Kun keskustapolitiikka ei näy palstan keskustalaisia kiinnostavan, vaikka avasin siitä hyvin hauskalla ja aktuellilla aiheella, niin avaanpa nyt sitten muusta, eli kulttuurista. Kuuluuhan kulttuuri kepulaisuuteenkin – ainakin kansantanhut, joita Väyrynenkin harrastaa, ja eräiden palstakepulien harrastama peli, jossa pelivälineenä on hierrin – joten saanen kertoa viime päivien omakohtaisista kulttuurikokemuksistani. Kun palstan kepulaiset usein myös puhuvat täällä historiasta – tosin mieluummin muiden puolueiden kuin oman puolueensa – niin minä puhun nyt hieman myös kepuun liittyvästä historiasta.
Lauantaine vietin lähes koko päivän kirjamessuilla. Siellä oli mielenkiintoista ohjelmaa. Tulevana kirjailijana kuulin eräiden kirjailijoiden esityksiä, parin kanssa muutaman sanankin vaihdoin. Monta kirjaakin taas mukaani tarttui. Merkittävin niistä on Katri Merikallion ja Tapani Ruokasen kirjoittama Martti Ahtisaaren elämäkerta ”Matkalla”. Tuo aliupseerin poika on elänyt mielenkiintoisen elämän ja tehnyt paljon arvokasta työtä, jotta maailma tulisi paremmaksi. Hyvin hän on työssään onnistunutkin. Varmasti hän on maailmalla aikamme ja lähimenneisyytemmekin arvostetuin suomalainen, ja luultavasti hän on tunnetuin suomalainen koko historiammekin ajalta, ohittaa ehkä Sibeliuksenkin. Ehkä pikkuriikkisen vedän tässä ”kotiin päin”, kun minullakin on kunnia olla rauhan nobelisti – Nobelin rauhanpalkintohan myönnettiin YK;n rauhanturvajoukoille 1986, ja siitä kertova ”mitsku” on kunniamerkkirivistöstäni ja pinssi takkini napinlävessä. 655-sivuisessa kirjajärkäleessä riittää mielenkiintoista lukemista moneksi päiväksi.
Toistakin ostamaani mielenkiintoista kirjaa olen jo silmäillyt. Kirja on Olli Korjuksen ”Hamina 1918 – nimi nimeltä, luoti luodilta”. Kirjassa kerrotaan monessa kohdin Kekkosestaki. Kirjan sivuilla 259-262kerrotaan Kekkosen toimimisesta teloitusryhmän johtajana hänen ammuttaessaan Haminan valleilla yhdeksän punavankia. Ne kaikki mainitaan nimiltä. Joukossa on vain pari aktiivista punasoturia, muut vain joukon jatkoksi puolipakolla haalittuja taisteluihin jokseenkin osallistumattomia tavallisia työmiehiä, useimmat perheellisiä. Tiedot heistä perustuvat nimeltä mainittuihin luotettaviin tutkimuksiin. Eikä Kekkosta suinkaan määrätty tehtävään, kuten Juhani Suomi asian kaunistelee, vaan itse hän siihen anoi. Senhän ymmärtää Kekkosen omasta päiväkirjamerkinnästä 25.-26.5.1918, jossa hän toteaa: ”Yöllä ammuttiin yhdeksän pääpunaista, ja minä olin johtamassa ryhmää, joka sen teki”. Monesta muusta kohtaa kirjasta käy selville, että Kekkonen oli jo tuolloin, poikasena, luonteeltaan erittäin kova, suorastaan verenhimoinen.
Kirjassa sivutaan myös jatkosotamme alkuaikaa ja kerrotaan Kekkosen brutaalista kolumnista Suomen Kuvalehdessä. Siinä Urhomme tervehtii tyydytyksellä venäläisten suuria menetyksiä – suurin osa niistä natsi-Saksan tuottamia – todeten kevyesti, että ”10 miljoonan venäläisen varhainen poismeno on suuri hyöty meidän turvallisuudellemme”. Hän ei suinkaan erottele siviilejä ja sotilaita, vaan pitää myöhemmin kansanmurhaksi tuomittua menettelyä oikeana suhtautumisena venäläisiin. Ja sitten nuo venäläiset ratkaisevasti auttoivat siinä, että tuosta miehestä tuli presidenttimme. Ihan ilman tämän sitoutumista neukkuja eikä meitä hyödyttäviin vastapalveluksiin, niinhän? Uskooko joku?
Vaikka muutama päivä sitten siteerasin erään kirjan henkilöä, joka sanoi, että ”kun kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistimen pistoolistani”, niin kyllä kulttuuriharrastukset ovat tarpeen ihmiselle, joka haluaa kasvaa henkisestikin. Tiistai-iltana on uudessa musiikkitalossa gaalakonsertti, jossa esiintyy Sibelius-laulukilpailussa menestyneitä laulajia, ja sitä menen sitten Helsingin Sydäntoipilaiden pienen ryhmän mukana katsomaan ja kuuntelemaan; on ensi käyntini tuossa jo varsinkin akustiikaltaan paljon kiitosta saaneessa musiikkitalossa. Ehkäpä siitäkin annan sitten myöhemmin pikkuraportin, jotta vain tällä palstalla istumaan joutuvat palstakepulitkin saavat pienen väläyksen toisenlaisestakin kulttuurista.
Lauantaine vietin lähes koko päivän kirjamessuilla. Siellä oli mielenkiintoista ohjelmaa. Tulevana kirjailijana kuulin eräiden kirjailijoiden esityksiä, parin kanssa muutaman sanankin vaihdoin. Monta kirjaakin taas mukaani tarttui. Merkittävin niistä on Katri Merikallion ja Tapani Ruokasen kirjoittama Martti Ahtisaaren elämäkerta ”Matkalla”. Tuo aliupseerin poika on elänyt mielenkiintoisen elämän ja tehnyt paljon arvokasta työtä, jotta maailma tulisi paremmaksi. Hyvin hän on työssään onnistunutkin. Varmasti hän on maailmalla aikamme ja lähimenneisyytemmekin arvostetuin suomalainen, ja luultavasti hän on tunnetuin suomalainen koko historiammekin ajalta, ohittaa ehkä Sibeliuksenkin. Ehkä pikkuriikkisen vedän tässä ”kotiin päin”, kun minullakin on kunnia olla rauhan nobelisti – Nobelin rauhanpalkintohan myönnettiin YK;n rauhanturvajoukoille 1986, ja siitä kertova ”mitsku” on kunniamerkkirivistöstäni ja pinssi takkini napinlävessä. 655-sivuisessa kirjajärkäleessä riittää mielenkiintoista lukemista moneksi päiväksi.
Toistakin ostamaani mielenkiintoista kirjaa olen jo silmäillyt. Kirja on Olli Korjuksen ”Hamina 1918 – nimi nimeltä, luoti luodilta”. Kirjassa kerrotaan monessa kohdin Kekkosestaki. Kirjan sivuilla 259-262kerrotaan Kekkosen toimimisesta teloitusryhmän johtajana hänen ammuttaessaan Haminan valleilla yhdeksän punavankia. Ne kaikki mainitaan nimiltä. Joukossa on vain pari aktiivista punasoturia, muut vain joukon jatkoksi puolipakolla haalittuja taisteluihin jokseenkin osallistumattomia tavallisia työmiehiä, useimmat perheellisiä. Tiedot heistä perustuvat nimeltä mainittuihin luotettaviin tutkimuksiin. Eikä Kekkosta suinkaan määrätty tehtävään, kuten Juhani Suomi asian kaunistelee, vaan itse hän siihen anoi. Senhän ymmärtää Kekkosen omasta päiväkirjamerkinnästä 25.-26.5.1918, jossa hän toteaa: ”Yöllä ammuttiin yhdeksän pääpunaista, ja minä olin johtamassa ryhmää, joka sen teki”. Monesta muusta kohtaa kirjasta käy selville, että Kekkonen oli jo tuolloin, poikasena, luonteeltaan erittäin kova, suorastaan verenhimoinen.
