Suomenkuvalehti.fi:
8.11.2011 klo 8:32
Kjell Westö -filmatisointi Missä kuljimme kerran on koivusalolaista tönkkökuvaa suomenruotsalaisille
Kävin katsomassa Missä kuljimme kerran -elokuvan ennakkoesityksessä, en lehdistönäytöksessä. Yli kaksituntisesta epookista oli kulunut hieman yli puolet, kun vieressäni istunut, jo tovin rauhattomalta vaikuttanut ventovieras taputti olkapäälleni ja kuiskasi kysymyksen: tiedätsä kuinka pitkään tää vielä kestää?
Ei ollut aavistustakaan. Ymmärsin kyllä yskän.
Missä kuljimme kerran on muodoton ja vailla punaista lankaa. Ei siitä voi päätellä, katsooko alkua, keskikohtaa vai loppua (jossa elokuva päättyikin kuin se kävelisi epähuomiossa lasioveen, kops).
En ymmärtänyt, mitä pitäisi seurata, usein en edes peräkkäisten kohtausten syy- ja seuraussuhteita - vaikka olen lukenut Kjell Westön Finlandia-palkitun romaanin. Ilmeisesti sana katsojilta toisille ei ole ollut kovin hyvä, sillä elokuvalla on neljännen esitysviikon alkaessa vasta noin 35 000 katsojaa, mikä on Westön romaanin saaman huomion muistaen kovin vähän. (Jostain syystä Yle uutisoi asian päinvastoin. Varmaankin syystä, jonka seuraavaksi kerron.)
Tällaista jälkeä syntyy, kun tehdään viisituntinen televisiosarja ja yritetään sitten väkisin saksia siitä elokuva, johon mahtuu materiaalista alle puolet. Edes Lars von Trierille usein työskennellyt tanskalainen leikkaajaguru Anders Refn ei saanut tarinasta tässä mitassa tolkullista.
Hesarin taannoisessa jutussa (maksullisessa arkistossa) käsikirjoittaja Jimmy Karlsson puhuu ennen kaikkea tv-sarjasta. Se on helppo ymmärtää. Hän kirjoitti sarjan, ei siitä väkisin typistettyä elokuvaa.
Huteraa elokuvaa en voi suositella kenellekään. Se on torso, jota ei millään voi pitää leffalipun hinnan arvoisena. Sarja voi olla hyvä. Ehkä. Yleisen sekavuuden lisäksi elokuvassa hämmentävää oli myös ulkoinen muotti, johon 1900-luvun alkuvuosikymmenien ihmiset ja kohtalot oli pakotettu.
Jopa kansalaissodassa punaisten vangiksi joutuneet valkoiset näyttävät hetkittäin kuin suoraan Stockmannin katalogista valkokankaalle astuneilta. Ei tahroja. Ehkäpä puvustajalla on ollut niin pieni budjetti, että kledjut on pitänyt palauttaa huippukunnossa jonnekin.
Elokuva kattaa useiden vuosikymmenien tapahtumia, sotaa ja rauhaa, salonkielämää ja kadun kurjuutta, mutta suomea siinä ei kuulla sanaakaan, ei vahingossakaan. (Suomenkielisen lehden etusivu kyllä vilahtaa, mikä alkaa tuntua jo tyylirikolta.) Ratkaisu on kulttuuripoliittinen, mutta ei se elokuvan miljöönkuvausta vakuuttavammaksi kehitä.
Tuntuu, että ollaan hermeettisesti suljetussa kuplassa.
Missä kuljimme kerran täyttää aukon: nyt suomenruotsalaisilla on oma koivusalolainen historiantulkintansa, jossa historia ei virtaa vaan tunkkainen ilma seisoo. Se ei ole ensimmäisen Täällä Pohjantähden alla -epookin tasoa, vaan sen mahdottoman kakkososan kaltainen: näkemyksetön esitelmöinti valtavan suuria asioita ja tunteita käsittelevän alkuperäisteoksen pintatasosta.
