"Ikuisesta elämästä" puhui tuolla joku. Katri Helena uskoo

Tavallaan ikuinen elänä toteutuu luiden osalta, ne eivät maadu koskaan ne pysyvät ikuisesti. Elollinene elämä loppuu silloin kun viimehenkäys korahtaa.

Miettinyt olen useinkin jälleensyntymisen arvoitusta. Tietäähän en sen todenperää voi, mutta itse en tähän mennessä usko siihen.
Jollain lailla tuntuu, että ihminen jumaloi niin paljon itseään, ettei halua uskoa kuolevansa kokonaan, vaan syntyvänsä yhä uudelleen.

Ehdoton en ole tässäkään asiassa, jospa se joskus aukeaa minullekin.
"Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole", sanoo Iso Kirja.
Noin nyt minäkin ajattelen.

Minä olen joskus miettinyt muinaisten egyptiläisten palsamointimenoja, joiden ansiosta uskottiin vainajan jatkavan elämäänsä ikuisesti kuoleman jälkeenkin.
Olisivatko he hommaan ryhtyneet, jos todella olisivat tienneet ikuisuuden tarkoittavan sitä, että he joutuvat lasivitriineihin kaiken kansan töllisteltäviksi museoihin tuhansia vuosia kuolemansa jälkeen.
Sanotaan, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuudn ennustaminen, ja muumioiden kohtaloista sen hyvin ymmärtää.

2000 vuotta sitten ja sen jälkeen eri ihmisten kirjoittama kokoelma juttuja,, siis vain silmänräpäys sitten.
Ja sen avulla on laskettu kansoja sotien ja aseilla verta vuodattaen valtansa alle.

Nuo suuret uskonnot ovat paljon vanhempia, Ihmisiä on asunut täällä jo 250 000 vuotta sitten, monet kulttuuri ovat syntyneet, jotkut ovat tuhoutuneet sodissa tai luonnonmullistuksissa, ehkäpä meidänkin kulttuurimme tietokoneineen joutuu jään alle tai maanjäristyksen nielemäksi.

Ei kaikki alkanut vasta 2011 vuotta sitten, se on valtaa halunneiden hyökkääjien juttua,

Kai-ken-lais-ta voidaan sanoa, puhua vaikkapa Golgatalla kidutetusta ristiinnaulitusta niin paljon, että ihmiset lopulta saavat siitä veren löyhkästä tarpeekseen!

Sitä on pantu paavit ja piispat toistamaan, puheet ja laulut ylläpitävät juttua.

Uskotko kaiken, mikä on kijoitettu?
"Sillä kirjoitettu on..."Uskokoon ken tahtoo!


_

Joka tapauksssa tiedämme fyysisen ainesosiemme joutuvan hyötykäyttöön, kasvillisuuden ravinteina. Koko planeettamme on täynnä niin kasvien kuin elollisten ainesosia.

Säilyykö tietoisuus, siitä kiistelevät oppineet, ja onko se edes välttämätöntä/toivottavaa?
Hyvältä vain tuntuu ajatus. että osana tätä rakasta planeettaa hyödynnän sen elämää.
Missä on henkeni, ajatukseni - ehkä joissakin jälkeläisteni geeneissä jatkan matkaani tulevaisuudessa. Sitten kun aurinkomme sammuu ja planeettamme räjähtää avaruuden kosmiseen uusiokylvöön, seuraa meidänkin ainesosamme siinä uuden elämän sijoittumisessa sopivalle planeetalle!

Ehkä heräämme joskus ihmettelemään taas uusia asioita, jossakin toisen taivaan alla, mutta siihen asti kunnioitan ja rakastan elämää sen kaikissa muodoissa.

Elämälle kiitos
kun sä paljon annoit!

Lihaksi tuleminen uudelleen on kyllä tekstinä ymmärrettävä mutta tapahtumana ei.

Reinkarnaatio on samanlainen suomennos kuin Ruuneperi Runebergista. Henki siirtyy hinduismissa tai budhismissa vaikkapa lehmään tai käärmeeseen. Noita eläimiä voi edes huonosti kohdella kun niissä voi "asua" isoäiti, -isä tai muu rakas.