Kirjassa sivutaan myös jatkosotamme alkuaikaa ja kerrotaan Kekkosen brutaalista kolumnista Suomen Kuvalehdessä. Siinä Urhomme tervehtii tyydytyksellä venäläisten suuria menetyksiä – suurin osa niistä natsi-Saksan tuottamia – todeten kevyesti, että ”10 miljoonan venäläisen varhainen poismeno on suuri hyöty meidän turvallisuudellemme”. Hän ei suinkaan erottele siviilejä ja sotilaita, vaan pitää myöhemmin kansanmurhaksi tuomittua menettelyä oikeana suhtautumisena venäläisiin. Ja sitten nuo venäläiset ratkaisevasti auttoivat siinä, että tuosta miehestä tuli presidenttimme. Ihan ilman tämän sitoutumista neukkuja eikä meitä hyödyttäviin vastapalveluksiin, niinhän? Uskooko joku?
Vaikka muutama päivä sitten siteerasin erään kirjan henkilöä, joka sanoi, että ”kun kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistimen pistoolistani”, niin kyllä kulttuuriharrastukset ovat tarpeen ihmiselle, joka haluaa kasvaa henkisestikin. Tiistai-iltana on uudessa musiikkitalossa gaalakonsertti, jossa esiintyy Sibelius-laulukilpailussa menestyneitä laulajia, ja sitä menen sitten Helsingin Sydäntoipilaiden pienen ryhmän mukana katsomaan ja kuuntelemaan; on ensi käyntini tuossa jo varsinkin akustiikaltaan paljon kiitosta saaneessa musiikkitalossa. Ehkäpä siitäkin annan sitten myöhemmin pikkuraportin, jotta vain tällä palstalla istumaan joutuvat palstakepulitkin saavat pienen väläyksen toisenlaisestakin kulttuurista.
Vastaukset 48
Vanhimmat
Tuo alkuteksti sattui silmiini ja sen vuoksi avasin tämän kirjoitelmasi. Tein siis poikkeuksen.
Sinun avauksesi keskustan politiikasta sellaisia huulenheittoja perätöntä potaskaa että en viitsi edes lukea sepustuksiasi.
Eli SInun tekemäsi avaukset ei viritä minua keskusteleman Keskustan politiikasta.
Toisaalta et vastaa kenenkään muun keskusteluavauksiin vaan nostelet omia sepustuksiasi uudelleen ja uudelleen ylös.
Sitten se viimeinen. Et vastaa Mihinkään muuhun viestiin kuin niihin joissa sinua nimitellään ja solvataan.
Et siis osaa keskustella!!!!
Kun sanot, että
>>Et vastaa Mihinkään muuhun viestiin kuin niihin joissa sinua nimitellään ja solvataan
Vaikeahan avaukseesi on vastata, kun jälleen kerran vain kirjoitat, mitä olet lukenut, missä olet käynyt ja mihin olet menossa. Kerro tiistain jälkeen ihan henkilökohtaisen mielipiteesi Helsingin musiikkitalon akustiikasta, jolloin siihen voi oman kommenttinsa antaa joku toinen, joka siellä on käynyt. Minä en ole.
No, olisithan voinut ottaa kantaa esim. Ahtisaaresta tai Kekkosesta sanomaani, mutta puutuit vain tuohon musiikkitalossa käyntiini, joka tapahtuu vasta tiistai-iltana, joten minullakaan ei siitä ollut vielä mitään kerrottavaa.
Ja jos Ahtisaari tai Kekkonen eivät Sinua kiinnosta etkä tiedä heistä tarpeeksi kantaa ottaaksesi, olisit ottanut kantaa vaikka Väyrysen tanhutaitoihin tai siihen peliin, jota siis eräät kepulaiset ovat kertoneet harrastavansa.
Jotain olisin noista presidenteistä saattanut kommentoidakin, jos myös itse olisit ottanut heihin kantaa sen lisäksi, että kirjoitit, mitä toiset ovat heistä kirjoittaneet. Ainoa oma mielipiteesi heistä taisi olla, että Ahtisaari on elänyt mielenkiintoisen elämän ja onnistunut työssään (YK:n tehtävissä) sekä arviosi, että hän on maailmalla tunnetuin suomalainen.
Tuohon ainakaan minulla ei ole muuta vastaan väitettävää kuin, ettei Ahtisaari ole maailmalla ollenkaan tunnettu nimi tavallisen kansan keskuudessa. Nobel-palkinnon saajat häipyvät ihmisten mielistä saman tien kuin heidän julkistetaan. Ajatus, että ihmiset muistaisivat YK:n rauhanneuvottelijan nimen vuosia niiden jälkeen, on pelkkä vitsi.
Oikeasti tunnettuja suomalaisia maailmalla ovat esimerkiksi Jean Sibelius, Paavo Nurmi, Mika Häkkinen, Mika Waltari, Linus Thorwalds sekä monet viime vuosien rock-tähdet, kuten Ville Valo. Urheilua takavuosikymmeninä seuranneet saattavat muistaa vielä Lasse Vireninkin. Mannerheim tunnetaan hänkin tietyissä piireissä, mutta ei laajasti, sillä syrjäisen Suomen taistelut eivät saa historian yleisteoksissa huomiota. Jonkun suomalaisen poliitikon nimi voidaan niissä silloin tällöin mainita, mutta vain nimenä nimien joukossa. Olli Rehn lienee juuri nyt tunnetuin suomalaispoliitikko, mutta unohtuu tietenkin heti, kun tästä eurokriisistä on päästy.
Maailmanrauhan ja ihmisten aseman parantamisen hyväksi suuria palveluja tehneitä eivät unohda ne, joiden muistamisella on suurin merkitys: maailman maiden valtiomiehet, muukin asioita seurannut sivistyneistö eivätkä varsinkaan ne, joiden hyväksi Ahtisaari on tuloksellisesti toiminut. Siitä osoituksena on sekin, että Namibiassa hyvin moni poikalapsi on kastettu Martiksi, jollakin – kuulemma myös tytöllä – toisena nimenä on Ahtisaarikin.
Kyllä hyvät palvelut muistetaan ja usein palkitaankin, kuten teki Neuvostoliitto Kekkosellekin. Heidän tekemänsä pahat unohdetaan, jos ihminen on myöhemmin kääntynyt hyväksi, kuten juuri Kekkosen tapaus suhteessa Neuvostoliittoon osoittaa.
Muutenhan vastineesi on aivan asiallinen, ja paljolti yhdyn myös näkemykseesi noista muista maailmalla tunnetuista suomalaisista.
Martti-nimen yleisyydellä Namibiassa on sata vuotta vanhemmat juuret. Lapsia ryhdyttiin kastamaan Marteiksi Namibiaan kuuluvalla Ambomaalla jo 1870-luvulla, kun siellä teki voimakasta lähetystyötä Martti Rautanen. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden jäljiltä siellä ovat käytössä muitakin suomalaisperäisiä etunimiä, kuten Martta, Toivo, Onni ja Helmi.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ambomaa
Suomi olisi muuten voinut saada tuosta Ambomaasta oman siirtomaankin, jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan. Näin Namibian vielä omistanut Saksa oli luvannut Suomelle vuonna 1918, mutta ajatus raukesi viimeistään seuraavana vuonna, jolloin Saksa itsekin menetti kaikki siirtomaansa. Varmasti kunniakkaampaa meillekin, että kävi niin kuin kävi.