Ainoana kunnon kehut ansaitsee naispääosan Jessica Grabowsky, jolla on näyttelijänä emotionaalista voimaa sekä (elokuvatähden) glamouria, jota Lucien rooliin tarvitaan. Valitettavasti hänetkin unohdetaan kesken tarinan valtavan pitkältä tuntuvaksi ajaksi. Sääli.
Missä kuljimme kerran elokuvateattereissa. Televisiosarjaversio alkaa FST5:llä joulukuussa.
8.11.2011 klo 8:32
Kjell Westö -filmatisointi Missä kuljimme kerran on koivusalolaista tönkkökuvaa suomenruotsalaisille
Kävin katsomassa Missä kuljimme kerran -elokuvan ennakkoesityksessä, en lehdistönäytöksessä. Yli kaksituntisesta epookista oli kulunut hieman yli puolet, kun vieressäni istunut, jo tovin rauhattomalta vaikuttanut ventovieras taputti olkapäälleni ja kuiskasi kysymyksen: tiedätsä kuinka pitkään tää vielä kestää?
Ei ollut aavistustakaan. Ymmärsin kyllä yskän.
Missä kuljimme kerran on muodoton ja vailla punaista lankaa. Ei siitä voi päätellä, katsooko alkua, keskikohtaa vai loppua (jossa elokuva päättyikin kuin se kävelisi epähuomiossa lasioveen, kops).
En ymmärtänyt, mitä pitäisi seurata, usein en edes peräkkäisten kohtausten syy- ja seuraussuhteita - vaikka olen lukenut Kjell Westön Finlandia-palkitun romaanin. Ilmeisesti sana katsojilta toisille ei ole ollut kovin hyvä, sillä elokuvalla on neljännen esitysviikon alkaessa vasta noin 35 000 katsojaa, mikä on Westön romaanin saaman huomion muistaen kovin vähän. (Jostain syystä Yle uutisoi asian päinvastoin. Varmaankin syystä, jonka seuraavaksi kerron.)
Tällaista jälkeä syntyy, kun tehdään viisituntinen televisiosarja ja yritetään sitten väkisin saksia siitä elokuva, johon mahtuu materiaalista alle puolet. Edes Lars von Trierille usein työskennellyt tanskalainen leikkaajaguru Anders Refn ei saanut tarinasta tässä mitassa tolkullista.
Hesarin taannoisessa jutussa (maksullisessa arkistossa) käsikirjoittaja Jimmy Karlsson puhuu ennen kaikkea tv-sarjasta. Se on helppo ymmärtää. Hän kirjoitti sarjan, ei siitä väkisin typistettyä elokuvaa.
Huteraa elokuvaa en voi suositella kenellekään. Se on torso, jota ei millään voi pitää leffalipun hinnan arvoisena. Sarja voi olla hyvä. Ehkä. Yleisen sekavuuden lisäksi elokuvassa hämmentävää oli myös ulkoinen muotti, johon 1900-luvun alkuvuosikymmenien ihmiset ja kohtalot oli pakotettu.
Jopa kansalaissodassa punaisten vangiksi joutuneet valkoiset näyttävät hetkittäin kuin suoraan Stockmannin katalogista valkokankaalle astuneilta. Ei tahroja. Ehkäpä puvustajalla on ollut niin pieni budjetti, että kledjut on pitänyt palauttaa huippukunnossa jonnekin.
Elokuva kattaa useiden vuosikymmenien tapahtumia, sotaa ja rauhaa, salonkielämää ja kadun kurjuutta, mutta suomea siinä ei kuulla sanaakaan, ei vahingossakaan. (Suomenkielisen lehden etusivu kyllä vilahtaa, mikä alkaa tuntua jo tyylirikolta.) Ratkaisu on kulttuuripoliittinen, mutta ei se elokuvan miljöönkuvausta vakuuttavammaksi kehitä.
Tuntuu, että ollaan hermeettisesti suljetussa kuplassa.
