Tulipa tässä mieleeni erittäin mielenkiintoinen ajatelma näin maanantaina rankan työviikon alkajaisiksi. Mietiskelin tässä että kun kristinuskossa puhutaan kovasti siitä ikuisesta elämästä ja iankaikkisuudesta (miten tuo nyt sitten kirjoitetaankaan) niin ajatelkaapa tätä. Saavutte mahdollisesti joskus taivaaseen ikuiseen elämään ja ehkäpä ajatus kuulostaa varsin mukavalta että saa elää paratiisissa ikuisesti samassa paikassa. Sitten 10 vuotta siellä oltua ajattelee että no onhan tämä ihan mukavaa Mutta 100 vuoden kuluttua luulisi jo tulevan ajatuksia että kyllä vähitellen alkaa kyllästyttämään tämä ikuisuus ja samat setit joka päivä. Siis loppujenlopuksi jaksaako sitä olla samassa paikassa aina ja ikuisesti vai onko taivaassa erilaisia harrastusmahdollisuuksia tai muita paikkoja joissa käydä? Siitä huolimatta se vaihtelukin alkaisi kyllästyttämään jossain vaiheessa että tätäkö kaikki on? Olemista jossain tai monessa eri paikassa? Entäpä jos taivasta tai helvettiä ei ole niin vajoammeko olemattomuuteen ikuisesti vai synnymmekö joskus uudelleen tietämättä olleemme koskaan olemassa? Onko nykyinen elämämme ensimmäinen vai jo kenties useampi elämämme? Mitä kaikki on vai onko oikeastaan mitään? Mitä oli ennen maailmankaikkeutta? Ehkä useita maailmankaikkeuksiako ja tuleeko kaikki toistumaan aina ja mitä sitten on maailmankaikkeuden ulkopuolella eli kysymys: Missä kaikki on ja missä tämän kaiken sisältävä paikka on? Siinäpä jännittävä pohdinta jos ymmärsitte mitä tarkoitin ettekä hämmentyneet syvällisistä pohdinnoistani :-)
Suurta ajattelua
Pohdiskelija
18317
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Niinpä siinäpä ajateltavaa.....ikuiseen elämään tai ikuiseen kadotukseen.
Kuka jaksaisi ikuisesti olla hereillä, untakin tarvitaan......
Ehkäpä ne ikuisen elämän ja helvetin avaimet ovat jo tässä maailmassa.
Jospa ikuinen elämä tarkoittaa sitä, että meidät muistetaan kuolemme jälkeen...ikuisesti, joko helvetillisinä tai taivaallisina olentoina.
Itse Jeesus painottaa kaikissa opetuksissaan mikä on tie elämään; rakkaus, totuus ja pitkämielisyys. Ja mikä tie kadotukseen; viha, katkeruus, ilkeämielisyys.
Niinpä. Monet meistä "kärsivät" tässä elämässä saadakseen ikuisen elämän eli taivaan avaimet, mutta onko se sittenkään Jeesuksen sanoman tarkoitus. Jospa luommekin oman taivaamme tai helvettimme jo tässä elämässä.
Mutta uskon asia on uskon asia, se ei ole järjellä selitettävää asiaa. Moni uskoo, koska pelkää tuota kadotustuomiota, mutta rehellisyys ennenkaikkea itseään kohtaan on tärkeintä.
Minä olen =Jumala. Siis ketä ja mitä pitää kunnioittaa ja kenestä pitää huolta, itsestäni ja lähimmäisistäni jo tässä elämässä.
Jumala = Minä olen se joka minä olen. Merkitsee että Hän on pyhä. Siis jotakin meidän mielipiteistämme ja määritelmistämme riippumatonta.
Pyhää ei voida käsittää mietiskelemällä pyhyyttä käsitteenä, vaan nöyrtymällä näkemään oman sydämensä, sisimpänsä totuus. Minä en ole Jumala. Vaikka joku kyllä väittää että Jeesuksen sanat "Minä olen tie, totuus ja elämä" tarkoittavat itse asiassa että jokaisen ihmisen oma minä on tie, totuus ja elämä = ihminen on jumalallinen olento joka itsetiedostuksen kautta "pelastaa" itsensä erillisyyden illuusiosta.
