minua varten. Psykologia en olisi enää saanut.

Sairaanhoitaja taas suhtautui keskivaikeaan masennukseen (joka psykiatrini mielestä oli kyllä vakava masennus) "pessimistisenä asennoitumisena elämään", joten oloni kyllä paranisi, kun ajattelisin postiviisemmin. Kun sitten selitin esimerkiksi miksi minulla ei ole ystäviä (sen jälkeen kun hän väitti ettei niitä ole asenteeni takia -todellisuudessa minua pidetään todella optimistisena ihmisenä, mutta en vain löydä samanhenkistä seuraa), oli vastaus "no elämässä voi sattua kaikkea ja se pitää vain kestää". Lisäks hän vähätteli upeaa suhdettani kaikin tavoin. Avoliittoni oli pelkkä teinisuhde sillä perusteella, että olimme toistemme ensimmäiset kumppanit. En mennyt uudestaan.

Soitin sitten ihan alkuperäiselle henkilölle omaan yliopiston hoitopiiriini, ilmoitin lopettavani akuutiavun ja palaavani hänelle. Siellä kyllä homma oli sen verran fiksua, ettei minulle edes ehdotettu paluuta. Sen sijaan olisi ollut taas erikoisjärjestelyjen mahdollisuus, olisivat järjestäneet sieltä mahdollisuuden puhua sellaisen sairaanhoitajan kanssa, jolla aikoja oli vain vähän. En silti halunnut enää yhtään uutta ihmistä, riiti hetkeksi. Seuraavaan käyntikertaan on onneksi kaksi viikkoa.

Näitä asemaansa väärinkäyttäviä potilasta/avuntarvitsijaa halveksuvia sikoja on valitettavasti todella paljon. Aivan käsittämätöntä maassamakaavan potkimista ja heikomman lyömistä. En voi kun ihmetellä moista epäkohtaa yhteiskunnassamme.

Minun eräällä ystävälläni oli vaikea parisuhde kriisi kumppaninsa vaikean mielenterveysongelman takia. Ystäväni romahti ja joutui sairaalaa. Hänelle tuli jopa merkintä kela korttiin että saa pysyvästi psyyke lääkkeet melkein ilmaiseksi. Vaikka hänen tilansa johtui vain jatkuvasta kovasta henkisestä väkivallasta.

Kun hän lopetti suhteen hän toipui suhkot välittömästi mutta lääkärit eivät olisi halunneet että hän olisi lopettanut lääkkeensä käytön. Niin hän lopetti itse eikä hänellä ollut enää mitään oireita ja siitä on jo vuosia aikaa eikä hänellä ole ollut mitään ongelmia psyykessään.

Lääkäri oli ihmetellyt kun hän sitten oli kertonut tilanteen että oli lopettanut lääkkeet ja sitten myös lääkärikäynnit että yleensä tuollaisesta psykoosista ei parane vaan se on loppuiän lääkitys.

Lääkitäänköhän suomessa paljonkin ihmisiä turhaan?

Mulle sentään sanottiin suoraan, että pääsen kelan terapiaan kun mulla on varaa maksaa se oma osuuteni. Nyt ei vielä ole rahaa enkä siis terapiaakaan, kun olen opiskelija. Sitten kun saan joskus hyvän työpaikan josta saa vieläpä kunnon palkaa, voin saada pääni kuntoon ;-)

Ketjun aloittaja tässä kirjoittaa. On se ikävää kuulla että muillakin on samankaltaisia kokemuksia mielenterveyden hoidosta Suomessa. Kunnollista hoitoa saadakseen on itse etsittävä reitti ja pahasti masentuneella tai vastaavassa tilanteessa olevalla ei ole voimia tai rahaa etsiä kunnon hoitoa.
Eräälle kirjoittajalle voin kertoa että olen kyllä hakemassa Kelan tukea psykoterapiaan, mutta ennen terapian saamista on oltava hoitosuhde erik. lääkärille vähintään kolmen kuukauden ajan. Olen käynyt yksityisellä lääkärillä pari kertaa käyntikerta 100e...
Onneksi minulla on taloudellisesti varaa hoitoon mutta kaikilla ei ole niin. Ja en kertakaikkiaan ymmärrä miksei täti yli 10 vuoden takaa voinut kertoa minulle oikeasta terapiasta. Niitä on eri suuntauksia ja terapeutilla on oltava koulutusta terapiaan. Tasosta riippuen vähintään 3 vuotta. Pelkkä sh-koulutus
ei riitä antamaan valmiuksia psykoterapeutiksi. Keskusteluapua voi toki antaa sh-taustalla. Moni maallikko vain ei tiedä mitä kunnon psykoterapia tarkoittaa. Psyk sh. tai psykologi tms. ei ole synonyymi erityistason psykoterapeutille, ellei heillä ole koulutusta alalle.

