Miten tunnistaa bipolaarisuuden puhjenneen?

Oma äitini alkoi ihmettelemään, että miten voin masennuksesta yhtäkkiä ollakin elämää rakastava ihminen, joka jaksaa tehdä kaikenlaista. Hypomaaniset tai maaniset jaksot usein tämän sairauden paljastaa. Eikä sekään aina ole helppoa, koska hypomania voi olla melko lievää niin kuin itselläni. Ja hyvin usein II-tyypin bipo sekoitetaan epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Itsekin kyllä muutaman vuoden ennen diagnoosia mietin, että monet mielialani eivät voi olla normaalia masennusta.

Myös ristiriitaisuuteni herätti silloisen kumppanini huomion. Hypomaniassa saatan olla joistain asioista hieman toista mieltä, kuin mitä taas masennuksessa. Esimerkki: Masentuneena olen välillä katkera elämälle ja niille, jotka ovat minua loukanneet. Hypomaniassa taas olen antanut kaiken anteeksi ja elämä on ihanaa. Tästä voi tehdä päätelmän, että ihminen on valehtelija, koska mielipiteet saattavat muuttua mielialan mukaan.

Ei ollut tosiaan helppoa tunnistaa hypomaniaa. Nyt vasta tajuan, että niitä jaksoja on tainnut olla jo monia vuosia. Eipä sen masennuksen myöntäminenkään ollut kovin helppoa. Eikä hoitohenkilökuntakaan tunnu aina tajuavan koko sairaudesta mitään. Itse sain monia kertoja tuoda esille, että voisiko olla mahdollinen kaksisuuntainen. Onneksi sitten pääsin kunnollisen psykiatrin puheille.

Oma sairauteni alkoi ymmärtääkseni noin 6 vuotta sitten siten, että ihmettelin, miten mikään ei tunnu miltään vaikka elämässä kaikki on täydellistä. Vuosia kuvittelin, että olen vaan tyytymätön ja saanut liian paljon liian varhain tai olen vaan työstä stressaantunut jne. Jätin e-pillerit pois, josko johtuis niistä, lisäsin liikuntaa jne. Hoin itselleni, että nyt otat itseäsi niskasta kiinni. Sain kaikki arjen asiat hoidettua mutta mikään ei tosiaan tuntunut miltään. Sitten hypo on puhjennut viimeisen 3 vuoden aikana, joka on näkynyt niin, että baarireissut on tihentyneet ja kestävät lähes poikkeuksetta 2 päivää, niitä odotellessa menen kierroksilla liikunnan merkeissä välipäivät tai väliviikot. Tunnen eläväni ainoastaan kännissä tai liikkuessa. Viimeinen puoli vuotta on ollut todella vauhdikas ja huolestuin itse asiasta ja hakeuduin psykiatrille, koska pelkäsin menettäväni parisuhteeni tällä menolla.
Eli olen varmaan siten poikkeava bipo, että hakeuduin avun pariin hypon vuoksi enkä masennuksen. Selvisi siis, että hypon alla on keskivaikea masennus.

Minulla on ollut elämässäni 1-6 kk kestäviä vauhtikausia, jolloin olen ylittänyt monet esteet tieltäni. Olen hurahtanut mm keskiaikaan ja yht.äkkiä kirjoittanut mm näytelmän. Myös olen ommellut kokonaisen puvuston näytelmääni varten.
Nämä tempaukset on olleet melko omituisia normaaliin elämääni nähden. Yhtä nopeasti kun nämä harrastukset alkoivat, ne myös päättyivät väsymykseen, kuin seinään.
Erikoisin piirre oli se, että selitin "outojen harrastusten " poistavan masennusta. Ja todella itseni tunsinkin huppuenergiseksi, kun oli vauhti päällä. Diagnoosini varmistui, kun kerroin lääkärilleni, millä keinoin pyrin karkoittamaan masennustani. Alkoholinkäytöstä tai sexisuhteista ei ole ollut kyse koskaan. Olen ottanut myös ylisuuria riskejä ja harrastanut sijoittamista. Erikoista on ollut, että sijoitukseni on olleet onnistuneitakin.
Ammattini puolesta olen tiennyt millaisia bipot ovat, enkä osannut kuvitellakaan sairastavani itsekin samaa sairautta. Aluksi sairauttani pidettiin masennuksena, ja sain väärän lääkityksen, mikä tehosti hypomaanisia oireitani.