Teosofiset ja kristosofiset käsitykset, joiden perusta on itämaisessa hinduismissa, eivät ole kristillisyyttä. Ne perustuvat itseensä pettyneen ihmisen harhaluuloihin ja toiveajatteluun syvemmästä itseydestä.
Vain Jumala, joka on juuri se joka Hän on, voi saada meidät näkemään itsemme sellaisina kuin me olemme.
Silloin syntisyys ei enää ole taakka, ei häpeällistä eikä alentavaa. Se on totuuteen myöntymistä. Armossa. Jossa Jumalan rakkaus tulee syntisen tasolle avaten iankaikkisen sylin.
Raamatun mukaan Jeesus Kristus on Immanuel (=Jumala meidän kanssamme). Jeesuksessa Kristuksessa Jumala (=Minä olen) on meidän kanssamme: Kristus teissä, kirkkauden toivo. Jeesus itse sanoo tästä yhteydestä: "Minä olen viinipuu, te olette oksat". Kuten puun elämä virtaa sen oksissa samoin olemme mekin osalliset jumalallisesta luonnosta, riippuvaisuutemme kautta yhteydessä Kristukseen. Tämä yhteys toteutuu "uskoon tulemisessa" joka on totuuteen myöntymistä. Syntinen saa armon Hänen vastaanottamisessaan, sillä Jeesuksessa on syntien anteeksiantamus ja elävä armo.
Näin ollen hyvän tekeminen ei pelasta, koska hyvää tehdessään ihminen on yhtä syntinen (=erossa Jumalasta, erillinen) kuin pahaa tehdessään.
Jeesuksen yhteyteen kutsuttuina olemme Hänessä velvolliset tekemään Hänen luonteensa ja mielenlaatunsa mukaisia tekoja, mutta nämä teot eivät ole pelastus vaan pelastuksemme seurausta.
Vain Jumalan yhteydessä voimme nähdä totuuden itsestämme ja teoistamme. Silloin hyvä ja paha eivät ole pelkkiä käsitteitä.
Hyvä on hyvää sen suhteen kautta joka sillä on Jumalan olemukseen ja paha on pahaa sen suhteen kautta joka sillä on Jumalan olemukseen. Kaiken lähtökohta on Isän sydän, joka ilmaistaan Kristuksessa. Ilman Jeesusta Kristusta en voi kasvaa tuntemaan itseäni sellaisena kuin olen enkä kasvaa olemaan sellainen kuin minulla on mahdollista olla Kristuksessa hyvää toteuttaen.
Kristittynä kutsumukseni ei ole siis vain tehdä hyvää. Korkein kutsumukseni on kasvaa Jeesuksen tuntemisessa, koska juuri siinä voin tehdä hyvää, tunnistaen pahuuteni ja kasvaen ristin kautta pyhitykseen, jossa Jumalan olemus minua parantaa, eheyttää, kasvattaa.
Tämän mukaisesti elämä kristittynä on enemmän kuin elämää moraalisessa oikeudenmukaisuudessa. Uskonnollisen moraalin mukaan voin tuomita ihmiset jotka ovat epämoraalisia ja pahoja, mutta Kristuksen olemus, täynnä armoa ja totuutta, osoittaa minulle toisen tien yhteydessä Häneen: siunata ja armahtaa lähimmäistäni juuri silloin, kun se itselleni inhimillisesti on mahdotonta.
Käsitykseni pelastuksesta ja kristillisestä elämästä on yksinkertainen:
JUMALA EI VAADI MEILTÄ MITÄÄN SELLAISTA MIHIN EMME KYKENE. Ainoa mitä Hän odottaa on antautuminen Jeesukselle. Ja sitten: kun koko sydämestämme antaudumme Hänelle, Jeesus tekee meille mahdolliseksi asioita joihin emme itse kykenisi. Kyse ei ole siis kyvyistämme vaan tahdosta ja asenteesta.
Sitä on jumalallinen elämä maailmassa. Armon toteutumista Jeesuksen ( Hänen, jossa Minä Olen on meidän kanssamme ja MEISSÄ) kautta.
Skitsofrenia.
Ei se ole niin, ei se ole näin.
Se on niin ja näin.
Totuus on, että armo uskonnon ydinsanomana on vääryyttä!
Kyllä pitää olla sentään yksinkertaisen totta, että ihminen, joka tekee hyvää on ainakin parempi kuin se, joka tekee pahaa.
Eikä ole sellaista armoa, joka olisi jonkun murhamiehen pelastanu ristillä siitä hyvästä, kun osas "jeesuksen persettä lipasta".
Raamatun kansainväliset tutkijat(Kirkon joku neuvosto) ovat todennut evankeljumeja ja historian aikalaiskirjoja verratessaan, että johanneksen evankeljunjumin totuusarvo on n. 10%
Muistaakseni yksi evankeljumeista sai 40% totuusarvon ja lopuille kahdelle jäi 20% totuusarvo.
Fiilistele siinä sitten!
>Kristittynä kutsumukseni ei ole siis vain tehdä hyvää. <
Omasta tekstistäsi poimittu!
Mitä pahoja olet viimeaikoina suunnitellut?
Eihän sen väliä,mitä tekee, jos tarkoitus pyhittää keinot, ja armon saa, kun muistaa vaan pyytää anteeks!
>JUMALA EI VAADI MEILTÄ MITÄÄN SELLAISTA MIHIN EMME KYKENE. <
Se tarkoittaa myös sitä, ettei juutalaisten sairaaloiseen jumalkäsitykseen tartte yhtyä.
Mielestäni on yksinkertaisesti totta että ihminen, joka tekee hyvää, on parempi kuin se joka tekee pahaa.
Kyllä fariseukset, almuja jakaessaan, olivat parempia kuin publikaanit, jotka virkaansa väärinkäyttäen anastivat kansalta omaan taskuun.
Eri asia sitten on mitä olemme Jumalan edessä!
Kyllä omenavarkaus on vähäisempi synti kuin pankkiryöstö, mutta ei omenavarkaus tee varasta synnittömäksi Jumalaan nähden vaikka hän varkaana olisikin parempi ( so. vähemmän varas ) kuin pankkiryöstäjä...
Kun ajatellaan Jumalan pyhyyttä meidän paremmuutemme ja huonoutemme sisältää vain aste-eroja ja joka tapauksessa olemme aivan yhtä syntisiä toisiimme verraten, koska kyse ei ole ainoastaan siitä kuinka paljon pahaa olemme tehneet vaan mikä on suhteemme Jumalaan.
Tuota suhdetta ei synnytetä hyvää tekemällä vaan yksinkertaisesti antautumalla siihen rehelliseen totuuteen että suostun näkemään millainen olen. Ja nimenomaan, mitä olen suhteessa Jumalaan - siihen millainen Hän on.
Silloin ymmärrän tarvitsevani armoa.
> Eikä ole sellasta armoa, joka olisi jonkun murhamiehen jne. >
Puuttumatta käyttämääsi kielikuvaan perseen lipasusta, voin sanoa, että kyllä on. Juuri sellainen armo on olemassa ja löydettävissä, se kuuluu jokaiselle murhamiehelle, sinullekin.
> Kristittynä kutsumukseni ei ole siis vain tehdä hyvää. >
Oletpa oikea .pp. kakkonen. Poimit yhteydestä irralleen tiettyjä kohtia, koska näkemyksesi keskustelusta on että se ei ole kahden ihmisen keskinäistä ajatustenvaihtoa vaan taistelu, jossa hinnalla millä hyvänsä yritetään selättää vastustaja, omaksi eduksi?
Väitteeni ei todellakaan ollut tuo mitä esität.
Kristittynä kutsumukseni ei ole VAIN tehdä hyvää vaan, ennen kaikkea, kasvaa Jeesuksen tuntemisessa, johon sitten kuuluu se hyvän tekeminenkin.
> Eihän sen väliä, mitä tekee, jos tarkoitus pyhittää keinot, ja armon saa, kun muistaa vaan pyytää anteeks! >
Näkemys on sinun käsityksesi kristillisestä armosta. Se ei ole kristillinen käsitys eikä Raamattu opeta armosta näin. Päinvastoin.
"SILLÄ JUMALAN ARMO ON ILMESTYNYT PELASTUKSEKSI KAIKILLE IHMISILLE JA KASVATTAA MEITÄ, ETTÄ ME, HYLJÄTEN JUMALATTOMUUDEN JA MAAILMALLISET HIMOT, ELÄISIMME SIVEÄSTI JA VANHURSKAASTI... jne."