Itselläni on vielä omien huonojen kokemuksien lisäksi kaikki sekin, mitä pari vuotisessa suhteessani näin kumppanilla. Hänen ensimmäinen psykologi ei esimerkiksi huomannut tunne-elämän häiriötä reilussa kahdessa vuodessa, mutta uusi hoitohenkilö diagnisoi sen heti. Mutta asenne hoitoon oli hänen uudella psykologillaan kuitenkin se, että hän on sen kolme kuukautta ja lähtee sitten terapiaan, joten hänen eteensä ei tarvitse tehdä juuri mitään. Itku meinasi tulla monesti minullekin, kun kuuntelin toisen harmia saamansa hoidon tasosta.

Omassa hoidossani oli plussaa sentään se, että vaikka uusien potilaiden pitäisi mennä psykologille, niin minut lähettettiin psykiatrille, kun psykologille ei ollut akuuttiaikoja viikon sisällä (paitsi hänellä, jolle en enää tahtonut uudestaan). Ei tosin sillä, että hänestäkään kauheasti olisin pitänyt, mutta jos edes harkitsen terapiaa, on minun pidettävä tuo hoitosuhde. Tosin, itsellänikään eivät taida riittää rahat edes kelan tuella.

Hetkinen

Ainahan voi kysellä vaikka työterveyslääkäriltä neuvoo kyllä yksityisillä lääkäriasemillakin on omia psykiatreja...Väyliä on n niin monia:)

olin kaksi kuukautta osastolla ja kokeilin liudan lääkeyhdistelmiä. pyysin keskusteluapua, että olisin saanu purettua ahdistusta. kukaan ei kiinnostunut puhumaan. oli hoitsuilla parempaakin tekemistä... tetriksen pelaaminen miniklipissä.että pilleriä poskeen, tehään susta toimintakyvytön tunneneutraali kasvi- helppohoitoinen zombie. ihan paskaa hoitoa.

Jos joku voi sanoa saaneensa hoitoa julkisella ja psykiatrisella puolella täällä suomessa niin hyvä tuuri on todella käynyt. Sairaat yksilöt on psyk. puolella töissä ja tuskin heistä on auttajaksi kenellekään. Tulevat monesti mielisairaista tai toimimattomista perheistä ja ammatinvalinta on heidän kohdallaan vain ja ainoastaan itsehoito yritys potilaiden kustannuksella. Niin sanotusti hörhöt kunniaan!

Olen pohtinut omien terapiakokemusteni pohjalta ketä terapeutit oikeastaan ovat auttamassa. Istuvatko he lepotuoleissaan kuuntelemassa höperöntuntuisia ihmisiä ottaakseen yhteiskunnan puolesta selvää tarvitseeko yhteiskunnan olla höperöstä huolissaan yhteiskunnan oman hyvinvoinnin ja turvallisuuden suhteen? Mikäli höperö on vaaraton, voidaan häntä sitten jututtaa niin pitkään kuin höperöä kiinnostaa. Välillä kysytään haluaako höperö lääkettä. Neuvoja ei anneta, mutta höperön oma käsitys maailmasta kiistetään, sillä hänhän on höperö ja höperön puhe on höperöä puhetta. Nk. psykodynaamista terapiaa voisin kuvata seuraavasti: psykodynaaminen terapia perustuu liikkeeseen, joka tapahtuu yhteen suuntaan ympyrän suljetulla kehällä. Siinä siis tapahtuu jatkuvaa etenemistä, joka ei näy missään.

Kela korvaa terapiakäynnit vasta sen jälkeen, kun on aluksi käynyt tietyn ajan seurannassa psyk. sh:n vastaanotolla. Terapiaan pääsee sitä helpommin, mitä nuorempi on, ja mitä suuremmat mahdollisuudet on siihen, että työkyky pysyy terapian avulla. Terapia on niin kallista yhteiskunnalle, ettei sinne kuka tahansa pääse. Eikä yhteiskunta korvaa terapiaa, ellei ihmisestä tule olemaan vielä jotakin hyötyä yhteiskunnalle. Tämäkin rahasyistä.