Ex-mieheni oli ehkä enemmän hypomaaninen kuin masentunut. Tätä hypomaniaa ei helposti tajunnut hypomaniaksi kukaan. Hänellä oli pitkiä kausia, noin vuodenkin kerrallaan, jolloin hän oli energinen ja aikaansaava. Hän oli erittäin ahkera työssään, jatkoopiskeli ja selviytyi myös opinnoistaan, hän oli hyväntuulinen kotonakin ja osti mielellään meille kaikkea kivaa (johon myös rahat hyvin riittivät). Aikaa myöten nämä ostokset muuttuivat suuremmiksi, ja työssä tavoitteet alkoivat jo lähennellä suuruudenhulluutta, mutta ihmeesti hän vain aina yleensä selviytyi kaikista haasteistaan. Väliin alkoi tulla myös masennuskausia. Mieheni oli silloin hiljainen ja vetäytyvä, pelkäsi taloudellisia epäonnistumisia ja oli huolissaan perheemme selviytymisestä, vaikka kaikki oli oikeastaan hyvin. Sitten vauhti taas kiihtyi ja elämä keveni. Mukaan alkoi tulla myös aina uusia harrastuksia, joista mieheni innostui täysillä, mutta jotka hän hylkäsi lyhyen ajan päästä. Uutena mieheni käytökseen tulivat myös ihmeelliset ärtymiskaudet ja kateellisuus, kaikenmaailman negatiivisuus ja jatkuva levottomuus ja sitten tuli se todellien mania, josta olen täällä jo paljon kertonutkin.

Kateellisuus ja kaikenmaailman negatiivisuus,... nämä kuulostaa tutulta, nyt vasta kun kirjoitit nuo, niin hyvinkin tutulta. Kaikesta oli kateellinen, naapurin uudesta autosta ja toisten paremmista paisuhteista. Ja tuo jatkuva negatiivisuus, minuu haukuttiin mm siitä kun katsoin vääränlaista telkkari ohjelmaa. Ja sitten tulikin se psykoottinen mania...

Juuri noin. Enteileeköhän sellainen tyytymättömyys kaikkeen ja pahalolo sitä psykoosia. Oma ex-mieheni sai myös negatiivisuusjaksonsa jälkeen niin pahan manian, että siinä oli psykoottisuutta paljonkin mukana. Vieläkin suututtaa se, miten hänen omat vanhempansa, sisaruksensa ja ystävänsäkään eivät huomanneet psykoosia, vaan uskoivat sitä psykoottista höpinää ja tukivat vielä hänen järjettömiä ideoitaankin. Exäni oli (ja on varmasti vieläkin) älykäs ja akateeminen, oliko se lie syy siihen, miksi hänen järkeään ei kukaan näistä yllämainituista kyseenalaistanut silloinkaan kun olisi pitänyt.

Taika,.. jestas sentään, että on samanlaiset kokemukset, ihan kun kertosit minun tarinaani :) Allekirjoitan siis kaiken edellisesi kokonaa.

Kipeitä muistoja minullakin juuri siitä, että tuntuu, ettei kukaan huomannut ex-miehessäni mitään erikoista. Kun luen näitä, kaikki tuntuu liian tutulta. En tosin ole varma, onko hän saanut mitään diagnoosia edelleenkään, eikä se olekaan pääasia. Toivoisin hänen saavan apua.

Hänen persoonansa muuttui täysin kiltistä aggressiiviseksi. Jopa väkivaltaiseksi. Kuviossa oli myös työkaveri-ihastus, joka oli ylimaallinen (todellisuus???; elämän nk. suuri rakkaus. Työkaveri tietenkin ruokki tätä kaiken lisäksi. Alkuun olin järkyttynyt, mutta sitten aloin tajuta, että tämä ihastus ei olekaan sellainen nk. normaali...

Väliin mieheni mieliala heitteli päivittäin laidasta laitaan. Hän oli valtavan tyytymätön elämäänsä ja hänellä oli epäilyksiä siitä mikä on totta. Mukana oli pakkoajatuksia ja lopulta itsekin ihmetteli ja itki peloissaan ettei tiedä kuka hän on ja mikä hänellä on.