Tiedän, tiedän, olen toki lukenut Martti Rautasesta ja muista lähetystyöntekijöistä, jotka paljon kaimoja Ambomaalla saivat, hiljattain tuli asiasta hyvä tv-ohjelmakin muistaakseni Yle-teemalta. Mutta Marttien määrä siellä oli jo laskussa, kunnes tuli tämä uusi Martti, joka on saanut valtavasti uusia kaimoja, jopa myös Ahtisaari eräillä etunimenäänkin.
Aliupseereista
Aliupseereista ovat eräät kepulaiset puhuneet täällä niin paljon, että saanen myös minä hieman puhua asiasta, kun siinäkin minulla taatusti on parempi asiantuntemus kuin heillä:
Lauantain Hesarissa oli juttu otsikolla ”Aliupseerin töihin on kova tunku”. Jutussa kerrotaan, että meillä on uutta aliupseeristoa jo yli 2500 henkeä, ja avautuviin tehtäviin on keskimäärin kymmenen hakijaa, enimmillään on ollut yli satakin hakijaa. Puolustusvoimain koulutuspäällikkö eversti Pertti Laatikainen sanoo, että hakemassa on ollut erittäin hyvää väkeä, ja valitut ovat pysyneet hyvin talossa”.
Hyvää väkeä, kunnon suomalaisia siis tuo nykyinenkin aliupseeristo on. Erinomainen ammattikunta tulee uudestakin aliupseeristosta, joka pian ylittää suuruudessa opistoupseeriston, kun niitä ei ole enää kymmeneen vuoteen valmistunut. Paljolti he täyttävät sitä vajausta, joka syntyy opistoupseeriston poistuessa, joskaan kaikkiin heidän tehtäviinsä ei voida nimittää aliupseereja, joilla ei toistaiseksi ole läheskään samantasoista koulutusta, vaan Laatikaisen mukaan moniin opistoupseereilta vapautuviin tehtäviin tulee kadettiupseeri, eli sotatieteen kandidaatti.
Toivottavasti uusikin aliupseeristo saa aikanaan samantasoisen koulutuksen kuin oli aikoinaan meillä, vanhan systeemin aliupseereilla. Nykyisillä aliupseereilla tosin monella on pohjakoulutuksena jokin ammattikoulu, muutamilla teknillinen koulu, ja ylioppilaita lienee heissä paljonkin. Teknisissä ja huollon tehtävissä kai heistä enemmistö vielä onkin, joskin yhä enemmän heitä on myös kenttäkouluttajina, se käy jutusta ilmi. Mutta heidän sotilaallinen koulutuksensa on vielä vähäinen saamaamme verrattuna. Mehän olimme ylikoulutettuja, ja koulutustasomme oli tärkeä peruste, jolla liittomme ajoi ja onnistui saamaan meille vaativampia tehtäviä. Siitä seuraamuksena oli toimiupseeriston luominen ja upseeriarvot pisimmälle päässeille, parhaimmilla jopa kapteeniksi asti. Luulenpa, että sama pyrkimys tulee ajan oloon olemaan tuolla uudellakin aliupseeristolla. jolla myös on jo ihan tehokkaasti toimiva liitto, johon jäsenkunta kuulunee jokseenkin sataprosenttisesti, kuten meikin aikoinamme.
Parhaiten urallaan edistyneissä uusissa aliupseereissa on jo ylivääpeleitä, ja vaikka kai useimmat niistä ovat jo ennen aliupseeriuraansa palvelleet vuosia sotilasammattihenkilöinä, silti heidän on täytynyt osoittaa suurta kyvykkyyttä vajaassa kymmenessä vuodessa arvoon yletessään; veihän se itseltänikin lähes 10 vuotta. Eiköhän tuosta uudesta aliupseeristosta pian tulle ensimmäiset sotilasmestaritkin, todennäköisesti teknisiin tai huollon tehtäviin niistä, joilla on jo siviilissä saatu teknillinen tai muu opistotasoinen koulutus. Lehtijutun mukaan kadettiupseeristossa on herättänyt pientä närää se, että aliupseeri voi joissain tapauksissa ansaita enemmän kuin hänen upseeri-esimiehensä. Se oli myös aikanani joskus pienen närän aihe, sillä sotilasmestari ja ylivääpelikin, jolla oli jo useita ikälisiä, pääsi tietysti parempaan palkkaan kuin nuori luutnantti, jollainen saatettiin joskus määrätä vaikka komppanian päälliköksi.
Eli asiat ovat taas tuolta osin kunnossa puolustusvoimissamme, sillä ”maisterit yksin eivät riitä, tarvitaan myös mestareita”, kuten amiraali Kaskeala sanoi pian puolustusvoimain komentajaksi tultuaan, kun käynnisti uuden aliupseeriston luomisen. ”Jokaisessa armeijassa pitää olla aliupseeristo, ilman sitä ei voi olla toimivaa armeijaa”, sanoo myös upseeriliiton puheenjohtaja Harri Westerlund lehtijutussa. Westerlundin näkemystä tukee vanha viisaus: ”upseerit ovat armeijan pää, miehistö sen kädet ja jalat, ja aliupseeristo on sen selkäranka”.
- - -
Niin, edellä (kulttuuria) puheena ollut Martti Ahtisaarihan on aliupseerin poika. Kirjan alkuluvuista käy ilmi, että aliupseeri-isä antoi hyvät eväät poikansa elämälle. Aliupseerihan olin itsekin silloin, kun poikani olivat kasvuvaiheessaan, ja vaikka en voi ylpeillä erinomainen isä olleeni, hyvin minunkin poikani ovat elämässään menestyneet. Mutta onhan lapsilla aina äitikin. Kun lauantaina on kahden nuorimman lapsenlapseni yhteiset ”synttärit”, 5- ja 2-vuotispäivät, niin sielläpä tapaan taas heidän mummonsakin, siis poikieni äidin, ja tietysti myös molemmat poikamme.
Miksi niitä aliupseeria lisää otetaan, kun armeija joutuu vähentämään entistä väkeä? Saako niitä halvemmalla? Jos sinne on kova tunku,ei se voi kovin hyvää väkeä olla, sellaisia paljon jotka ei parempipalkkasia töitä saa. Ja joitakin sotahulluja. Kai niillä vieläkin on kiellettyä minkään puoluekannan ilmoittaminen. Mitenhän tuo kapt evp K.H. on joskus aliupseeriksi päässyt?
nykyäänkin, on muutama prosentti repuuseja, jotka ei missään oikeissa töissä pärjää. He hakeutuvat näihin armeijan surkeasti palkattuihin suojatyöpaikkoihin voidakseen siellä kärvistellä työhaluttomina ja taidottomina.
Tämä Kapi on huippuesimerkki väestä, jota tarkoitan.
Niillä uusilla aliupseereilla korvataan paljolti sitä vajetta, joka syntyy opistoupseeriston poistuman myötä, kun uusia opistoupseereita ei enää aikoihin ole valmistunut. Puolustusvoimat todella joutuu vähentämään väkeä, kun koulutettavienkin määrä vähenee ja varuskuntia lakkautetaan, mutta luoinnollisen poistuman kautta kai se pyritään tekemään. Ehkäpä heikoimmiksi osoittautuneita joudutaan myös irtisanomaan.
