Toivon, että luette tämän ja sanotte mielipiteenne. Olen siis 22-vuotias tyttö ja henkisesti jotenkin niin ulapalla, että olen alkanut epäillä tämän olevan jotain muutakin kuin usein vaihtuvia "hyvä päivä, huono päivä" -rinkejä ja huonoa itsetuntoa. Jo tämän kirjoittaminen vaati minulta paljon, koska olen jotenkin oppinut tukahduttamaan fiiliksiäni ja feikkaamaan, kuinka hyvin minulla menee, vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa tai hypätä junan alle. Ja vielä saman päivän aikana saatan tuntea olevani joku kaikki hurmaava yltiösosiaalinen jumalatar.
Lapsena minulla oli aivan järkyttäviä pakkomielteisiä pelkoja ja ajatuskaavoja. Ajattelin kuolemaa ja koin hirveitä moraaliongelmia elämän tarkoituksettomuudesta, jumalasta, kuolemasta ja niin edelleen. Syyllistin itseäni helposti kaikesta ja itkin itseni uneen, koska jostain syystä minun oli pakko teeskennellä vanhemmilleni että kaikki oli hyvin. En tahtonut tuottaa heille huolta. Samaan aikaan saatoin uskoa, että olen joku saatanan kätyri maan päällä ja ajattelemalla jostain ihmisestä pahaa hän kuolisi takiani. Olin aivan sekaisin. Mutta se vaihe loppui jotenkin vähitellen itsestään. Ehkä tukahdutin jotain ja pakottauduin "normaaliksi".
Nyt kymmenisen vuotta tuon vaiheen jälkeen tunnen itseni usein selittämättömän yksinäiseksi ja surulliseksi ja tuntuu kuin elämässä ei olisi tarkoitusta. Kammoksun jotenkin yksinoloa ja itsetuntoni taso heittelee uskomattoman voimakkaasti hetkestä riippuen. Kun saan hyvää huomiota ja olen mukavassa seurassa olen täydellisen ylpeä ja onnellinen itsenäni olemisesta ja minuudestani. Silloin olen tyytyväinen ulkonäöstäni ja luonteestani, olen puhelias ja ylpeä mielipiteistäni. Tähän kuuluu vielä ne hetket, kun olenkin yhtäkkiä aivan järjettömän onnellinen. Aloitan "uusia elämiä" ja terveellisiä elämäntapoja, puhua pälpätän paljon ja nauran typerille vitseille. Avaudun kaikesta mielessäni liikkuvasta helposti ja ns. hurmaan ihmiset ympärilläni.
Sitten on se toinen puoli minua, joka saa usein minut valtaansa, kun olen yksin kotona. Saatan tuntea itseni aivan järkyttävän yksinäiseksi, rumaksi, huonoksi. Tuntuu, ettei elämässäni ole mitään järkeä tai tarkoitusta. Itken todella helposti ja ajatukseni ovat itsetuhoisia, vaikken mitään oikein koskaan teekään. Alkoholia käytän erittäin humalanhakuisesti. Erittäin. Ihastun myös helposti todella pakkomielteisestikin ihmisiin, joita olen saattanut tavata vain pari kertaa. Jotenkin siis kaiken kaikkiaan tuntuu, että päässäni tapahtuu erittäin paljon asioita koko ajan ja hirmuisella intensiteetillä.
Kuulin vähän aikaa sitten, että suvussani on aikaisemmin ollut diagnosoitua kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja googlettelulla luin, että alttius siihen periytyy. Lasketaanko alttiudeksi turvaton äitisuhde ja tuo koko tapani feikata ja tukahduttaa fiilikseni? Olkaa oikeasti niin kilttejä ja sanokaa, miltä tämä kuulostaa. Tahdon apua.
Onko tämä teistä kaksisuuntaista mielialahäiriötä?
23
498
Vastaukset
- ? x ?
Ainakin voisit jutella psykiatrin kanssa. Jos saat diagnoosin, voit saada myös asiallisen lääkityksen. Nuorena ihmisenä voit päästä myös terapiaan. Koska olet hyvä kirjoittamaan, kannattaa myös jatkaa kirjoittamista.
- netti-tohtori
Täältä et apua saa. Mene lääkäriin, koska täällä olevat ihmiset eivät ole ammattilaisia. En tahdo loukata, mutta diagnoosien arvailu ei sinua auta. Jos jotain arvailua haluat, niin tuo voi olla vaikka epävakaata persoonallisuushäiriötä.
- Ap.