Hän itse pyysi, ettei etsisin äkkiä "parisuhdeterapeutin", koska hänellä on paha olo. Terapeutiksi valitsin ihmisen jolla on KELA-pätevyys antaa yksilöterapiaa, sillä arvelin, että mieheni tarvitsee apua pidempäänkin. Ehdimme käydä terapiassa 3 kertaa ja lisäksi mieheni yksikseen muutaman kerran.

Sitten mieheni pimahti. Oli itkukohtauksia, jolloin hänet rauhoittelin ja tyynnytin.
Yhtenä päivänä aamulla hänellä oli ihana olo ja kävimme yhdessä kävelyllä luonnonkauniilla jokirannalla; iltapäivällä oli yhtäkkiä taas äärimmäinen ahdistus, jonka huomasin katseesta ja kehonkielestä. Ehdotin, että hän miettisi todella lääkäriin menoa, kuten terapeutti oli ehdottanut, koska hän tarvitsee apua. Hän suuttui tästä valtavasti: hän ei ole sairas, häntä vain ahdistaa niin paljon ja syy on vain ja ainoastaan minussa; minä olen väärä ihminen, eikä hän ole koskaan rakastanut minua. Ja niin sitten aivan yhtäkkiä hän päätti lähteä.

En kuullut moneen viikkoon mitään - itse muutin kodistani pois, koska hän ei antanut minun tulla kotiimme. Sitten sain kautta rantain kuulla, että hän on hakenut avioeroa. Meni pari kuukautta kunnes itse aloin oireilla post-traumaattista stressihäiriötä. En vieläkään hahmota tuota puolen vuoden vuoristorataa; menin rikki. Mieheni ei ole ilmeisesti edelleenkään saanut apua. Nyt olen saanut viestiä, että on masentunut ja ahdistunut edelleen ja ettei itsekään ymmärrä mitä silloin tapahtui. Tuntuu kauhean surulliselta.

Minua satutti valtavasti aikoinaan, että sukulaiset ja ystävät eivät nähneet mitään. Kaikki kulminoitui tietenkin mieheni ajatuksissa siihen, että minä olen kaiken ahdistuksen ja pahan olon aiheuttaja. Kun minut hän saa raivattua pois, elämästä tulee onnellista ja hyvää.

No, niin ei käynyt. Nyt meitä on kaksi traumatisoitunutta ja onnetonta. Rakkautta oli valtavasti, olin valmis tekemään mitä vaan (13-vuotinen liitto). Mutta mitään ei ollut mitään tehtävissä. Mikään ei viitannut, että tällaista tapahtuisi, joskin mieheni kärsi sosiaalisista peloista ja kärsi ahdistuksesta ja unettomuudesta. Oli myös haluttomuutta.

Järkyttävän samanlainen kokemus kuin minulla. Olen lähes sanaton. Oma exäni kesken maanisen kauden itki täristen talomme kellarin lattialla ja suunnitteli itsemurhaa, kilahti sitten kuitenkin samantien uudelleen kylmäksi ja itsevarmaksi ja lähti kiitämään uuden ihastuksensa kanssa, joka oli hänen työkaveri.

Kaikki syy exän ahdistukseen ja pahaan oloon oli kuulemma minussa. Kun vain pääsee pois minun luota, niin hyvä on. Mutta ei ollut kestävä ja onnellinen se uusikaan suhde. Sama ahdistus jatkuu hänellä.

Miten samanlaisia kokemuksia juuri näistä maanisista ihmisistä. Minun exäni silmä ja koko olemuksesta huokui vika minua kohtaan. Olin kaiken negatiivisuuden ruumiillistuma hänelle. Täysin päin vastoin mitä oli aikaisemmin terveenä ollessan minusta ajatellut.
Kateellisuus kaikesta mahdollisesta ja ylimielisyys kaikkeen ja varsinkin minua kohtaan oli käsinkosketeltavaa.
Kokemuksena aivan käsittämättömän rankka ja olisin jatkanut suhteessa oloa, niin olisin sairastunut itsekkin. Oireita oli jo osviittaa. Kaikki oli todella pelottavaa. Surullista, ihan käsittämättömän surullista. Ei kenelläkään ole aseta tai mahdollisuuksia vastata maniaan. Se vaan vie vaikka mitä tekisi.