Missä kuljimme kerran täyttää aukon: nyt suomenruotsalaisilla on oma koivusalolainen historiantulkintansa, jossa historia ei virtaa vaan tunkkainen ilma seisoo. Se ei ole ensimmäisen Täällä Pohjantähden alla -epookin tasoa, vaan sen mahdottoman kakkososan kaltainen: näkemyksetön esitelmöinti valtavan suuria asioita ja tunteita käsittelevän alkuperäisteoksen pintatasosta.
Ainoana kunnon kehut ansaitsee naispääosan Jessica Grabowsky, jolla on näyttelijänä emotionaalista voimaa sekä (elokuvatähden) glamouria, jota Lucien rooliin tarvitaan. Valitettavasti hänetkin unohdetaan kesken tarinan valtavan pitkältä tuntuvaksi ajaksi. Sääli.
Missä kuljimme kerran elokuvateattereissa. Televisiosarjaversio alkaa FST5:llä joulukuussa.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olipas paha....
Kalle Kinnunen oli tuo arvostelupläjäyttäjän nimi.
"Toisin sanoen Missä kuljimme kerran on mitä tyypillisin suomalainen epookkikuvaus"
Leena Virtanen - HS 27.10.2011
""Toisin sanoen Missä kuljimme kerran on mitä tyypillisin suomalainen epookkikuvaus"
Leena Virtanen - HS 27.10.2011 "
Siis mitä tyypillisin suomalainen epookkikuvaus. Onko tämä nyt sitä suomalaista kansallista itseinhoa?
Huh, miten näitä suruille vittuilevia kirjoituksia tuntuu nyt tupsahtelevan kuin sieniä sateella? Onko kielipolitiikassa kääntynyt oikeasti nyt täysin uusi sivu?
Luin kirjan. Westö tietoisesti valkopesee Västankvarnin ja muiden surulahtarijoukkioiden tekemisiä.
Suru on suru, vaikka voissa paistaisi. AINA he tekevät kielipolitiikkaa. Vaikka taiteen kustannuksella.
Missä kuljimme...on poliittinen elokuva. Sen tarkoitus on esittää jälkipolville, että Helsinki oli ruotsinkielinen, eikä suomea kukaan puhunut ollenkaan.
Ja että ruotsinkielisiä oli kaikissa yhteiskuntaluokissa, mutta suomenkielisiä ei ollut ollenkaan...
Elokuva on surujen poliittinen päiväuni. Suomi ja suomen-kieli on hävitetty kokonaan, on vain sitä hurrien mongerrusta.
Sitähän ne ovat aina yrittäneet joka paikassa, Ahneidenmaalla, täällä ja Ruotsissa. Mutta kun eivät ole onnistuneet, pakenevat päiväuniin.
Tosi on että suru-on suru vaikka voissa paistais. Ei ne parane millään.
Uusi, Suomenkielinen kriitikko sukupolvi, arvostelee hurrien kulttuuri teokset vain laadun, ei kuten vanhempi kriitikko kunta, kaksikielisen Suomen pönkittämisen puolustavan valehtelun näkökulmasta. Hyvän tahtoinen rasismi on rehoittanut aina median taide ja viihde kritiikissä. Hyvä esimerkki hesarin kulttuuri sivut ja ylen kulttuuri uutiset.
Sillä tavalla asennoituminen ei anna nykyisin juuri koskaan aihetta kehuihin.
Tämän vuoden finlandia kirjallisuus palkinto ehdokkaistakin pudotettiin pois hurrí kirjailija. Vihdoinkin uskalletaan sanoa hurrín tekelettä paskåksi tai sitä ei noteerata lainkaan.
Uusi kriitikko sukupolvi on Jess!!!
HS:n suomenkielinen kriitikko arvioi elokuvan mitä tyypillisimmäksi suomalaiseksi epookkikuvaukseksi.
Kjell läpinäkyvästi halusi laajentaa surukuvaa ja kertoi sivutarinan suruduunarista. Sivutarina tuntui väkisin juoneen ympätyltä ja oli pinnallinen.
