JUMALA SATUTTAA ... ?

Jenni kirjoitti:

Täällä on ollu näitä homouskovaisia, joista
yksikin sanoi mulle, etten mä voi tuomita
rakkautta. Ehkä en voi, mutta Jumala voi.
Mä sain viime kesänä työpaikan, joka vaikutti
tosi mukavalta heti alkuunsa. Siellä oli mukavia
ihmisiä, ja etenkin mä aloin katselemaan yhtä
miestä. Voi elämä miten hyvännäkönen. Onkohan se
vielä mukavakin?
Päivien kuluessa sain tästä miehestä, (olkoon hän
vaikka Jere), selville paljon asioita. Jere alkoi
kiusata mua, mutta en ollu oikeen varma
hyväksyykö ne semmosta meinikiä työpaikalla.
Mutta mä aloin olla yhä varmempi että Jere on
myös kiinnostunut musta. Mä olin tietty onneni
kukkuloilla.
Niinpä me alettiin olemaan yhdessä. Minä ja Jere,
jolla on suklaanruskeat pehmeät hiukset, siniset
silmät, söpö hymy ja hyvä vartalo. Siis sanalla
sanoen täydellinen. Olin toisaalta vähän
ymmälläni: miten mä onnistuin pyydystämään
tällasen aarteen?
No, kaikki olis menny hyvin, jos kyse ois ollu
vaan meidän tunteista. Mutta kuvioihin tuli
paljon muutakin.
Ensinnäkin, Jere on kehitysvammainen. Hyvin
lievästi tosin, mutta kuitenkin. Se näkyy lähinnä
siinä ettei Jere osaa keskittyä moneen asiaan
kerralla ja myös itsensä hillitsemisessä on
ongelmia. Mulle asialla ei ollu mitään väliä,
mutta muille oli. Työpaikalla alettiin pitää
mulle puhutteluja. Onko tää nyt ihan viisasta,
onko ehkäsyt kunnossa. Tiedänkö mä nyt Jerestä
varmasti ihan kaiken tarpeellisen. Olin saada
potkut, mutta Jereä en osaanut jättää. Meillä oli
ihanaa, ja mä olin umpirakastunut.
Sitten Jumala alkoi puhua mulle. Mä olen uskossa,
Jere ei. Onko tämä nyt todella hyväksi minulle
tai Jerelle? Mitä tästä kaikesta seuraa? Mä en
vieläkään jaksanut välittää. Mä olin niin
rakastunut etten halunnut kuunnella Jumalan ääntä.
Kolme kuukautta ehti vierähtää, ennen kuin
painostus kävi joka taholta niin suureksi, ettei
mulla ollut vaihtoehtoja. Mä jätin Jeren. Mua
sattui, ja Jereä sattui vielä enemmän. Mä yritin
selittää sille, mutta en ollut ihan varma
tajusiko se. Mä sanoin Jumalalle että no niin,
tehty mikä tehty. Ootko nyt tyytyväinen.
Eron jälkeen mä huomasin, miten vähän olin
Jerestä tiennyt. Jere on 13-vuotiaan pojan isä,
mistä hän ei maininnut mulle sanallakaan. Ei
myöskään nuoruutensa hurjista vuosista, joihin
kuului ryyppääminen sekä puukon kanssa heiluminen.
Eipä uskoisi Jerestä, ei sitten millään. Mutta
kai meissä jokaisessa on omat puolensa ja
puolensa. Mutta on ihan pakko myöntää että Jumala
tiesi asiat taas paremmin. Jere on rauhottunut
paljon, mutta ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mulle
kaikkein parasta seuraa. Vaikka niin olisi voinut
luulla...
Me ihmiset luullaan usein tietävämme mikä on
meille parhaaksi. Mutta ei me tiedetä. Me
luullaan kovasti kaikenlaisia asioita, eikä
kuunnella sitä ainoaa joka asiat TODELLA tietää.
Miksi me ollaan näin itsepäisiä?
Ihan tiedoksi muuten vaan että kun mä täältä
koulusta pääsen kohta niin ajattelin käydä Jeren
luona kylässä. Pakko myöntää että mä olen siihen
vieläkin ihan järjettömän rakastunut, ja kai
sekin musta välittää, mutta... MUN EI PITÄS
MENNÄ! Tiiän sen.
Mun on kylläkin paha alkaa neuvomaan ketään kun
itte oon tällanen mutta... älkää ihmiset
paukuttako päätänne seinään. Jos Jumalaa puhuu
niin kuunnelkaa ja uskokaa. Jumala tietää
paremmin kuin yksikään ihminen.
Okei... älkää tehkö niin kuin mä teen vaan tehkää
niin kuin mä sanon.
*Lähtee hakkaamaan päätänsä seinään tietäen ettei
tästä hyvää seuraa...*

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä