Koska aikaisemmin avaamani ketju Churchlandin kirjasta "Neurofilosofia" on kummallisesti kadonnut, perustan uudeen ja liitän siihen yhden vähän irrallisemman kommentin. Katsotaanpa miten nyt käy.
Churchland palautettuna
asianharrastaja
1498
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Churchlandilta ja muilta oppimani pohjalla voin nyt täydentää aikaisempaa kommenttiani keskusteluun kädennostokokeesta (ketjua en viitsi kaivaa esiin). Kysehän oli siitä, todistaako tietoisen kädennostopäätöksen näkyminen aivokuvauksessa muutamia sekunteja etukäteen kättä nostettaessa laukeavissa neuroneissa sen, että päätös on oikeastaan alitajuinen ja sen tietoisuus vain tämän jälkikäteinen toteaminen. Sanoin silloin ei, ja arvelin jonkin muun toiminnon aiheuttavan tuon aikaeron.
Aivotutkijain mukaan tietoinen päätöksenteko tapahtuu tuottamalla aivoihin esityksiä päätösvaihtoehdoista, niiden ennakoiduista seurauksista sekä seurausten arvoista. Seurausten ennakointi tapahtuu käyttäen samoja aisti- ja lihastoimintojen synapsikuvioita kuin havainnoinnissa ja liikkeissä. Siis vaikkapa vasemman käden noston tiedostamaton kuvittelu päätösvaihtoehtona sytyttää samoja neuroneja kuin noston toteutus tietoisen päätöksen jälkeen. Kädennostokoe vahvistaa tämän, mutta ei sitä, ettei tietoinen päätös voisi olla todellinen alkusyy napinpainalluksen tapahtumalle.
Pohtikoon valamiehistö vielä lisää tietoisuuden ja vapaan tahdon luonnetta, mutta kättä nostava todistaja ei taida enää olla jutussa mukana.
"Siis vaikkapa vasemman käden noston tiedostamaton kuvittelu päätösvaihtoehtona sytyttää samoja neuroneja kuin noston toteutus tietoisen päätöksen jälkeen. "
Minä ajattelen että "vapaasta tahdosta" tehty päätös edellyttää että päätös on tehty tietoisesti.
Libetin kokeesta vielä. Libet havaitsi että aivojen motorisella alueella ilmenevä "Readiness potential" tapahtui puoli sekuntia ennen kuin koehenkilö ilmaisi tulleensa tietoiseksi päätöksestään painaa nappia. Tuo "readiness potential" löydettiin jo 1980-luvulla ja se ennustaa hyvin tulevan liikkeen. Aivan kuten kuvasit, se readiness potential on liikkeen suunnittelua.
Minusta Libetin kokeen johtopäätös on, että aivomme alkavat valmistella liikettä jo ennen kuin itse tietoisesti koemme päättäneemme liikkua. Libetin kokeen kritiikki on liittynyt lähinnä siihen, kuinka tarkasti koehenkilö voi ilmaista ajankohdan jolloin hän tuli tietoiseksi päätöksestään. Toiseksi, emme voi olla varmoja readiness potentialin luonteesta (vaikka on olemassa yksityiskohtaisia teorioita tuon aivoalueen roolista liikkeen suunnittelussa) .
"Seurausten ennakointi tapahtuu käyttäen samoja aisti- ja lihastoimintojen synapsikuvioita kuin havainnoinnissa ja liikkeissä."
Eli me simuloimme liikkeet ennen toteutusta. Suorituksen aikana vertaamme toteumaa ennusteeseen ja muutamme suunnitelmaa "lennossa" poikkeaman mukaan.
Kun miettii vaikkapa tuota ihmisen päätöstä painaa nappia, niin huomaa kuinka pieni tietoisuuden rooli oikeastaan on. Meidän tarvitsee vain ajatella napin painamista. Meidän ei tarvitse miettiä mitä lihaksia joudumme aktivoimaan, meidän ei tarvitse arvioida etäisyyksiä, tehdä koordinaattimuunnoksia, laskea tarvittavia lihasvoimia. Kaikki tuo tapahtuu tiedostamattomasti.