Etsin enemmän tietoa tuosta epävakaasta persoonallisuushäiriöstä ja hyvin mahdolliselta kuulostaisi kyllä sekin. Mutta kuten sanoit, ei tuo "itsediagnosointi" kyllä mitään tai ketään auta. Ainahan sitä on tunnistavinaan itsessään kaikki oireet ja määritelmät.
- lotko-iivari
Tästä sairaudesta on kyllä tullut joku muoti-ilmiö. Kaikki epäilevät tai haluavat tämän sairauden, koska me bipot olemme niiiiin älykkäitä ja taiteellisia.
- Ap.
Täytyy kyllä varmaan mennä juttelemaan jollekin ammattilaiselle tästä. Olette ihan oikeassa. Ajattelin vaan kirjoittaa tänne tällaisena "pehmeänä aloituksena", jos joku tunnistaisi samaa minussa, kuin mitä on itsessään (ja siis diagnosoitu) ja osaisi edes sanoa että vähän sille kuulostaa.
Itse en koe 'haluavani' tätä sairautta. Koska päinvastoin itsellähän on vielä tämä taipumus olla niin niin vahva henkisesti. Jotenkin vain selittäisi paljon, jos se olisi ihan psykologinen sairaus. Eikä siis vain omaa hajoilua. Vaikka sitähän se nimenomaan onkin.
Ja kiitos, kirjoittamista jatkan kyllä. Päiväkirjaa on pakko pitää ihan oman mielenterveyden takia päivittäin, että saa aina noita huippuja ja aallonpohjia tasautumaan. Päivitysten mielialojen vaihtelu itseasiassa herätteli tuossa pari viikkoa sitten miettimään tätä aihetta, kun oli ihan järkyttävän suuria eroja päivien välillä. - nerraliini
Mielialat voi kummassakin epävakaassa ja kaksisuuntaisessa mennä pitkin päivää miten tahansa. Tai sitten on pitempiä jaksoja jotain tiettyä mielialaa.
- Ap.
Sitä olen kanssa miettinyt, että voiko noita tunnetiloja ns. edesauttaa jotenkin? Eli voinko itseäni "innostamalla" vaikka tuohon uuden elämän aloittamiseen saada aikaan jonkun ihmeellisen maanisen innostuksen ja päinvastoin pakkoajattelemalla surullisia asioita ajaa itseni masikseen? Eli onko nuo molemmat häiriöt vähän sellaisia, että niissä on vain erityinen herkkyys reagoida kaikkiin tilanteisiin?
Jotenkin olen hyvä nimittäin manipuloimaan tunteitani, mutta silti nuo spontaanit tunnereaktiot riistäytyy joskus käsistä. - nerraliini
Molemmissa on alentunut stressinsietokyky ja tosiaan kaikki pienimmätkin tapahtumat saattaa vaikuttaa negatiivisesti tai positiivisesti. Ihastumisesta saattaa seurata hypomania tai mania. Itse sain hypomanian pelkällä karppaamisella tai valvomisella. Masennus voi tulla aivan mitättömistä asioista. Tuo jatkuva uuden elämän aloittaminen saattaa kyllä viitata kaksisuuntaiseen. Itse uuden elämän alkaessa vaihdan puhelinnumeroa, heivaan tiettyjä ihmisiä elämästäni ym. Yleensä ne uudet elämät eivät toteudu, kun masennus ehtii iskeä. Olen monesti suunnitellut myyväni omaisuuteni ja muuttavani ulkomaille... No tässä vielä Suomessa ollaan.
- laservalojumala
Googleta SIELUNLAIN MUUTOSTEKIJÄ ja tarkista siitä totuudesta todelliset tunteesi.
- raivona__
Heips. kirjoituksesi oli kuin minun päästäni. Minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen ja sen lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö. Tekstissäsi kuvaamasi tunnetilasi viittaavat paljon epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Onko sinulla selkeitä jaksoja että olet useita viikkoja masentunut ja vastavuoroisesti taas useita viikkoja paljon toimeliaampi ja iloisempi? kaksisuuntaisesta on olemassa myös sekamuotoinen versio , jolloin mania ja masennus voi vaihdella päivän mittaan useita kertoja.
Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on lääkkeet ja kun oikeat löytyy (ihan kamala urakka ollu omalla kohdalla) niin ne lääkkeet tasaavat tunnetiloja huomattavasti. Niin ja ne lääkkeet pitää kanssa muistaa syödä.
Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön ja persoonallisuushäiriöihin ylipäätänsä ei ole täsmälääkettä. Joillakin lääkkeillä voidaan hieman tasata tunnetiloja ja auttaa esimerkiksi uniongelmissa jne. Uskon että hyötyisit paljon terapiasta.. Esimerkiksi kognitiivisesta psykoterapiasta.