Kyllä se varmaan ihan kunnon väkeä on, mitä nykyisiinkin aliupseerin toimiin tulee. Ei heillä tietääkseni vielä ole sellaista karsintaa kuin oli aikanani mm. jo peruskurssin pääsykokeissa psykologisine ja muine testeineen, mutta ainakin sotilasammattihenkilöistä aliupseereiksi kohoavat tunnettaneen jo entuudestaan joukko-osastossa, johon heidät sijoitetaan. Pohjakoulutushan heillä on vahvempi kuin enemmistöllä aikanani, ylioppilaitakin enemmän, joskaan monikaan heistä ei liene kovin monella ”ällällä” kirjoittanut. Oli niitä ylioppilaita jo aikananikin, pari omalla peruskurssillanikin, mutta eivät he mitenkään erityisen hyvin pärjänneet edes koulussa, jossa yleissivistävillä aineilla oli varsin suuri paino, eivätkä he urallaankaan juuri paremmin menestyneet.
Minkään puolueen jäsenkirjaa ei saa olla nykyisilläkään sotilailla, ja puoluepoliittisia kannanottoja pidetään sopimattomana, jotka eivät jää ilman seuraamuksia. Vaikka olin varuskuntalaisten asettamana sitoutumattomana ehdokkaana sdp:n listoilla vuoden 1972 kuntavaaleissa, varoin visusti ottamassa mitään kanoja sdp:n puolesta, ei sitä tarvittukaan eikä minulla ollut haluakaan niin tehdä, sillä koin olevani varuskuntalaisten asialla niiden jokapäiväisten asioiden puolesta, johon kaupunki olisi voinut hieman vaikuttaa. Jos olisin alkanut hehkuttaa sdp:n yleisen politiikan puolesta, olisin kokenut pettäväni minut
Oho! Näkyy katkenneen kesken tuo edellinen, Jatkan siitä:
Jos olisin alkanut hehkuttaa sdp:n yleisen politiikan puolesta, olisin kokenut pettäväni minutehdokkaakseen asettaneet varuskuntalaiset, joissa ei kovinkaan paljon sdp:n äänestäjiä yleensä ollut, tosin enemmän kuin maalaisliiton äänestäjiä. Noissa v. 1972 vaaleissa sdp sai ainakin Santahaminan äänestysalueelta ennätyksen, jota ei vieläkään liene rikottu;))
Tuon mainitsemasi epelin nikin jälkiosa taitaa olla toisin päin, eli H.K., mutta olisiko hänelle tapahtunut virhe; tuo K.H.. vaikuttaisi uskottavammalta, se voisi tarkoittaa kylähullua ;))
Armeijallamme oli todellinen pula aliuposeereista sotiemme jälkeen, niinpä pitkälle 60-luvulle saakka aliupseeriksi pääsi suunnilleen kaikki halukkaat. Ei silloin suoritettu mitään valintaa.
Nyt tilanne on toisin, kuten saimme lukea. Jokaiseen tehtävään on kymmeniä, jopa sata hakijaa.
On aivan selvää, että nykyisin aliupseereiksi valittava aines on niinikään ainakin sen kymmenen kertaa pätevämpää kuin mitä silloin 50 luvulla. Pohjakoulutus on jo pelkästään peruskoulun myötä korkeampi kuin vanhoilla kansakoulun käyneillä, ja suurimmalla osalla uusista aliupseereista on joku ammatillinen koulutus tai lukio käytynä.
Armeijan kurssien läpäisyssä ei sinällään yleissivitystä tarvita, nehän läpäisee kun opettelee ulkoa tietyt asiat. Niin nykyisin kuin aikanaankin. Lukio-opetus antaa ihmisille kyvyn soveltaa ja yhdistellä monitahoisia asioita, se luo pohjan laaja-alaisemmalle ymmärtämiselle. Siksi ylioppilas ei välttämättä pärjää armeijan ulkoaopettelukouluissa sen paremmin kuin muutkaan.
Miksi on? Sattuiko tällaista koskaan aikanasi?
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/117361-prikaati-pysahtyi-pahaan-oloon-”nuori-elama-paattyi”
Eversti Helminen kertoo huomanneensa kolmen vuosikymmenen aikana muutoksen varusmiesten henkisissä valmiuksissa.
- Mikään ei ole radikaalisti muuttunut, mutta varusmiesten paineensietokyky ei ole sitä mitä se oli aikoinaan.
- Myöskään fyysinen kunto ei ole aina kovin hyvä. Fyysinen ja henkinen jaksaminen kulkevat käsi kädessä, Helminen sanoo.
Miksi siis nykyisten varusmiesten niin henkinen kuin fyysinenkin kunto on heikompi kuin joskus ennen, sitä kai kysyt. Kai se johtuu nuorten elämäntapojen muutoksesta. Miesten fyysisessä kunnossa kyllä kuuluu olevan suuria eroja; urheilua harrastavilla – joita on pieni vähemmistö – se on edelleen erittäin hyvä, suurimmalla osalla luvattoman heikko.
Suuria eroja siinä tosin oli jo varusmiesaikanakin ja saman näin myöhemmin kouluttajana ollessani. Itse palvelin varusmiehenä lähes kokonaan helsinkiläisistä koostuvassa komppaniassa, ja kun kesäkuun ikäluokka oli kyseessä, joukossa oli hyvin suuri osa lukionsa juuri päättäneitä ylioppilaita ja muutamia jo pitemmälle opiskelleita lykkäyksen saaneita. Heidän kuntonsa oli heikko vaikkapa verrattuna omaan kuntooni, kun tulin sotaväkeen suoraan tukinuitosta Ounasjoelta ja talven olin ollut ”metsänhiihtäjänä” (aputyönjohtajana) savotalla Kittilän Kuolavaarassa ja edellisen kesän olin tarponut jänkiä Lapin itäisen suonkuivauspiirin ojitussuunnitelmia tekevässä porukassa. Ensimmäisellä pitemmällä fillarimarssilla – Porvoossa käynti, hieman yli 100 km – monet simahtelivat, enkä minä voinut sitä ymmärtää, kun itselleni tuo lenkki ei ollut mikään rasitus.
Kyllä hyvä fyysinen kunto on vahva tuki myös hyvälle henkiselle kunnolle, joskaan ei aina välttämätön, otettakoon siitä esimerkiksi vaikka englantilainen fyysikko ja kosmologi Stephen Hawking, joka ALS-taudin liikunta- ja puhekyvyttömäksi rampauttamana on vielä kirjoittanut monta menestyskirjaakin, joista ainakin yksi, Ajan lyhyt historia, on myös hyllyssäni.
Jos tuo Karjalan prikaatin viimeinen surullinen tapaus on itsemurha, niin sellaisia ei aikanani sattunut varusmiesten joukossa. Kaksi silloisen joukko-osastoni kantahenkilökuntaan kuuluvaa tappoi itsensä !950-60-lukujen vaihteessa, he olivat sodassa hermonsa menettäneitä miehiä, joilla oli myös alkoholiongelmaa ja siitä johtuneita ongelmia perhe-elämässäänkin. Tapaturmaisesti kuoli yksi joukko-osastomme varusmies talvisessa sotaharjoituksessa kuorma-auton kaaduttua sen ajettua liikaa tien sivuun, auton kuljettaja ei loukkaantunut, mutta lavalla olleista miehistä yksi jäi auton alle kohtalokkain seurauksin. Pienempiä tapaturmia sattui silloin tällöin. Johtamassani taisteluhaudan vyörytyksessä aliupseerikoulun oppilas ampui taisteluhaudassa edellään edennyttä oppilasta pakaraan puupäisellä paukkupatruunalla – hänen kiväärinsä ”turpajarrussa” oli kai jokin vika. Ei siinä pahemmin käynyt, mutta poliklinikalle tuo ”haavoittunut” jouduttiin kiidättämään ja melkoinen määrä tikkuja hänen takalistostaan kuulemma jouduttiin poistamaan, huvittava tapaus näin jälkeenpäin ajatellen, mutta ei se silloin huvittanut, kun harjoituskin jouduttiin sen vuoksi keskeyttämään.
ja kapi kans. Varusmiesaikana olit siis hyväkuntonen atletti, nyt olet rapakuntonen kotletti.