Paavalin kirjeestä Tiitukselle 2:11,12.
Edelleen:
"Olimmehan mekin ennen ymmärtämättömiä, tottelemattomia, eksyksissä, moninaisten himojen ja hekumain orjia, elimme pahuudessa ja kateudessa, olimme inhottavia ja vihasimme toisiamme.
Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät...
Tämä sana on varma, ja minä tahdon, että sinä näitä teroitat, niin että ne, jotka Jumalaan uskovat, ahkeroisivat hyvien tekojen harjoittamista. Nämä ovat hyviä ja hyödyllisiä ihmisille."
Tiit. 3:3-5,8.
Raamatun mukaan armo on aina sidoksissa Jeesukseen, henkilöön. Armo on Hänessä, Persoonassa. Sitä ei ole Jeesuksen ulkopuolella eikä sitä voida omistaa Hänen ulkopuolellaan. Jeesuksen vastaanottaminen henkilökohtaisesti on armon vastaanottamista. Kyseessä ei ole jokin käsite, jonka varjolla voi oikeuttaa itselleen mitä tahansa, kyseessä on suhde.
Jumalan yhteydessä elävä ihminen ei voi ajatella että "tarkoitus pyhittää keinot". Raamatusta ei todellakaan löydy tukea sellaisella ajatukselle. Päinvastoin!
Fariseukset kyllä väittivät tätä kristilliseksi käsitykseksi ja laittoivat kristittyjen suuhun "uskontunnustuksia" joita nämä eivät esittäneet, esim.: "Tehkäämme pahaa että siitä hyvää tulisi."
Tämä on omavanhurskaiden, itseään muita parempana pitävien käsitys, jotka eivät vielä ole nähneet totuutta ihmisestä, eivät myöntäneet oman sydämensä pahuutta ja haluaan paeta Jumalaa. Heidän mielestään armo on kykenemättömien, epäonnistuneiden ihmisten keino oikeuttaa pahat tekonsa, mutta - kuten jo sanoin - niin ei ole.
Kyse ei siis ole kristillisestä näkemyksestä vaan omavanhurskaiden käsityksestä kristillisestä näkemyksestä.
Jos henkilö kristityksi tultuaan jatkaa kelvotonta elämäntapaa ilman minkäänlaista muutosta, vedoten armoon ja anteeksiantamukseen, on syytä epäillä, onko hän ollenkaan tullut persoonallisen Jeesuksen yhteyteen, vai onko kyseessä uskonnollisuus johon paetaan, armon käsite ilman sen sisällistä omistamista.
Raamatun mukaan järjestys on selvä. Hyvät teot eivät pelasta, mutta pelastus johtaa hyviin tekoihin. Se ei kuitenkaan tarkoita että kristitty olisi täydellinen ihminen joka ei enää tee virheitä.
Mitä pidemmälle kristillisyydessä edistymme sen herkempiä meistä tulee näkemään synniksi sellaistakin, mitä emme ennen pitäneet syntinä. Kehoitus parannukseen ei koske ainoastaan julkisia tekoja vaan sydämen asennetta ja ajattelutapaa, tähän sisältyy myös se kuinka lähimmäisestä puhumme, myös juoruilu, panettelu ym. Jeesuksen yhteydessä elävän ihmisen on tarkoitus edistyä pyhityksessään niin että nämä "pienemmätkin" synnit myönnetään synniksi ja otetaan vastaan Pyhän Hengen parantavaa ja kasvattavaa voimaa niistä pääsemiseksi.
Kun tunnemme ARMON tällainen elämä ei ole lainalaista ponnistelua ja itsensä nöyryyttämistä. Emme ole raskaan taakan alla, jonka syntisyytemme tuo. Sellainen ei nimittäin anna voimaa synnistä pääsemiseen.
Armon tähden on iloinen etuoikeus nähdä itsessään yhä uutta syntiä ja kelvottomuutta, kun tiedämme, että kuitenkin olemme pelastettuja ja saamme, Kristuksen sisällisen tuntemisen kautta, yhä uudelleen löytää Hänen voimansa voimaksemme, kasvaen elämään joka ei ole kiinni minun voimastani ja kyvystäni rakastaa...