Hengen siirtyminen tuntuu hyvinkin loogiselta. Eikö kuolleeelta jäänyt henki voikin asettua syntymättömään lapseen. Henki ei ilmeisesti vanhene ja niitä on "runsaasti käytössä" kuolleilta. Ne, jotka eivät ole elämästään riittävän hyvin selvinneet joutuvat "kiertoon".

Lehmäksi en kyllä sovussa rupea elämään vaan sanon

Hyvää yötä!

No jos valita saisikin, voisin olla kettuemo! Niin soma oli Kettu Repolainen pentuineen, että ihastuin Herra Kettuun, joka osallistui perheensä ruokintaan!

Tosi söpöläinen ja uteliaat pikku pennut! Pienet punaiset suut tissutteli vielä unissaankin:D

Älä tosiaankaan nautaeläimeksi suostu Ruune, se ei ole ollenkaan tyyliäsi!

Hyvää yötä ja rikasta unielämää kaikille:)

Saanemmeko valita, minkälaisessa piipertäjässä tänne voimme sitten uudelleen syntyä?

Onhan siitä monenmoisia tarinoita, kuinka jotkut ihmiset ovat palanneet ihan oikeina ihmisinä sellaisiin seutuihin tutustumaan, missä ovat eläneet entisessä elämässä.

Vuosia sitten näitä tarinoita liikkui, mutta viime aikoina en ole huomannut sellaisia. Lienevätkö ne ihmiset jo menneet uudelleen manan majoille, joilla tällaisia kokemuksia oli.

En ole nähnyt kertomuksia, jotka olisivat jonkun eläimen hahmossa liikkuneet tämän maan kamaralla.

Niin, jos saisi valita, voisin palata tänne kissana. Tietysti sellaisena kotikissana, jolla olisi mukavat oltavat perheen huomassa.

Tuo lehmän mainitseminen hieman hymyilytti. Olisihan se melkoinen kokemus sinänsä.

Kaikkea ne nämä teidän juttunne panee miettimään näin öiseen aikaan.

Hyvää yötä, olkoon huominen päivä onnellisempi kuin tänään, jos suinkin on mahdollista.

Kristinuskossa puhutaan taivaan iloista ja ihanasta paratiisista, harpunsoitosta kultareunaisen pilven päällä.

Monilla uskonlahkon henkilöillä on kertomus siitä kuinka uskoontulo oli vavisuttava kokemus, ja näitä kokemuksia on niin monta kuin kertojaa.
Sama kertomusmäärä sitten taas tuonpuoleisesta, kukaan ei ole tullut tänne kertomaa tai näyttäytymään millainen muoto hänellä on kuoleman jälkeen, olettamuksia niitä riittää.

Kukin voi valita jo valmiista kertomuksesta tai sitten on yksi uusi lisää aina.
Tuskin sitä "henkeä" riittää vielä eläimeen, nämä uskonasiat ovat niin kertakaikkisen monimutkaisia eri puolilla maailmaa ettei turhia paineita kannata ottaa.

Jokainen tulee uskollaan autuaaksi vai tuleeko vain tyytyväiseksi elämäänsä sen voimalla, ehkä lupaus taivasosuudesta rauhoittaa.
Sanotaan että usko siirtää vuoria kenen usko ja mihin on uskottava?

Pudhalaisuus on kaunista, siinä henget asuu korkeilla paikoilla ja läheiset kantavat sinne ruokaa ja kukkasia pitääkseen läheistensä henget hyvällä mielin, ihme kyllä siellä ovat ruuat kuivuneita eikä mitään koskaan viedä pois.

Mielestäni kiertokulku jatkuu jälkeläistemme myötä, olemme istuttaneet heihin tulevaisuuden, antaneet geenit, mitään suurempaa ei olekaan.

En muista minäkään :-(, mietityttää olenko olemassakaan ;-)?

Vaikka en muista, olenko mahdollisesti elänyt ennenkin,
silti halu löytää ja ymmärtää pyörittää minua täällä internetissäkin.

Googlettelemme ja luemme muiden ihmisten tutkimuksia ja ajattelua. Jokin löytämisen ja tajuamisen himo on ihmisessä sisäänrakennettuna.