Kun johdit sitä harjotusta,missä oppilas ampui toista persuksille, niin sinut olisi pitänyt panna syytteeseen.
Pahkajärvelläkö se tapahtui se kuormurin kaatuminen,jossa varusmies kuoli? Sellaisen muistelen tapahtuneen joskus. Sinä vissiin vedit sitä kolonnaa.
Kun niitä kapiaisia ampui itsensä,miksi et kunnon sotilaana seurannut esimerkkiä?
Kyllähän kulttuurista olisin voinut keskustella enemmänkin, mutta vain vähän olen niin saanut tehdä, kun niin monen näkemys kulttuurista näkyy olevan minulle kovin vieras.
Mutta tänään en enää ehtisi keskustella hyvienkään virikkeiden inspiroimana, sillä nyt täytyy alkaa laittaa lounasta - on se jo pitkälle esivalmisteltu ja ruokailuvälineet ovat jo pöydässä - kun vieraani saapuu vajaan tunnin kuluttua.
Tämän huomannevat myös tuon toisen avaukseni lukijat.
Hyvää illan jatkoa sinnekin, kullekin tavallaan!
"Ja sitten nuo venäläiset ratkaisevasti auttoivat siinä, että tuosta miehestä tuli presidenttimme. Ihan ilman tämän sitoutumista neukkuja eikä meitä hyödyttäviin vastapalveluksiin, niinhän? Uskooko joku?"
Ei se mikään uskon asia ole, että Kekkonen antoi venäläisille "siimaa" sellaisissa asioissa, jotka he kokivat tärkeiksi, mutta jotka eivät olleet Suomelle kovin tärkeitä. Näin tekemällä Kekkonen piti venäläiset tyytyväisinä. Sitten olikin paljon helpompaa runnoa läpi sellaisia isänmaan tulevaisuudelle tärkeitä asioita kuin vaikkapa EEC-vapaakauppasopimus, jota Neuvostoliitto sekä kotoiset sosialistit kuten Tarja Halonen, voimakkaasti vastusti.
Kuulisin mielelläni, että mitä olivat ne vastapalvelukset, jotka hyödyttivät venäläisiä, mutta eivät hyödyttäneet Suomea?
>>Kuulisin mielelläni, että mitä olivat ne vastapalvelukset, jotka hyödyttivät venäläisiä, mutta eivät hyödyttäneet Suomea?
Et ole kyennyt esittämään mitään konkreettista asiaa jossa Kekkonen olisi toiminut Neuvostoliiton eduksi ja Suomen etua vastaan.
Tuo siis todistaa väittämäsi pelkäksi kaunaksi, täysin tosiasioiden vastaiseksi.
Kekkonen piti Suomen lännen yhteydessä NL:n painostuksista huolimatta. Teimme EEC ja Efta sopimukset vaikka Moskova niitä jyrkästi vastusti, ja vaikka Suomessakin oli sisäinen vastustus (mm. Halonen, Tuomioja ja monet muut demarit) vahvaa. Nuo sopimukset ovat esimerkki siitä, että Kekkonen toimi aina Suomen etu ensisijalla. Neuvostoliiton näkemyksiä hän myötäili niin paljon kuin se itsenäinen päätäntävaltamme menettämättä oli tarpeen.
Koivisto puolestaan oli puhtaasti NL:n käskyttämä. Tästä hyvä esimerkki on 20 vuoden takaiset Baltian maiden itsenäistymiset, joihin Koivisto reagoi täysin Neuvostoliiton etujen mukaisesti ymmärtämättä tapahtumien historiallista merkitystä.
Sama tännekin:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10216143#comment-51923388-view
Vielä Ahtisaaren elämäkerrasta
Jo kirjan esipuheessa (Lukijalle) annetaan kirjan sisällöstä kuvaus, joka näkyy pitävän hyvin paikkansa. Siinä sanotaan:
”Matkalla” on tarina, johon olemme valinneet mielestämme merkittävimmät vaiheet Martti Ahtisaaren elämästä – tarkoitus ei ollut kattaa kaikkea. Toivomme, että lukijalle syntyisi kuva ja ymmärrys ponnisteluista ja saavutuksista, joiden ansiosta presidentti Martti Ahtisaari palkittiin 2008 maailman arvostetuimmalla tunnustuksella, Nobelin rauhanpalkinnolla.
Lukija tutustuu Ahtisaareen, joka saattoi Namibian itsenäiseksi, sai Serbian diktaattorin Slobodan Milosevicin yllättäen antautumaan, löysi rauhan Indonesian Acehiin ja viitoitti tien Kosovon tulevaisuudelle. Kirja kertoo myös vähemmän tunnetuista prosesseista kuten seikkailuista Irlannin öisillä nummilla IRA:n asekätköjen perässä ja demokratiakeskusteluista itsevaltaisten diktaattoreiden hoveissa Keski-Aasiassa – ja siitä, miten hän sen kaiken teki.
Ahtisaari on kuvannut vierailuaan tasavallan presidenttinä syrjähypyksi. Presidenttikauden alussa Suomi oli ajautunut historiansa pahimpaan lamaan. Ahtisaaren vaikutus presidenttinä osoittautuu luultua merkityksellisemmäksi: Suomen suunta muuttui. Kirja kertoo myös vaalikampanjan taustapeleistä sekä presidenttikauden poliittisista kamppailuista. Mukana on ensimmäinen analyysi siitä, miksi toista kautta ei tullut.”
Taatusti mielenkiintoista luettavaa kaikki! Ahtisaari itse ei ole kirjan kirjoittamiseen muuten mitenkään puuttunut, mutta hänen arkistonsa ovat olleet kirjoittajien vapaasti käytettävissä. Kirjaan on haastateltu lukuisia maailmanpolitiikan vaikuttajia, kuten esim. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan sekä amerikkalaiset huippudiplomaatit Strobe Talbott ja Chester Crocker, ja suomalaisista mm. Jaakko Iloniemi, Alpo Rusi, Kari Karanko ja Anto Leikola.
Tämä ei ole ”maksettu mainos” vaan johtuu vilpittömästä halustani lisätä kiinnostusta kirjaan niille, joita kiinnostavat tuollaisetkin aiheet, päivä politiikkaa arvokkaammat, ja jos he kirjan hankkivat ja lukevat, tulevat kokemaan hyvin mukavia elämyksiä ja samalla heidän tietonsa noista asioista suuresti kasvavat.
Antaako kirja vastauksen myös väitteeseen, jonka mukaan Ahtisaari olisi jollain lentomatkalla ollut humalassa ja paskonut housuihinsa ennen presidentiksi tuloaan?
Kysymykseni on lähinnä retorinen, sillä tiedän, että harvemmin elämäkerroissa koko elämää kerrotaan ja karsinta tehdään kohteelle epämieluisista asioista, vaikka kirjoittajina olisivat ulkopuolisetkin. Olen niitä jonkin verran lukenut, ja todennäköisesti tulen tuonkin lukemaan, kun se kirjastoihin ilmestyy. Tuskinpa se elämäkerroista epäluotettavimpia on, koska kirjoittajat ovat ulkopuolisia. Toivottavasti osaavat myös kirjoittaa elävämmin kuin vaikkapa Juhani Suomi. Kohde ainakin on mielenkiintoinen.