Tärkeintä on että varaat nyt ajan omalääkärillesi, jota kautta saat lähetteen psykiatrille. Psykiatrille voi näyttää vaikka tuon kirjoittamasi tekstin. Psykiatri tekee myös erilaisia testejä sinulle ja vetää johtopäätöksensä näistä ja sinua kuulemalla. Kerro psykiatrille myös siitä, että suvussasi on todettu kaksisuuntaista mielialahäiriötä. kaksisuuntainen/persoonallisuus tai mikä lie olikaan kohdallasi kyseessä toivon että pääset terapian avautumaan. Pitkä ja raskas prosessi terapia on, mutta tulet hyötymään siitä suuresti.
Ps. Te jotka väitätte kaksisuuntaista muotisairaudeksi ja halutuksi sairaudeksi HAISTAKAA VITTU KUN ETTE TIEDÄ MITÄ TÄN KANSSA ON ELÄÄ!!! ei se diagnoosi niin vaan napsahda pyytämällä. Menee usein keskimäärin 10 vuotta, että oikea diagnoosi löytyy. Rypekää itse mielisairaaloissa ja pohjamudissa ja sanokaa sitten, että joku haluaa olla mielisairas. Tajutonta kuinka perkeleen tyhmiä jotkuu ihmiset voi olla!!!- Ap.
Ympäristö ja olosuhteet vaikuttaa kyllä hurjasti. Asun siis yksin ja käyn töissä ja kotipaikkakunnalleni on yli 250 km. Siellä jotenkin palaa henkisesti joihinkin muistoihin, jotka aikaisemmin lapsena ahdisti. Ja vaikka tosiaan 23 vuotta täytän tässä ihan kohta, tuntuu välillä, että sinne meno melkein "jännittää", kun junassa istun. Toisaalta kotona on hyvä olla, koska siellä en koe sitä fyysistä yksinäisyyttä ja siellä on paljon helpompaa olla aktiivinen ja välttää paikalleen jumiutumiset ja liiat miettimiset.
Jotenkin koen, että mullakin nuo vaiheet tulevat tosiaan jaksoina. Mutta että nuo iloisemmat ja energisemmät olot saattaa todella helposti kumoutua hetkellisesti aivan pieniin vastoinkäymisiin. Vaikka johonkin ihmissuhdekanssakäymiseen, jonka ylitulkitsen torjuntana. Silloin tulee kaiken itsevarmuuden, onnen ja iloisuuden keskelle ihan yhtäkkiä HYVIN VAHVA pahan olon piikki ja jotenkin sellainen "no olisihan se pitänyt arvata, ettei minusta ole mihinkään" -olotila. Toisaalta tuossa vaiheessa saan sen olon tasautumaan kyllä normaaliin tosi helposti. Alkanut kuitenkin oppia itsellä toimivia 'psyykkisiä säätelykeinoja' eri tilanteisiin. Ja sitten taas on niitä masentuneempia kausia, kun nuo omat keinot ei toimi ja tulee reagoitua vastoinkäymisiin ja pahaan oloon vaikka juuri alkoholilla tai lohtusyömisellä.
Tuntuu todella vaikealle hakea mitään ammattiapua. Lähinnä siksi, että koko prosessi tosiaan pelottaa ja Suomen terveydenhuolto ja mahdollisuus aikojen saamiseen ontuu niin perkeleesti. En jaksa sitä pettymystä, jos oikeasti päätän hakea apua ja minulle sanotaan, että "Sori, seuraavat vapaat ajat ois tossa 3kk päästä." Voiko tämä mennä pahempaan suuntaan, jos vain päätän oppia elämään tämän kanssa? Oon kuitenkin hengissä vieläkin. - Kurmelo77
Ap. kirjoitti:
Ympäristö ja olosuhteet vaikuttaa kyllä hurjasti. Asun siis yksin ja käyn töissä ja kotipaikkakunnalleni on yli 250 km. Siellä jotenkin palaa henkisesti joihinkin muistoihin, jotka aikaisemmin lapsena ahdisti. Ja vaikka tosiaan 23 vuotta täytän tässä ihan kohta, tuntuu välillä, että sinne meno melkein "jännittää", kun junassa istun. Toisaalta kotona on hyvä olla, koska siellä en koe sitä fyysistä yksinäisyyttä ja siellä on paljon helpompaa olla aktiivinen ja välttää paikalleen jumiutumiset ja liiat miettimiset.