Elämän katseleminen uudellakin tavalla, - myös kuoleman valossa - antaa siihen uuden näkökulman.

Buddhismin joku mainitsi tuolla. En oikein ole minkään -ismin kannattaja, miksi ihminen ei voi elää ja ajatella ja tuntea niin kuin se itselle on mahdollista ja tuntuu oikealta.

Buddhalaisuudessahan on varsinkin se zen eli mietiskely,
joka lienee terapeuttistakin.
Kun nämä eläkeläisen kiireet hellittävät, :) niin sitäkin alan varmaan kokeilemaan. :)

Reincarnaatiossa näen positiivisena sen, että se mahdollistaa ihmisen kehittymisen. Sekä hindulaisuudessa että buddhismissa jälleensyntymiseen uskotaan.

Sitä kai K-H tarkoitti sanoessaan olevansa 'vanha sielu'.

_

ajattelemisen vapaus.
Sekin tuntuu puuttuvan ihmiseltä, jos hän orjallisesti alistuu johonkin -ismiin.

Eräässä keskustelussa kerran kuulin lauseen: ''En voi sitä jälleensyntymistä ajatellakaan, kun se ei kuulu meidän uskontoomme.''

Ajattelun vapauden on Luoja meille antanut, muutenhan hän olisi antanut vain yhdet yhteiset aivot paaville, piispalle tai papille, ja sitten kaikki sanoisivat kuorossa perässä, mitä hän sanoo. Vai niinkö olemmekin tehneet vuosisatoja?

Kyllähän ne aivot, silmät, korvat, hajuaisti, tuntoaisti, makuaistikin annettiin meille jokaiselle omat, erikseen.


.

Kun kuoleman varjo peittää näköalan, on toki hyvä pystyä sitä mielessään jollain tavalla lieventämään.
Vaikka ei ruumis tietenkään synny uudelleen, se nyt ainakin on varmaa, niin se jokin pieni kipinä, mikä on Luojasta, toivottavasti säilyy, palaa häneen tai syntyy uudelleen jonain toisena aikana, jossain uudessa hahmossa, uutena ihmisenä.

Meri-Kukan tavoin ajattelen:

"Omassa mielessä kaikki on luvallista, jos se helpottaa surutyötä ja oman mielen sopeutumista asiaan ."

Re-inkarnaatiokin voi olla vaihtoehtona helpottamassa luopumista rakastamastaan ihmisestä.

Mä hiljattain luin yhtä uutta romaania

Aikuiset tyttäret kävivät läpi hiljattain kuolleen äitinsä jäämistöä ja tekivät surutyötä pohtimalla muistojaan äidistä ja hänen elämästään.
Itketti kovin molempia kun totesivat miten armoton ja kova oli äidin elämä ollut. Myös oma avuttomuus ja kyvyttömyys vakavan sairauden ja kuoleman edessä tuli tunnistettua, miten ja millä tavalla olisi pitänyt toimia, että olisi pystynyt auttamaan, edes viime hetkillä jotenkin suojelemaan arvottomuuksilta, elämän armottomuudelta tuota pientä ihmistä, jota elämä ei varjellut miltään --- elämä oli mitä oli ja asiat meni niin kuin meni.

Lohtuna heillä oli ajatus että ehkä äiti syntyy uudestaan johonkin uuteen parempaan maailmaan, jossa tyttäret voisivat todella auttaa ja suojella, kun niin myöhään tajusivat asian.

------
Tässäpä oli mielestäni paljon asiaa. Vanhuus tuo esiin paljon asioita, joista pitäisi puhua ja kouluttaa omaisia ja vanhustyöntekijöitä. Edelleen.
Liikaa painottuu vanhushoito vain testamenttien tekoon, " uskontoihin ja ismeihin", --- eikö inhimillisyys olisi kuitenkin kaikkein tärkeintä?

Eihän maailma meitäkään ole suojellut oikeastaan miltään ja kuitenkin on ollut pakko elää ja tehdä työtä niillä voimilla kun kulloinkin sattuu olemaan.

Toivo paremmasta kuitenkin lohduttaa ja kantaa silloinkin kun elo tuntuu surkealta räpiköinniltä ---- juuri toivon säilyttäminen nuorillekin olisi tärkeää.