Enpä olisi uskonut Sinun puuttuvan moiseen Ahtisaaresta kenties kerrottuun herjaan (itse en ole tuollaista kuullut). Uskotko niin tapahtuneen? Kyllä se on sitä samanlaista sairasta puppua, jota täällä esim. minusta esitetään ja johon viittasin äskeisessä vastineessani Sinulle tuolla toisella avauksellani. Uskotko siinäkin ”kerrottuun”? Samanlaiset idiootit siinäkin ovat asialla olleet.
Et varmaan usko enempää tuohon Ahtisaaresta enempää kuin minustakaan törkyiltyyn, mutta olen pettynyt Sinuun, kun moisen viitsit ottaa edes esille.
Miksipä odottaisit kyseisen kirjan tuloa kirjastoihin, osta ja lue se. Ei se tuolla kirjamessuilla ainakaan maksanut kuin 29 euroa Ahtisaaren signeerauksella varustettuna. Kyllä Sinulla sellaiseen sijoitukseen on varaa, toisin kuin noilla palstan pikkurakeilla, jotka varmaan ovat yhtä tyhjätaskuja kuin ovat tyhjäpäitäkin
Yllättävää, ettet ole kuullut. Tuo huhu julkaistiin jossain iltapäivälehdessä tai aikakauslehdessä vuoden 1994 presidentinvaalien alla ja liikkui suullisesti kansan keskuudessa samaan tapaan kuin sinunkin täällä kepu-poliitikoista toistamat vastaavat omituiset huhut.
Suurimman julkisuuden se sai kuitenkin vasta presidentinvaalien jälkeen, kun Ahtisaari oli kutsuttu siihen aikaan suuret katsojamäärät saaneeseen MTV3:n suoraan Hyvät, Pahat ja Rumat -lähetykseen. Tuolloin Simo Rantalainen vasta valittua presidenttiä onniteltuaan paukautti tälle suoraan päin kasvoja kysymyksen: "Herra tasavallan presidentti, pitääkö paikkansa, että laskitte allenne eräällä lennolla..."
Tuon vuoksi olisi voinut olettaa, että huhuun palataan muistelmissa esimerkin omaisesti siinä kohtaa, missä Ahtisaari nimenomaan arvioi joutuneensa mediassa aiempia presidenttejä suuremman vinoilun (tai vastaavaa sanaa, jota käytti) kohteeksi alusta lähtien. Toisaalta, kuten ylempänä totesin, epämieluisia huhuja ja asioita ei mielellään sellaisenaan elämäkerroissa toistetakaan. Sen vuoksi kysyin.
Kerropa vaari-valpas, J.K. Paasikiven kirjoittamasta puheesta, joka piti esittää Leningratin valloitusjuhlissa aseveli Hitrerin kutsuilla. Analysoi vähän myös sisältöä, että tulee selväksi Hitleriin kohdistunut vilpitön ihailu. Sattuneesta syystä tämä puhe jäi pitämättä, mutta pelastui sentään jälkipolvien ihaltavaksi.
Kyllähän merkkimiehiä pitää muistaa kaikilta osin.
Tiennet alkoholista aika paljonkin, olemuksestasikin päätellen.
Rentouttavan vaikutuksen, varsinkin nousuhumalaassa myös ymmärtänet?
Kakka tulee housuun liiallisen a.n nauttimisen, tai lähinnä sen vaikutuksen seurauksena.
Ahtisaaren tapauksessa jännittynyt olo, pitkään jatkuneena, kumuloitui lastina housihin. Seoksen tiheys oli taas parin kolmen vuorokauden viiveellä "tankkiin" ahdettu moska.
On sullakin joskus pöksyihin tullut. E vain kehtaa myöntää.
Vaaria on taas viety, ja tosi kovalla kämmenellä. Ahtisaari kai kuitenkin pas kansi housuihinsa tahdonvastaisesti, vai mitä.
Saahan housut puhtaaksi kun oikein töitä tehdään, lapsenpaska on erikseen, kittimäistä.
Yllättävämpää minusta on, ett viitsit moista huu-haata täällä vielä toistaa. Viisaammaksi olen sinua luullut. Tietenkin tuo on samanlaista puppua, jota täällä nuo reppanat esittävät monista poliitikoista ja muista keskustelijoistakin, joiden henkilöllisyys tunnetaan ja joiden todellisuuden he tietävät kovin toisenlaiseksi.
Ahtisaari on kai ellei ihan raitis niin hyvin kohtuullinen juomien käytössä. Ei viinalla läträäjä olisi menestynyt hänen laillaan niissä tehtävissään, joissa hän on toiminut usein muslimienkin kanssa, kuten Acehissa, Kosovossa ja myös Tansaniassa suurlähettiläänämme ollessaan. Ahtisaaren elämässä on ollut tarpeeksi todella tapahtunutta niin, ettei elämäkerran kirjoittajien ole tarvinnut moista ilkeämielistä soopaa esille ottaa, kun sivistyneinä ihmisinä – toinen kirjoittaja, Tapani Ruokanen, taustaltaan pappismies – he eivät ole alentuneet samanlaiseen kuin joku Simo Rantalainen jossakin huu-haa-ohjelmassa.
Ei Ahtisaari olisi pelkällä ruualla turvonnut noin muodottomiin mittoihin. Kyllä nimenomaan alkoholilla on ollut hallitseva asema turpoamisessa.
Alkoholin vaikutushan on kahtalainen; energiasisältönsä ja veden sitomisominaisuutensa vuoksi.
Kyllä Sinun vanhana "kerhomestarina" tulisi asia ymmärtää vai ovatko solut jo niin vähissä?
Kekkosen Vuosisatani 1 -kirjassa puhutaan "että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä" ja IS:n jutussa ne onkin "pääpunaisia". Samoin tapahtuman aikakuvaus on erikoinen. Yölläkö se Kekkonen käveli noin vain Haminan torilla... Jutun kirjoittaja kuitenkin lainaa ko. kirjaa vaikka Kajaanilaisen jääkärin henkilön nimi on aivan ERI!
Kun sota oli jo päättynyt, niin vain 17 -vuotias verenhimoinen Kekkonen toimi paremman tekemisen puutteessa päälahtarina!
Ilta-sanomissa 4.9.2010 on sivulla 26 artikkeli, jossa teloitustapahtuma kuvataan "UUDESSA VALOSSA":
Teloituksista jäi trauma
"-Yöllä ammuttiin 9 pääpunaista ja minä oli johtamassa ryhmää, joka sen teki."
Näin kirjasi 17 -vuotias Kekkonen päiväkirjaansa vuorokausien 25-26.5.1918 kohdalle tapahtuman, jonka keskipisteeksi hän joutui loppukeväisenä YÖNÄ kesken kävelyn Haminan torilla.
Itse hän omien sanojensa mukaan joutui teloittajaksi Haminassa. Kymmenkuntaa vankia saattanut tuttu jääkäri JUHO JAUHIAINEN komensi Kekkosen johtamaan "yhdeksän pääpunaisen" ampumista.
- Kun valmistelut olivat päättyneet, alkoi osuuteni. "Poskelle, laukaise" taisivat olla komentosanani, lukee vuonna 1981 julkaistun Vuosisatani -muistelmien ensimäisessä osassa.
---- Sitten seuraa Haminan tapahtumia tutkineen Olli korjuksen kirjassaan esittämä nimilista Kekkosen todennäköisesti teloittamista punaisista. ----
Tämä tarina on kirjassa ja täällä nettijutussa aivan identtinen:
Kekkonen: Vuosisatani 1, Otava, 1981, s. 130
https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/10462/TMP.objres.1484.html?sequence=1
10
LOMALLA KAJAANISSA. JUNAMATKA. VAPPU VIIPURISSA. MARSSI HAMINAAN. PARAATI HELSINGISSÄ 12.5.1918. SODAN JÄLKISELVITTELY JA KIRJEITÄ KOTOA JA KOTIIN.