Pääpaino oli tietysti suruyläluokan touhuissa. Eräänlainen Mennyt maailma-versio kuuluisasta englantilaisesta kirjasta ja filmistä.
"HS:n suomenkielinen kriitikko arvioi elokuvan mitä tyypillisimmäksi suomalaiseksi epookkikuvaukseksi."
Heko heko, suru. Huono yritys.
Tiedät hyvin että ääriviha-svekomielisessä HS:ssä ja muussakin svekomielisessä mediassa ruotsinkielisten pas***kateot aina esitetään suomalaisten tekemisiksi. Näin kieliraja häivytetään ja yritetään vääntää suomenkielisyyttä syyllistäväksi.
Jos joku rumahurri sattuu saamaan jossain kiitosta, selitetään se mahdollisimman tarkkaan juuri ruotsinkielisyydestä johtuvaksi.
"Tiedät hyvin että ääriviha-svekomielisessä HS:ssä ja muussakin svekomielisessä mediassa ruotsinkielisten pas***kateot aina esitetään suomalaisten tekemisiksi. Näin kieliraja häivytetään ja yritetään vääntää suomenkielisyyttä syyllistäväksi."
Tarkoitatko, että Leena Virtanen syyllisti elokuvakritiikissään suomenkielisyyttä? Selitätkö hieman tarkemmin?
Muistui eräs pikkuelokuva, missä kaikki päähenkilöt olivat suruja.
PAITSI yksi. Naismurhaaja oli nimen perusteella suomalainen!
Että näin surufilmit suomalaisia kanssaihmisiään kuvaa....
Elokuvasäätiön tuki rahoiilla.
Nykyinen elokuvasäätiön pj. on kovin mahdollinen pakkoruotsittaja, entinen vihreitten kananedustaja irina krohn.
Näin elokuvan toisin; heti ensisenteillä kieli unohtui, vaikka alussa hämmätyttikin valinta ruotsiksi.
Elokuva toi esille uuden näkökulman sisällissodasta; ruotsinsuomalaisten osuuden, joka näyttää olleen pääasiassa yhtä muiden valkoisten sodan kanssa.
Katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista, olisi pitänyt ehkä tehdä päinvastoin, niin elokuvasta olisi saanut irti vielä enemmän.
Elokuva oli järkyttävää katsottavaa Suomen verisestä lähihistoriasta. Vielä järkyttävämpää on lukea sitä kirjasta.
Vestön kirja täydentää mm. Landerin, Kähkösen, Tuomiojan ja Tervon kuvauksia sodan raakuuksista Suomessa.
Toivottavasti nuoret katsovat kuvan ja lukevat Vestön kirjan lisäksi em. kirjat.
Kuka sanoikaan jotenkin näin: "Petokaan ei olisi niin julma, en ole siis peto"
Mitä tällä elokuvakritiikillä on RKP:n kanssa.
Mitä tällä elokuvakritiikillä on RKP:n kanssa. tekemistä.
Nå sitä, että tällaiset filmit tuotetaan Rkp:n hallitsemien rahastojen rahoilla, propagandatarkoituksessa.
Hyvin elokuvasta kävi ilmi miten Helsingin Liisankadun koululle vangituilla suomenruotsalaisilla nuorilla miehillä oli vangeiksi hemmotellut olot. Mutta kun pääsivät sodan päätyttyä vapaiksi riensivät nämä sankarit riehumaan Länsi-Uudellemaalle ja kostotappamaan olikohan niitä jotain 60-80 "punaista". Ei kuitenkaan ruotsia puhuvia. Täytyihän heidänkin kunnostautua. Nämä murhaajat tunnetaan nimellä Västankvarnin pojat.
Uusin suruelokuva kertoo 1800-luvun Pohjanmaasta. Nimeä en muista. Elokuvan trailerissa oli heti kärkeen kuva merenrannasta ja Ruotsin lippu??
Miten ihmeessä Ruotsin lippu liehui Suomen Suurruhtinaskunnassa?
Surutekijöillä oli niin kova hinku liputtaa, että historialliset tosiasiat unohtuvat!