Äidin kuolema koskettaa jotain syvintä tunnetta ihmisessä, isän kuolema samoin.
Suru on silloin niin täydellinen.
Vain puolison kuolema sitten oli yhtä suuri tai suurempi, pysäyttävä...

Paljon jää sanomatta. En tajunnut silloin, kun mieheni pyysi minua kumartumaan alas puoleensa ja halaamaan häntä, hän kietoi kätensä kaulaani ja veti minut lähelleen.

Kun olin ollut kotona muutamia tunteja, soitettiin sairaalasta, ja sanottiin, että hän on vaipunut syvään tajuttomuuteen, lähdimme sinne takaisin, seuraavana iltapäivänä hän kuoli.

Sitä kulki kuin automaattiohjauksessa, teki, järjesti...
Jälkeenpäin siitä silloisesta taipaleesta ei muista mitään, surun epätasaisessa maastossa vain välttämättömät väistäen, varjon peittäessä näköalan...siunaustilaisuuden suunnittelu ja hautajaisjärjestelyt, kutsut, ... Ihminen selviytyy, kun on selviydyttävä.

Hänen kuolemansa oli suuri shokki meille kaikille, ei sen pitänyt tulla! Siksi se oli niin vaikea, - onneksi olimme toistemme tukena!
Sinä iltana myöhään istuimme me viisi aikuista ja kaksi lasta meidän parisängyllämme ja yritimme kestää tapahtuneen.

Vaikein hetki hautajaisissa on sen arkun laskeminen sinne maan sisään. Osa minua tuntui menevän mukana. Silloin on suuri lohtu siitä, että hän itse palaa takaisin Luojansa luo, vain kuori joutuu sinne maahan.

Jälleensyntymisen mahdollisuuden hänelle ja heille soisin!

Useille tämä yksi elämä on jo liian kova koettelemus, että ainakin minua surettaisi jaksaa vielä läpikäymään niitä useampiakin.
Kyllä minulle ainakin tämä saa olla se yksi ja ainut, en uusintaa halua.
Vie voimat ja elämän, tämäkin.

Mikä erottaa ihmisen ja rikkaruohon? Sielu, liekö se rikkaruohollakin, jota pidämme ylivoimanamme? Missä se on todistettu?

Kuollut on kuollut, ei se uudelleen synny, on nyt ajatuksenani. Josko huominen suo uuden tiedon asiasta? Ken ties?

Kasvi- tai kivikunnalla ei liene sentään sialua, mutta kasveilla on luontainen hinku niinkuin hyönteisilläkin täyttää tehtävänsä luonnon kiertokulussa.

Mielestäni ihmisen sielukin on täysin teoreettinen käsite, hiukan kuin synodeissa, kirkolliskokouksissa juntattu selitysmalli.

Joku on heittänyt framille arvelun, että sielu painais 33g! ...että tyyppi olis punnittu ennen ilmavoimiin siirtymistä - ja sitten pian sen jälkeen.
Varmaankaan digivaakaa käytetty?

Mutta jokaisella olkoon omat uskomuksensa tai uskomatta jättämisensä. Se lienee jokaiselle ittelleen parasta - kuulemma munuaisetkin sitten toimivat paremmin.

Hehhee, huumori on aina ja joka paikassa (melkein) paikallaan.

Minä en ainakaan omia uskomuksiani kenellekään ole tyrkyttämässä, olen vain puhunut elämäntiestäni ja sen kriisikohdista ja siitä, miten olen selviytynyt.

Jokainen on omien perintötekijöittensä ja ympäristöolosuhteidensa tulos, niinpä minäkin.

Luojani kanssa olen aina kulkenut, rukoillut ja saanyt apua, ja usein olen kokenut, että ilman häntä en olisi selviytynyt, varsinkin silloin toisen vuosikymmeneni alussa vieraassa koulukaupungissa, jonne opettajieni painostuksesta vanhempani antoivat minun lähteä, vaikkei se oikein olisi ollut mahdollista mitenkään

Eri nimiä hänestä voin käyttää, Jumala, Luoja, Herra, Hyvyys, Rakkaus.