Jotenkin koen, että mullakin nuo vaiheet tulevat tosiaan jaksoina. Mutta että nuo iloisemmat ja energisemmät olot saattaa todella helposti kumoutua hetkellisesti aivan pieniin vastoinkäymisiin. Vaikka johonkin ihmissuhdekanssakäymiseen, jonka ylitulkitsen torjuntana. Silloin tulee kaiken itsevarmuuden, onnen ja iloisuuden keskelle ihan yhtäkkiä HYVIN VAHVA pahan olon piikki ja jotenkin sellainen "no olisihan se pitänyt arvata, ettei minusta ole mihinkään" -olotila. Toisaalta tuossa vaiheessa saan sen olon tasautumaan kyllä normaaliin tosi helposti. Alkanut kuitenkin oppia itsellä toimivia 'psyykkisiä säätelykeinoja' eri tilanteisiin. Ja sitten taas on niitä masentuneempia kausia, kun nuo omat keinot ei toimi ja tulee reagoitua vastoinkäymisiin ja pahaan oloon vaikka juuri alkoholilla tai lohtusyömisellä.
Tuntuu todella vaikealle hakea mitään ammattiapua. Lähinnä siksi, että koko prosessi tosiaan pelottaa ja Suomen terveydenhuolto ja mahdollisuus aikojen saamiseen ontuu niin perkeleesti. En jaksa sitä pettymystä, jos oikeasti päätän hakea apua ja minulle sanotaan, että "Sori, seuraavat vapaat ajat ois tossa 3kk päästä." Voiko tämä mennä pahempaan suuntaan, jos vain päätän oppia elämään tämän kanssa? Oon kuitenkin hengissä vieläkin.Kyllä meistä suurin osa on joutunut odottamaan, että pääsee lääkärille. Itse menin ensin terveyskeskukseen ja sain 3 kk sairauslomaa. Kun mikään ei helpottanut, niin lääkäri ohjasi ensin psykologille ja sitten kirjoitti lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Joku 2 kk siinä meni, että pääsin sinne. Mutta lääkärille voi sanoa, että haluaa suoraan johonkin. Minä en silloin tiennyt, miten asiat etenee. Kyllä sekin alkoi jo helpottamaan, kun tiesi pääsevänsä lääkäriin ihan kohta. Rohkeasti vaan teet aloitteen, koska olotilasi ei hyvältä vaikuta. Itse olin ensimmäisen kerran masentunut vuonna 1999. Apua hain vasta 2008, joten tilanne pääsi todella pahaksi. En suosittele sitä kenellekään.
- lotko-iivari
Niin, tämä sairaus on muotisairaudeksi tullut tänä päivänä. Ei siinä ole mitään pilkkaa takana. Just USAsta tuli joku juttu, että siellä porukka haluaa tämän diagnoosin, koska oletetaan kaikkien bipojen olevan taiteellisia ja pirun älykkäitä. Osa onkin, mutta ei kaikki. Miksei sitten muuallakin maailmassa haluttaisi saada tätä diagnoosia. Ja kyllä diagnooseja saa nykypäivinä vaikka millä mitalla. Epävakaan diagnoosi tulee hyvin helpolla. Lääkäri näki minut kerran ja sen jälkeen tuli jo diagnoosi. Sitten tapasin myöhemmin toisen lääkärin ja johan se muuttui kaksisuuntaiseksi. Ja kyllä, se on tosiaan tyhmyyttä, että joku tämän sairauden haluaa. Luovun omastani vaikka heti.
- viisas
muotisairauksia ei ole olemassakaan.
on sairaita ihmisiä ja terveitä ihmisiä.
on niitä, jotka haluavat parantua,
mutta ne jotka haluavat sairastua ovat jo sairaita entuudestaan. - heksuuuuuuuuuuuuuuuu
viisas kirjoitti:
muotisairauksia ei ole olemassakaan.
on sairaita ihmisiä ja terveitä ihmisiä.
on niitä, jotka haluavat parantua,
mutta ne jotka haluavat sairastua ovat jo sairaita entuudestaan.No DAA! Ei tietenkään ole muotisairauksia, vaan ihmiset tekee niistä itse muotia. Tajuat kai sen, "viisas"? Ja tästä sairaudesta ei parannuta.
- peoB
miten se on voinu antaa yhen kerran perusteella diagnoosin ? niissä testeissä ja kaikessa yleensä kestääkin jo niin kauan . Pimee lääkäri
- lotko-iivari
Miten testeissä kestää kauan? Täytetään masennustesti ja sitten se testi, jolla testataan onko oireita maniasta tai hypomaniasta. Ja tietenkin minut oli sitä aikaisemmin nähnyt moni muukin lääkäri. Tämä lääkäri vaan muutti tietojen perusteella diagnoosin täksi. Viime viikolla näin taas uuden lääkärin ja se on muuttamassa diagnoosia takas epävakaaksi, vaikka ei edes tunne minua. Tätä se touhu on julkisella puolella.