Ja tästä päästäänkin viimeiseen väitteeseeni:
> JUMALA EI VAADI MEILTÄ MITÄÄN SELLAISTA MIHIN EMME KYKENE. >
Ei todellakaan vaadi. Kaiken, mitä Hän meiltä odottaa, on Hän itse tehnyt meille mahdolliseksi. Ja tuo kaikki, mitä Hän odottaa, on antatuminen Jeesukselle, jossa on armo.
Kun ihminen todellisesti ottaa vastaan Jeesuksen Kristuksen ja tahtoo Hänen yhteydessään elää, hän saa huomata kuinka Pyhä Henki, hänen antatumisensa kautta, tekee mahdolliseksi asioita jotka hänelle itselleen olisivat mahdottomia.
Kristillisyys ei ole kehoitus yrittämään paremmin ja enemmän, vaan kutsu antatumaan Hänelle ainoalle, jossa "vanhurskautemme on paljoa suurempi kuin fariseusten", siis itseään muita parempana pitävien "vanhurskaus".
Se on Jumalan omaa vanhurskautta, jonka saamme lahjaksi, armossa...
"Mutta jos meidät itsemmekin, pyrkiessämme vanhurskautumaan Kristuksessa, on havaittu syntisiksi, onko sitten Kristus synnin palvelija? Pois se!"
1.Kor.2:17.
"Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!
Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi?
Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut, ja että te synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi!"
Room.6:15-18.
"Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
Room.6:23.
Tykkään siitä että kristittyjä arvostellaan, varsinkin silloin kun siihen on aihetta. Mutta olisi hyvä tutustua aiheeseen, mitä kristillinen oppi armosta oikeasti sisältää ja mihin se kristittyjä velvoittaa, silloin kritiikillä olisi asiallinen pohja. Nyt arvostelusi osoittaa ainoastaan oman syntisyytesi eikä tuo esiin niitä todellisia kristittyjen virheitä ja laiminlyöntejä, joissa oikeasti olisi kritisoitavaa.
Sanot "Totuus on, että armo uskonnon ydinsanomana on vääryyttä." Olen kanssasi samaa mieltä. Uskonnollinen armo, ilman tosiasiallista yhteyttä Jumalaan, on vääryyttä.
Se ei ole todellista, voimaa antavaa armoa.
Vain JEESUKSESSA OLEVA ARMO tuo pelastuksen ilon ja halun muuttua Hänen tuntemisensa kautta. Tämä todellinen armo tekee elämästä mielenkiintoista ja mielekästä, enemmän kuin uskonnollista pelailua.
Koskaan emme tule niin hyviksi ettemme tarvitsisi anteeksiantamusta. Päämääräni tässä ajassa ei ole tulla paremmaksi, vaan tuntea yhä syvemmin Hänen paremmuuttaan.
Ethän taas käännä sanojani tarkoittamaan jotain mitä en ole sanonut?
Hänen täydellisyytensä ja paremmuutensa tunteminen on "parempaa elämää".
:)
Ensinnäkään en ole murhamies, ja toisekseen olen siinä mielessä synnitön, kuten haluat jonkun perussynnin ymmärtää.
Perussynti ajattelu on juuri sitä sairastuttavaa asennetta, josta kaikkien tulisi päästä jo irti.
Kyllähän nyt luojallakin on oikeustajua, eikä luoja rinnasta omenavarasta ja pankkiryöstäjää samaan, kuten sinä.
Onneksi!!!
Luin typerän ja ympäripyöreän (liian pitkä) sopertelmasi tekstin kokonaan, ja totean, että yrität varmaankin hyvää, mutta olet sitä ihmisryhmää joka suvaitsemattomuudellaan toteuttaa harmageddonin.
Armoa ja rakkautta ja totuutta ja elämää on ollut ennen Jeesustakin, joka kuittaili temppelin portailla viestinsä ja tilas ittelleen ristiinnaulitsemisen, kun ei jaksanut enää sairaanloista rooliaan.
"Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: 'Älä tapa', ja: 'Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion'. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen."
Jeesuksen vuorisaarnasta, Matt.5:21,22.
"Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja..."
1.Joh.3:15.
Viittaan siihen mitä aiemmin olen maininnut fariseuksista.
Tietenkin omenavarkaus on rikoksena pienempi kuin pankkiryöstö, mutta se ei tee omenavarkaasta vähemmän syntistä Jumalan edessä!
> Kyllähän nyt luojallakin on oikeustajua... >
Nimenomaan sitä Jumalalla on! Meidänkin oikeustajumme perusta on Hänen oikeustajussaan, joten Jumalan oikeustaju on taatusti täydellisempi kuin meidän ihmisten.
"Armo" on oikeustermi, joka perustuu oikeustajuun ja oikeudenmukaisuuden vaatimukseen. Vain se joka on oikeudenmukaisesti tuomittu, voi saada armon.
Jeesus: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat..."
Kuka sitten on terve? Täydellisesti terve? Ei kukaan. Kysymys vain on siitä etteivät kaikki suostu näkemään syntisyyttään ja armon tarvettaan, aina on niitä jotka ajattelevat olevansa Jumalan edessä parempia, kelvollisempia kuin toiset.
Jeesuksen tarkoitus ei varmasti ollut sanoa vuorisaarnassa, että jos olet vihastunut veljeesi ja nimitellyt häntä, mene saman tien ja tapa koska rikoksena on kyse yhtä suuresta asiasta. Tai jos et voi olla katsomatta naista himoiten, mene ja makaa hänen kanssaan. Ei tietenkään. Toki on asioita jotka ovat rikoksena suurempia. Mutta Jeesus korosti lain henkeä, sen sisältöä, joka menee syvemmälle kuin ulkokohtainen, mekaaninen kirjaimen noudattaminen. Näin hän pudotti fariseukset maan pinnalle oman kelvollisuuden pilvilinnoista, osoittaen että jokainen ON SAMALLA TAVALLA SYNTINEN olkoot hänen rikoksensa suuria tai pieniä.
Kysymys ei ole niinkään teoista vaan siitä mitä olemme sisimmässämme ja mikä on suhteemme Jumalaan joka on oikeudenmukainen ja Pyhä.
Kun ymmärrämme Jumalan oikeustajua pinnallisesti teemme kaikkemme noudattaaksemme Hänen käskyjään ja niin luulemme elävämme sopusoinnussa Hänen kanssaan, mutta kun pääsemme kokemaan Jumalaa pyhänä Jumalana ja ymmärrämme Hänen oikeustajunsa täydellisyyden, silloin käsitämme etteivät mitkään omat suorituksemme ja hyveellisyytemme koskaan riitä. Täydellisen oikeustajun voi tyydyttää ainoastaan täydellinen, kaikessa ehdottoman rikkeetön elämä. Tällainen elämä oli Jeesuksella.
Hänen sovintotyönsä tähden synnin sairastuttama voi löytää terveyden - ja ensimmäinen merkki terveydestä lienee se rehellisyys ja totuudentunto, jossa ihminen vertailematta itseään toisiin tunnustaa omassa sisimmässään: Jumalan edessä juuri minä olen syntinen ja tarvitsen anteeksiantamuksen.
> mutta olet sitä ihmisryhmää jne. >
Kenen suvaitsemattomuudesta tässä nyt on kysymys?
Olen sitä ihmisryhmää joka pitkään totuutta etsittyään ja kaivattuaan on löytänyt elävän yhteyden todelliseen Jumalaan, armossa. Ja luulenpa että minusta uskoontuloni jälkeen on tullut monella tavalla siedettävämpi kaveri kuin ennen. Myös suvaitsevaisempi.
Ainakin kykenen rakastamaan ja siunaamaan niitä jotka ovat eri mieltä kuin minä.
Jotkut tietenkin pitävät evankeliumia suvaitsemattomuutena. He syyttävät armoon uskovia siitä että armo aiheuttaa kaiken kritiikitöntä hyväksymistä, ja toisaalta he saman aikaisesti vaativat kristittyjä kritiikittömästi hyväksymään kaikki uskonnot samanarvoisina, koska (heidän mielestään) evankeliumin yhdestä totuudesta kiinni pitäminen on suvaitsemattomuutta.
Oikea suvaitsevaisuus ei ole kaiken hyväksymistä.
että olisin päättänyt nytpä sitten alankin uskomaan että on taivas ja helvetti ym. ja omaksun itselleni jonkin tällaisen uskomisjärjestelmän jonka mukaisesti sitten olen uskova.