Mä oon ainakin todella kyllästynyt ja pettynyt kaikkiin lääkäreihin,psykologeihin yms.Masennuin jo pienenä vaikean lapsuuden ja perhetilanteen takia,isäpuoli oli narkkari ja alkoholisti ja hakkasi mua ja äitiä jatkuvasti,äiti ja isosisko oli masentuineita ja mä vaan yritin pitää itteni kasassa etten olisi aiheuttanut niille enempää murhetta.Sitten 14-vuotiaana viiltelin ensimmäisen kerran,en vaan jaksanut enää ja annoin masennukselle vallan.Jouduin suljetulle osastolle ja sain lääkityksen mistä ei ollut mitään apua.Suljetulla juttelin enimmäkseen toisten ppotilaiden kanssa kun hoitajat ei paljon jutelleet.Lääkäri taisi käydä kaksi kertaa mun luona.Pääsin sieltä taas kotiin mutta jouduin pian uudestaan.Sen jälkeen jouduin perhetukikeskukseen jossa ei paljon taaskaan puhuttu.Sieltä pääsin taas ja aloin käymään psykologilla mutta lopetin pian kun pelkäsin että kertoisin perhetilanteesta niin joutuisin lastenkotiin.Aloin olla hiukan paremmassa kunnossa,sen verran että sain peiteltyä masennustani.Isäpuoli kuoli kun olin 16 ja asiat alkoivat olla hyvin.Menin kuitenkin NUPO:lle tutkimuksiin,piti vaan tutkia jotain ja luvattiin että pääsisin takaisin kotiin viimeistään kuuden viikon päästä.Masennuin kuitenkin uudestaan kun oli niin kova koti-ikävä ja olin huolissani perheestä.No,ne sitten ajatteli etten voi mennä kotiin kun olin masentunut joten jouduin taas perhetukikeskukseen.Siitä asti elämä onkin ollut paskaa.Mut pakotettiin käymään kymppiluokkaa koulussa mutten pystynyt kun halusin vaan kotiin ja mulla oli kamala olo.Ketään ei kiinnostanut eikä puhunut mun kanssa.Jouduin sitten taas suljetulle ja aloin viiltelemään.Ei ne tajunnut että kotona mulla olisi ollut parempi olo,ei ne välittänyt.Olin suljetulla pari kuukautta ja siellä ei mun kanssa taaskaan puhuttu,puhuin taas vaan potilaiden kanssa,ne ymmärsi.Kotiin en enää päässyt vaan jouduin nykyiseen asuinpaikkaani,kamalaan kuntoutuskeskukseen.Täällä kukaan ei puhu mun kanssa,jos jollain on jotain asiaa niin se on vaan jotain valittamista.Muut asukkaat yhtä lukuunottamatta on kehitysvammasia ja osa sellasia että ne uhkaa tappaa mut.Täällä oon viillellyt enemmän kuin missään muualla,lisäksi hakkaan välillä seinää ja puren käteni verille.Mulla on niin kamala olo eikä kukaan välitä.Kahdella psykologilla oon käynyt,toisen luona kävin vaan muutaman kerran kun se oli ihan ihmeellinen,se vaan nauroi ja vitsaili,ei mitään hyötyä.Toinen oli vaan hemmetin välinpitämätön,yritin kertoa sille miltä musta tuntuu ja se vaan sanoi joskus jotain että sellasta se elämä on,ei voi mitään.Kerroin sille isäpuolestakin,se oli ensimmäinen jolle kerroin ja se vaan totesi että ei voi mitään,ei sitä kannata murehtia.Ei se koskaan osoittanut välittävänsä,oli kamalan kylmä ja tunteeton.Yhtenä päivänä kun mun piti puhua sen kanssa,makasin sängyssä vaan kun mua ahdisti ihan hirveästi enkä halunnut puhua sille.Se käskikin sitten hoitajia nostamaan mut sängystä,tappeluhan siitä tuli.Kun makasi lattialla ja hoitajat piti kiinni,se puhui mulle että oma vika ja kaikkea.En enää puhunut sille.Mä luotin siihen jonkin verran mutta se petti mut.Enää ketään ei puhu mulle ja oon melkein koko ajan huoneessani yksin masentuneena ja ahdistuneena.Tietokoneen saan tunniksi päivittäin.Oon puhunut äidille ja isosiskolle millasta mulla on täällä ja ne sentään ymmärtää mutta ne ei saa mua pois täältä kun äiti ei oo edes enää mun huoltaja.Hoitajat on kieltänyt mua kertomasta millanen olo mulla on mutten halua kuunnella niitä narsisti-paskoja.En ymmärrä miksen päässyt kotiin ja voinut sieltä käydä jollakin järkevällä psykologilla tms.Mulla on niin kamala olo,välillä tuntuu etten kestä enää.Välillä tuntuu että haluaisin vaan kuolla.En tiedä kuinka kauan jaksan enää,mun pitäisi muuttaa jonnekin asuntolaan mutten tiedä koska pääsen muuttamaan.En tiedä kestänkö siihen asti.Kotona pääsen käymään kuuden viikon välein,muutaman kerran kotilomat on peruttu kun oon ollut niin huonossa kunnossa,ikään kuin kotilomien peruminen auttaisi.Lääkitys sentään on,yrittävät vaan että pää olisi niin sekaisin etten jaksaisi riehua.Lääkäri ei mun kanssa yleensä puhu,muuttaa välillä lääkitystä muttei kerro mitään lääkkeistä joita syön,käskee vaan syömään.Jos en syö niitä niin ne tungetaan kurkusta alas,niin muillekin tehdään.Toinen vaihtoehto on joutua taas suljetulle ja takaisin tänne jolloin joutuisin odottamaan vielä pitkään asuntolaan pääsyä.Täällä mä oon vaan vankina ja eristettynä.