Enkä ymmärrä, et miksi jotkut alkaa miinustamaan kirjoitustani, koska nuo on ihan faktoja. Minkä helvetin minä sille voin, jos jotkut ihmiset haluavat tämän diagnoosin ihan huvikseen.
- Ap.
Okei, jee. Suomi24-keskusteluille tyypillisesti tuli taas pikkuisen kinaa. :) Itse olen tosi kiitollinen, että vastauksia on tullut. Enkä ole ainakaan itse miinustellut kenenkään kommentteja.
Ihan totta on tuo, että toiset näkevät huomionhakuun hyvän sauman siinä, että saa korostaa minuuttaan tehosteella "erityislaatuinen". Mikäpä sen hienompaa kuin olla ennalta arvaamaton ja ainutlaatuinen persoona. Oli se sitten epävakaa tai kaksisuuntainen. Ehkä se on joillekin ns. tekosyy olla itsekäs ja käyttäytyä miten sattuu? Itseäni melkein ahdistaisi enemmän tuo, jos virallisen lausunnon nyt saisin. Jotenkin vain aina ollut tarve pärjätä ja olla erityislaatuisen vahva persoona. Käynyt varmaan pikkuisen omaan nilkkaan tuo tarve. Veikkaan, että en esimerkiksi koskaan kertoisi vanhemmilleni tuosta, vaikka diagnoosin virallisesti saisinkin. - lotko-iivaru
Tää on niin tätä täällä. Enkä ihmettele yhtään, että USAssa juuri tämä on muotisairaus. Onhan siellä ollut muotia käydä terapiassakin ihan muuten vaan juttelemassa. Ei sellaiset ihmiset todellisuudessa tiedä, kuinka kamalaa tällaiset sairaudet ovat. Tai sitten tosiaan luulevat, että diagnoosi tekevät heistä jotenkin taiteellisia ja saavat oikeuden olla hankalia.
Kyllä tää aika stressaavaa on, kun edes lääkärit eivät pääse yhteisymmärrykseen meikäläisen diagnoosista. En mäkään kerro tutuille tästä sairaudesta mitään. Sisarukset eivät tiedä myöskään. Vanhemmat tietää. Ja paskaa sieltä satoi niskaan. - celestial black hole
Jos haluat jutella vielä JUMALAN SIELUNLAISTA ,Googleta ekana sekin "politiikka".
- 28-v
Uskomatonta! On kuin olisin itse kirjoittanut tuon kaiken. Kärsin täsmälleen samoista ongelmista. Olen kärsinyt koko ikäni. Olen hakenut apua mutta toistaiseksi en ole siitä vielä hyötynyt. Nyt on paperit vetämässä että pääsisin psykoterapiaan. Mutta ihana kuulla että en ole ainoa hullu. Antaisin silti mitä vaan, että elämä helpottuis
- Ap.
On se kyllä kieltämättä lohduttavaa, ettei ole ainoa! Onko sulla tilanne siis samanlainen esimerkiksi nyt kuin vaikkapa 5 vuotta sitten? Ettei ole helpottunut ilman tehokasta ulkopuolista apua?
Itse olen huomannut, että jo tuon asian tiedostaminen tekee elämästä niin paljon helpompaa. Osaa ennakoida fiiliksiään, eikä tietoisesti kiusaa itseään hakeutumalla altistaviin huonoihin tilanteisiin (paitsi silloin "huonoina hetkinä", kun ei oikein mikään itsekunnioitus mukaanluettuna kiinnosta).
Perusminäni on kuitenkin tyytyväinen itseeni ja se tunne, kun välillä tavallaan hyväksyykin yhtäkkiä lempeämmin itsensä ja tajuaa tämänkin piirteen olevan vain osa minua, tuntuu huikealle. Huh, huomaa varmaan, että tänään on hyvä päivä.
- Anonyymi
Veljeni jolla on 2suuntainen on hyvin huomionhakuinen,ehkä narsistinen. Minuun ei yhteyksiä. Hän ei näe omia sekoilujaan. Hänestä hän vaan on niin special,taiteellinen yms. Ehkäpä toisaalta parempi ettemme olekaan tekemisissä.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 972703
Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu1042290- 912040
- 141775
Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en441701- 361676
- 781676
Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?921602Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.1291467Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?411284