Gazzaniga toi esille, että me simuloimme myös tunteet. Tunteitten simulointi on selkokielisesti sama asia kuin empatia, kyky asettua toisen asemaan. Näin simulointi voisi olla myös moraalisten tunteidemme perusta.
Selvästi ennen kuin henkilö on tietoinen päätöksestään, hän on tietoinen tarpestaan päättää ja tämän vaihtoehdoista. Jos jo nämä sytyttävät liikeneuroneita, ja tietoisen päätöksen neuronireaktio on vain tämän ilmiön saumatonta jatkoa, ei päätöksen jälkijättöisyys toimeenpanoon nähden olekaan tullut todistetuksi.
En ole huomannut, että tätä vaihtoehtoa olisi pohdittu - tai edes Libet-koetta mainittu - lukemissani kirjoissa, vaikka sen perusainekset niistä löytyvät.
"Meidän tarvitsee vain ajatella napin painamista." Sekä valita nappi.
Tämä on hieman asiasta kolmanteen, mutta kumminkin...
Kun katsoo videota, jossa joku puhuu jotain luonnollisessa tilanteessa (ei siis näyttelijä, tai esim. uutistenlukija), huomaa miten puhujan ilme muuttuu tunnelmaltaan puheen aiheen mukaiseksi jo ennen kuin puhuja puhuu.
Ilmeet voi huonommin piilottaa kuin pettävät sanat. Eiköhän järjestys ole tässä tällainen: tunne > ilme > tietoisuus > puhe.
Kyllä tuo hyvin vastaa aivotutkijain (Churchland, Damasio, Dennett, LeDoux) kirjoista hiljattain lukemaani. Dennett käytti ensimmäisestä askelesta sanaa "emootio" (tiedostamaton) ja kolmannesta "tunne" (tietoinen). Emootiosta on neurologinen oikotie nopeisiin reaktioihin, jos niitä tarvitaan.
Ja kun katsoo vaikka kissaa, siitäkin huomaa että sillä on tunteita ja ilmeitä, mutta sähinä ja murina tulee melkein viimeiseksi, ennen raapimista ja puremista.
Muistan kerran katsoneeni kahta kollikissaa vastakkain. Sähinää ja murinaa oli kauan, mutta raapiminen ja pureminen jäivät kokonaan väliin. Tilanteet näyttävät vaikuttavan.
Churchlandin kirjan luettuani sarastaa jo tunne, että tieteen käsitys ihmismielestä ja tietoisuudesta alkaa olla päällisin puolin hallussa. Kaksi sitaattia kirjan alusta tiivistää keskeisen annin:
”Mieli, jonka vakuutetaan olevan aivojen yläpuolella, on oikeastaan tiettyjä aivojen hahmoja, jotka vuorovaikuttavat toisten aivojen hahmojen kanssa ja jotka nämä hahmot tulkitsevat.” (s. 17)
Tieteen sana siis on, että ihmisen ymmärrys, tahto, tunteet ja itse asuvat aivoissa kokonaisuutena ilman tarkkaa paikkaa tai elintä, josta ne löytyisivät. Aineettomia ilmiöitä ne eivät ole. Tietoisuuden luonteesta viimeistä sanaa ei vielä näytä sanotun, mutta se on ihmisellä varmasti erilainen kuin muilla. Illuusio se ei myöskään ole.
”On miltei varmaa, että tietoisuus ei ole puolittain maaginen sielusta nouseva hehku tai aavemaisen aineen välittämä. Erittäin todennäköisesti se on hermotoiminnan johdonmukainen hahmo, joka palvelee lukuisia biologisia toimintoja. Tämä ei tarkoita, että tietoisuus ei olisi todellista. Pikemminkin se tarkoittaa, että sen todellisuus perustuu sen neurobiologiaan. Ihmisaivojen todella hätkähdyttäviin ominaisuuksiin kuuluu, että ne voivat tulla tietämään tällaisia asioita ja erityisesti, että ne pystyvät luomaan itsestään tieteen.” (s. 18).