pahoinvointi222: Surullistahan se on, että ihmisen hyvinvointi sinänsä ei ole syy saada parasta mahdollista apua, mutta tosiasia on, että rahassa nämä asiat mitataan. Tuottamattomaan ihmiseen ei laiteta enää enempää rahaa, kuin häneen jo muutenkin menee erinäisten tukien muodossa. Yhteiskunnan näkökulmasta olisi tosiaan toivottavaa, jos syrjäytynyt kuolisi mahdollisimman nopeasti, jos ei meinaa enää koskaan astua työelämään. Sama toki koskee eläkeläisiä, jne. Elämme aika kauheassa maailmassa loppujen lopuksi.

Minulla on kyllä toisenlainen kokemus...

Pelkäsin todella paljon avun hakemista, mutta ihmiset ovat olleet ihania niin terveyskeskuksessa, kuin psykiatrian poliklinikalla. Olen ollut hoidon piirissä vasta muutama kuukautta ja elämäni on jo nyt mullistunut. Missään keskusteluterapioissa en ole käynyt, vaan psykiatri suositteli minulle ihan oikeaa psykoterapiaa, jota olen nyt laittamassa vireille.

Minä olen ainakin ollut todella tyytyväinen saamaani apuun, jota todella kovasti pelkäsin hakea. Onneksi hain!

Osa saa asiallista apua. Osa jää kokonaan ilman. On kaksi linjaa ja se on täysin mielivaltaan pohjautuva lääkärin päätös kumpaan linjaan naamakertoimen perusteella määritellään. Tietysti autta jos on hyvä koulutus, ammatti, perheellinen. Ne on aina puoltavia asioita. Jos on matala koulutus, perheetön, harvemmin muuta kuin lääkereseptit käteen.

No mulla ei ole koulutusta eikä perhettä; ei mitään. Työtön luuseri olen. Mutta niin nuori, että ehkä musta vielä joskus johonkin on.. toivottavasti. Ja psykiatri potki mua perseelle ja käski ottaa itteäni niskasta kii, olin oikeastaan vähän vihainen miten se asiat alkuun esitti, mutta jonkun oli mulle ehkä faktat esitettävä ja nyt olen saamassa elämäni taas hallintaani!

en nyt tiedä liittyykö asiaan mitenkään mutta tän köysin googlesta kun etin sanalla NUPOLI. Sinne siis menossa ensimmäistä kertaa puhumaan kun koulun tarjoamat avut ei oikeen kiinnosta. ja jollekin on pakko päästä valittamaan, tai en kohta enää kauan keiku täällä.
mitä mieltä olettte nupolista? täälä 15 vuotias tyttö haluais tietää. kertokaa kokemuksia sun muita.

Itse olen todella saanut hyvää palvelua!! Menin aikanaan lääkärille loppuunpalamisen vuoksi ja hän totesi masennusdiagnoosin. Pääsin debressiohoitajalle, psykiatrille ja sitä kautta käyn avopoliklinikalla. Aina on asiallisesti kohdeltu ja hoitoa jatkettu ilman mitään suurempia 'hässäköitä'. Suomessa tai tietyillä paikkakunnilla on vaan todella todella pitkät jonot esim. psykiatrille, jolle joutuu varaamaan omalla paikkakunnallani ajan n. puoli vuotta aikaisemmin. Tämä ei johdu psykiatrien tai sairaanhoitohenkilöstön tasosta vaan säästöistä joita kunnat joutuvat tekemään. Hoidettavia ihmisiä on enemmän kuin kapasiteettia.

Itse nostan hattua ja olen kiitollinen terveyspalveluista niitä tekeville ihmisille!! Työskentelevät hekin varmaan 'jaksamisen rajamailla'!

Narskut ymmärtää yleensä hyvin toisia narskuja. Vanhan kansan viisaus; hullut hulluja hoitamassa.

Tosi tyhmä kommentti, ja tosi yleistävä!
Niin onko se narsisti joka ajattelee empaattisesti muista ihmisistä...esim. hoitajasta, että on silläkin oma elämä, eikä varmaan helppoa työssään kun kaikenlaisia ja asteisia 'hulluja' käy siellä vastaanotolla =) ! Resurssit on niukat sairaanhoidossa tällä hetkellä.

Jokainen on vähän narsisti, sillä ennenkaikkea täällä eletään itselle ja sitten vasta toisille. Mutta muut huomioon ottaen.