Kun sota oli päättynyt, sijoitettiin kainuulaisten porukka Haminaan. Palasimme sinne Helsingistä 22. toukokuuta. Vartiotehtävissä kesäiset päivät kuluivat mukavasti. Nälkä tietenkin vaivasi, mutta kyllä siihenkin turtuu.
"Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oli komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn. Olin niin hermostunut, että en muista, oliko minulla kivääri vai ei. Mutta sen olen muistavinani, että en ampunut. Kai siinä mainittiin teloitettavien nimet, mutta missä kuolemantuomio oli langetettu, sitä ei kuulutettu.
Kun valmistelut olivat päättyneet alkoi osuuteni. "Poskelle, laukaise", taisivat olla komentosanani.
Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni. Erikoista on ollut se, että milloin minulla on ollut vaikeuksia, epäonnea, vastoinkäymisiä ja mielipahaa, on mieleeni noussut voimakkaana tämä Haminan tapahtuma kuin painajainen. Voin ehkä jo tässä vaiheessa sanoa, että moneen minun yleisestä mielipiteestä joskus hyvinkin kauas vasemmalle päätyneeseen kannanottooni on ratkaisevassa määrin vaikuttanut tuo onneton päivä Haminassa."
Paavo Haavikon kirjoittamaksi väitetty kirja
Kekkonen: Vuosisatani 1, Otava, 1981, on Paavo Haavikon kirjoittamaksi väitetty kirja. Ilmestymisvuonna ukko itse alkoi olla jo vihannes... Olikohan haamukirjoittajalla kuitenkin Urkin päiväkirjat käytössään?
Outo tuo nimien ero, tai kenties jopa suoranainen -virhe, on joka tapauksessa.
Samainen Kajaanin Sissi -porukka kävi suorittamassa Viipurissa satojen venäläisen putschin. Näin siis Viipurin linnan valleilla ja sitten niitä vietiinkin jo kiireesti kohti Haminaa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kajaanin_sissirykmentti
Näkyy olevankin sama mies eri nimillä.
TAMMIKUUN 1918 MUISTIINPANOT
https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/10656/TMP.objres.1434.html?sequence=1
>>Seuraavana sunnuntaina olin suurissa harjotuksissa seminaarilla ja ne kestivät klo 1--4. Iltasella olin huviretkellä Polvilaan ja tanssin siellä hurjasti. Kesken kaiken hälyytettiin kaupunkiin, jossa saatiin tieto, että kaikkialla on syttynyt ilmisota suojelus- ja punakaartien välillä. Meitä jäi vahtiin Strömbergin aktivistikansliaan Eero Rihtniemi, A. Tolonen, O. ja E. Puranen, minä sekä huoneen asukas jääkäri Taskinen o.s. Jauhiainen. Yöllä patrulleerattiin, muttei mitään näkynyt. Seuraavan päivän illalla tuossa klo 9 aikaan kutsuttiin suojeluskunta koolle kaup.talolle ja siellä oli aie ottaa venäläisiltä aseet pois. Ylipäällikkö luutnantti, pankinjohtaja Lindberg paskansi housunsa kuten Papin-Eljas hänen kuullensa sanoi ja tahtoi, ettei niitä otettaisi.>Rouva Saima Jauhiainen 7/1 1960
Helsinki
Sanomalehdistä huomasin, että everstiluutnantti J.B. Jauhiainen on poistunut rajan taakse. Sallinette, että Teille tuntemattomana esitän Teille ja perheellenne osanottoni suuren menetyksenne johdosta.
Syksyllä 1917 saapui jääkäri Taskinen, jonka oikean nimen saimme vasta myöhemmin tietää olevan Jauhiainen, Kajaaniin vapaussodan alkuvalmisteluja varten. Me kajaanilaiset nuoret koulupojat, jotka pääsimme osallisiksi hänen koulutuksestaan, ihailimme nuorta kouluttajaamme. Tämä ihailu säilyi ja lisääntyi myöhemmin rintamalla. Kun silloinen esimies ja esikuva nyt on poistunut, palaavat lämpiminä mieliin ajat yli neljä vuosikymmentä sitten. Niiltä ajoilta säilyy minun muistissani kaunis kuva J.B. Jauhiaisesta.
Terve vaan taas, tuttu mies, ehkä etäinen sukulainenkin! Kyllä myös tuossa nyt ostamassani kirjassa Hamina 1918 noista samoistakin tapuksista siis kerrotaan, ja paljon muusta, voinen vuorostani suositella kirjaa Sinulle, jolta olen monta hyvää kirjavinkkiä saanut.
Olen toki lukeneut myös tuon Paavo Haavikon kirjoittamaksi päätellyn Vuosisatani, mutta kirja ei enää näy olevan hyllyssäni, lienen antanut sen pojalleni tai laittanut kiertoon jonnekin divariin.
"Terve vaan taas, tuttu mies, ehkä etäinen sukulainenkin!"
Terveppä terve ja kiitos samoin Sinulle! Mukava nähdä Sinun olevan täällä palstalla kirjoittamassa KePulien suurena mieliharmina.
Minulla on Kekkos-aiheisia kirjoja kaikkiaan koossa yksi iso banaanilaatikollinen. Eikä sitä juurikaan täytä Juhani Suomen massiiviset järkäleet, joita on divarit pullollaan. Toki sotavuosia koskevat osat on tullut ostettua eurolla-parilla jostain kirppikseltä. En varsinaisesti kerää juuri Kekkoskirjoja, mutta sotahistoriaan ja sen ajan politiikkaan liittyvää henkilöhistoriaa ja elämänkertoja kylläkin otan aina mieluusti talteen, etenkin kun edullisesti sattuu kohdalle. Sotadokumenttikirjoja sen sijaan kerään ja niitä onkin kertynyt useita satoja, ellei peräti jo muutama tuhatkin. Hyllymetreissä mitattuna sotahistoriaa, ja siihen liittyvää politiikkaa, muistelmia yms., taitaa olla reilusti yli 50 hyllymetriä! Fiktiivisiä sota-aiheisia romaaneja en, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, juurikaan huoli. Toki Linnan Sotaromaani on mukana, mutta jotain Lehväslaihoa on vain pari kappaletta eli hänen omakohtaiset muistelmakirjansa sodasta (Panssarisotaa 1941-1944 ja siitä tehty uudempi versio Sotkalla sodassa).
Sieltä Kekkos-laatikosta minä kaivoin nuokin alla mainitut kirjat ja niistä napsin kuvat siitä Lepikon savupiiputtomasta "torpastakin" jokunen viikko sitten... ;=)
Kekkosen savupirtti -mysteeri paljastettu?
jkk-fan-club 25.9.2011
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10142773
Lepikon savupiipusta 25.9.2011
Teinpäs hieman vertailevaa tutkimusta kuvista:
Kähkölä Kekkonen s.14
http://aijaa.com/v.php?i=008908757645.jpg
Suomen tasavallan presidentit s.222
http://aijaa.com/v.php?i=003998757646.jpg
Häpeän sinua aliupseeri evp korhonen!