Sitaatit heijastavat sekä luottamusta aivojen kykyihin että varovaisuutta siinä, mitä väittää niistä tiedettävän. Kumpikin on mielestäni perusteltua ottaen huomioon tuon välineen mutkikkuuden. Kun systeemin peruskomponentteja, synapseja, on noin triljoona (s. 244) ja jokaisella enemmän kuin (tarkasti ei tiedetä) kaksi tilaa, tämän soluautomaatin eri tilayhdistelmien määrä on luokkaa 10E10E15 (ykkönen ja triljoona nollaa). Millisekunnin tilanvaihtonopeudella niiden ihmisikien lukumäärässä, jotka tarvittaisiin kaikkien yhdistelmien läpikäymiseen, on vain 13 numeroa vähemmän.
Mikrometrin kokoinen synapsi ei silti ole aivojen pienin toimintayksikkö. Toimintaan osallistuu myös nanotason molekyylejä (s. 19) siirtämässä sähkövarausta synapsin yli ja hermohaarakkeita pitkin. Sähkönsiirto aiheuttaa myös sähkömagneettisen kentän eli aivojen sisäisen fotonipilven, jonka mahdollisia vuorovaikutuksia molekyylien kanssa en ole vielä nähnyt mainittavan missään. Koko rakenne on analoginen eikä biteiksi puristettu niin kuin tietotekniikka, joten kaaosilmiöt tulevat toisestakin portista (tilojen määrän lisäksi) kvanttien seuraksi syvyyttä lisäämään.
Aivoissa ei ole erikseen muistipiirejä, vaan synapsien hetkelliset tilayhdistelmät voivat tallentua ja myöhemmin palautua käyttöön. Aistien lisäksi näitä yhdistelmiä synnyttävät myös ajatukset kuten oletukset toisten ihmisten mielentiloista, kuvitelmat tilanteista ja toimintavaihtoehdoista sekä toiminnan tulosten ennusteet ja arvotukset. Koska kaikki nämä voivat vaikuttaa myöhempiin aivojen ohjaamiin tekemisiin, ihminen on vähintäänkin hyvin mutkikas biologinen automaatti, jonka teot ja ajatukset ainakin jossakin määrin muuttavat sitä itseään ja näin tallentuvat.
Tietoisuuden Churchland ja muut tuntuvat tarkoittavan näiden synapsikuvioiden laajaa relaatiota yhteen yksilöön sekä kattavaa saatavuutta tiedostettuun muistiin.
Paljoa enempää (s. 153) he eivät sen luonteesta sanokaan, ja tutkimuksen etulinjassa ollaan edelleen koettamassa selvittää edes jonkin aivotoiminnon todellista koodaustapaa synapsikuvioina.
Lopuksi kiitän puuöljyä kirjasuosituksista sekä lepokitkan voittaneesta ahteripotkusta näitä asioita opiskelemaan. Tarkoitus on jatkaa, mutta erään etapin tunnen nyt saavuttaneeni.
Kiitos itsellesi kun viitsit ja osaat tuoda asioihin myös tervettä ja perusteltua epäilyä. Maailma olisi tylsä paikka jos kaikki asiat tuntuisivat jo selvitetyiltä.
Hienoa, jatketaanpa kumpikin samaan tapaan.
TV:ssä näytettiin kerran amerikkalaista pikkupoikaa jota oli ammuttu päähän ja siksi poistettu häneltä toinen aivopuolisko kokonaan.
Vaikutti kuitenkin kokolailla normaallilta ja ehyeltä olennolta käytökseltään. Että sen "mieli" ei ollut puoliksi poistunut aivopuoliskon mukana.
Erilaisten aivovaurioiden vaikutuksista on voitu päätellä monia asioita aivojen toiminnan pääpiirteistä. Muunmuassa se, että tietoisuus näyttää asustavan vain toisessa isojen aivojen puoliskossa; ilmeisesti siinä, mikä pojalle jäi. Suuri osa mielestä toimii silti tiedostamattomasti, joten käytöksestä ei voi päätellä kaikkea.
On varmaa, että tarkassa tutkimuksessa pojalta silti löytyy paljon poikkeuksia normaalista aivótoiminnasta. Noin nuorella aivojen normaali muovautuminen ehkä pystyy vielä kompensoimaan osan niistä.