Avaukseni lopussa lupasin antaa raportin käynnistäni Sibelius-laulukilpailun gaalakonsertissa. Kun olen sanani mittainen mies, niin tässäpä raporttia eilisestä käynnistäni siellä:
Helsingin kaupunginorkesteri (HKO) siellä esiintyi johtajanaan John Storgårds ja laulusolisteina olivat Sibelius-laulukilpailun voittanut Hedvig Paulig ja toiseksi sijoittunut Annami Hylkilä. Upeaäänisiä sopraanoja molemmat laulajat ja upeasti soitti HKO. Turhaan ei ole kehuttu musiikkitalon akustiikkaa, aivan loistava se on; suurenkaan orkesterin soitto ei ”puuroonnu” siten kuin Finlandia-talossa ja yksittäisten instrumenttien äänet erottuvat selkeinä.
Ulkoapäin askeettisen näköinen talo on sisältä paljon hienompi, joskin se olisi melkoinen surmanloukku tulipalon tai jonkin muun pakokauhua herättävän onnettomuuden sattuessa. Kun lähes 2000-paikkainen katsomo, permanto ja kolmella sivulla kolmessa tasossa olevat parvet olivat kai lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä, niin aivan liian kauan kesti yleisön pääsy kapeita ja jyrkästi nousevia käytäviä pitkin pois salista niin että väliajalle tilatut kahvit ja konjakit me alhaalla, lähellä näyttämöä istuneet jouduimme jo kiireesti hotkaisemaan. Mutta elämys tuo gaalakonsertti oli tällaiselle musiikin ystävälle ja sitä vähän harrastavanakin, kitaraa soittelevalle ja monessa kuorossa laulaneelle.
Solisteista toinen, laulukilpailussa toiseksi sijoittunut 1982 syntynyt Annami Hylkilä oli 12-vuotiaana vuoden 1994 Tenavatähti. Tässä videopätkä hänen esiintymisestään silloin:
http://www.youtube.com/watch?v=yf7XszLaJiI
Ja tässä hänen esiintymisestään viime kesänä näyte, joka osoittaa, että melkoista kehitystä on tytössä tapahtunut:
http://www.youtube.com/watch?v=deUeraLlGIU
Kun tuolla toisaalla näköjään tietty ”monilahjakkuus” esiintyy suurena maalaustaiteen tuntijana ja samalla kyseenalaistetaan minun tietämykseni tuolta alalta, niin maalaustakin kauan harrastaneena voin kertoa, että jotain siitä(kin) tiedän. Hyllyssäni on toista hyllymetriä taidekirjallisuutta, 12-osainen Maailman taide ja Suomen taide –kirjasarja ja sen lisäksi parikymmentä muuta taidekirjallisuutta, joukossa myös muutamia piirtämisen ja maalaamisen oppikirjoja.
Olen kolunnut Pietarin Eremitaasin ja Moskovan Tretjakov-gallerian, Lontoon National galleryn, Nev Yorkin Metropolitan museon ja MoMan (Museum of modern art), Madridin El Pradon, jonka sanotaan olevan Espanjan sielu (alma de España), Rooman Vatikaanin taidemuseon ja Firenzen Uffici-gallerian, tärkeimpiä mainitakseni, ja tietysti kaikki Suomen taidemuseot, myös suurten taiteilijoittemme kodeista tehdyt. Pariisin Louvre minulta on toistaiseksi käymättä, kun muutamia vuosia sitten Pariisissa ollessani se oli huoltotöiden ja uudelleenjärjestelyjen vuoksi suljettu. Tuon ”taideasiantuntijan” mainitsemassa Amsterdamin taidemuseossa en myöskään ole käynyt, harmi, sillä siellä lienee monien suurten alankomaalaisten mestareiden, maailman kuuluisimpien taiteilijoiden töitä, mutta vaikka van Gogh myös oli alankomaalainen, merkittävimmät teoksensa hän tuotti viimeisinä elinvuosinaan Ranskan Provencessa, jossa hän asui. Siellä olen kulkenut hänen jalanjäljillään, käynyt myös tässä paikassa, joka edelleen on samassa asussa kuin van Goghin kuuluisassa maalauksessa Yökahvila Arlesissa (tässä siitä ulkoa ottamani kuva):
http://a6.sphotos.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-snc3/13365_195939489181_758244...
Siitä van Goghin maalauksesta – tuon kahvilan sisäkuvasta – varmaan olen saanut vaikutteita omaan maalaukseeni, joka on kuva kämpästäni Siinain Abu Rudeisissa (perspektiivivääristymä – ikaan kuin katonrajasta nähty – on tahallinen, kuten usein oli van Goghillakin);
http://a2.sphotos.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-snc7/391750_10150380759344182_...
Eiköhän tämä riitä osuudekseni tähän kulttuurikeskusteluun, jossa kepulaiset ovat halunneet osoittaa todeksi väittämänsä, että kepulaisuus on monimuotoista; niin se näkyy olevan myös käsityksissään kulttuurista;))
Mutta miten on aliupseeri evp:n ruuminkulttuurin laita) Pieni, ruma lyhytjalkainen menninkäisen punkero, joka kakkavaipat on vaihdettu?????
Ei näy aukeavan nuo kaksi viimeistä kuvaa. Yritän uudestaan, elleivät aukea nytkään, palstan systeemiä lienee muutettu:
http://a6.sphotos.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-snc3/13365_195939489181_758244...
http://a2.sphotos.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-snc7/391750_10150380759344182_...
Munakarvakuvasi aukenivat hyvin. Kokeileppa rappana vaihteeksi niitä.....;)
Joo siellä lukee, että kapi on onvalidi reppana....;)
Ymmärtämättömyytesi paljastui taas varsin helposti. Et pystynyt esim. sanallakaan luonnehtimaan sopraanoja. Heille ylä- ja alarekisterit ovat paljastavimpia. Huiput erottaa juuri niistä.
Kertomasi perusteella kiinnitit ihan aiheellisesti huomiota suurten joukkojen hankalaan liikkumiseen talossa. Se näyttäisi olevan merkittävä turvallisuusriski ja kuvaa nykyistä kokonaisvaltaisen ymmärryksen puutetta.
Maalaustaiteen ja myös muiden asioiden perinpohjaiseen ymmärtämiseen ei ole oikotietä. Vaikka olisi kilometri kirjoja aiheesta, tarvitaan avointa sensitiivisyyttä, joka Sinulta puuttuu, täydellisesti.
Jaa, vai tulee sitä suureksi taiteilijaksi taidemuseoita, tai turistirysiähän nuo kaikki ovat, koluamalla, Ja kirjoja hyllyyn keräämällä.
Siinä tapauksessa minun täytyy olla helkkarin hyvä jääkiekkoilija kun olen kierrellyt maaimalla erilaisissa jääkiekon arvokisoissa, lukemattomissa MM-kisoissa sekä Lillehammerin, Torinon ja Vancouverin olympialaisissa. On minulla lätkää käsittelevää kirjallisuuttakin hyllyssäni
Ja taidan olla erinomainen kokki, kun olen käynyt näissä Micgelin tähdillä palkituissa ravintoloissa syömässä niin kotimaassa kuin maailmalla. Ja keittokirjojakin on kertynyt melkoinen pino.
Tuolla metodilla näköjään voi pätevöittää itsensä ihan mihin tahansa. Etenkin jos on yhtä pätevä kuin Kapi tai minä, pelkästään lukemalla ja paikkoja koluamalla olemme pätevöityneet noin moneen asiaan
Ei mihinkään kahden huoneen rivitalolokeroon voi noin paljon kirjoja mahtua. Eli voi suoraan sanoa valheen haisevan.
Mitä se tena-vaari poistelee suttujaan....;)
Herkkä runo vaarille:
Kuuleppas vaari-valpas,
tupes on sinun tylsä kalpas.
Kukaan haluu ei sun velttoa nyssääs,
panohommat sulta kerralla tyssäs...
Kapin kulttuuri on ns. alapääkulttuuria.Valokuvia omista munakarvoistaan.....;)