Kristillisen käsityksen mukaan ihminen on uskova YHTEYDEN kautta joka hänellä on Jumalaan. Ja tämä yhteys Kristuksessa on jotakin enemmän kuin vain uskonnollisten käsitteiden pohdiskelua, se on elävää, toimivaa.
Ei. En hämmentynyt "pohdiskeluistasi". Olen itsekin aikoinani pohdiskellut asioita siinä määrin että nuo pohdiskeluni ehkä saisivat heikomman uskovan pään pyörälle ja ajatukset solmuun. Onneksi hänellä on Jeesus joka tuntemisensa kautta antaa viisautta ja armoa selviytyä muka-järkevistä päättelyistä Sanan selville vesille. Ja ONNEKSI minun ei tarvitse enää edes yrittää sekottaa kenenkään päätä sellaisilla päättelyillä ja pohdiskeluilla!
Raamatun mukaan: "Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet". Kaikenlaisia älykkäitä pohdintoja voidaan kyllä nostaa Raamatun ilmoitusta ja uskoa vastaan, mutta lopulta väitteiden totuudellisuutta ei ratkaise kuinka älykkäiltä tai mielenkiintoisilta ne tuntuvat, vaan mikä on niiden suhde siihen mitä todella on.
Ystäväni, jos Jumala todella on niin Hän itsessään on myös tosiasioidemme ja pohdintojemme mittari, Hänestä käsin saa oikean arvonsa ja asettuu kohdalleen se mitä puhumme ja väitämme, niin ateistit kuin kristitytkin.
Jeesus Kristus on A ja O, Alfa ja Omega, ei jokin ajatusrakennelma. Hän on yhtä Luojan kanssa, näkyvän ja näkymättömän lähtökohta, elävä Persoona jonka kautta Isä aikojen alussa loi kaiken. Ja Hänessä Jumala sovitti maailman itsensä kanssa.
Ihminen voi kyllä pyöritellä näitä asioita mielessään loputtomiin, esittäen väitteitä puolesta ja vastaan, punniten ja mittaillen vaihtoehtoja ja argumentteja. Mutta ehkä tärkeintä on sydämen asenne, vilpittömyys ja nöyryys...
"100 vuoden kuluttua luulisi jo tulevan ajatuksia että... jne..."
Totta. Niin kyllä luulisi. Varsinkin jos taivas on vaan uskovien keksintöä, haavekuva ja kupla. Mutta silloinhan nuo 100 vuottakin ovat vain hypoteesi, olettamus?
Sitä paitsi taivaassa aika ei ole samanlaista kuin täällä, itse asiassa Raamattu sanoo että siellä ei enää ole aikaa. Mitä sitten? Jonkinlaista kelluvaa olemistako?
Uskon että taivaassa on tapahtumista, siellä on tiettyä jatkumoa, toteutumista, mutta joka tapauksessa taivaan aika on iankaikkisuutta johon eivät päde tämän maailman määritelmät ajasta.
Luulen että taivas, uskovan autuas iankaikkinen olotila yhteydessä Jumalaan, on jotain niin suurenmoista, ihmeellistä, että emme koskaan kykenisi sitä rajallisin sanoin kuvaamaan. Se ylittää unelmamme. Taivaassa ei tule olemaan tylsää.
Taivaan autuuden sen hetken kosketuksen
herkän sydämen
lennossa pienen lintusen
tuoksussa tuulen tanssien
Taivaan autuuden sen luokse kaipuuden
tässä, tässä jo niin..
todellisen
Ei kuolema ole edellytys luojan ymmärtämiselle, eikä pidä ajatella, että kyllä mä sitten elän, kun olen kuollut!
Totuus on tässä ja nyt!
Kyllä se taivas siellä sitten on jos on ollakseen, eikä sen varaan pidä mitään laskea.
Öh... en minä ihan näin uskonnollisia ajatuksia toivonut vaan ihan kaikkien, jokaikisen tuumauksia ja mietiskelyjä tästä asiasta. Laitoinko minä tämän viestin väärään paikkaan? En tarkoita mitenkään paheksua uskonnollisia ajatuksia mutta muitakin näkemyksiä kaivataan :-) Eikä runoja kiitos vaan ihan vakavaa miettimistä... mitä ilmeisemmin kukaan ei ole vielä ymmärtänyt mitä tarkoitan.
palsta tämä.
Siis ihan kiva jos tulee monenlaisia ajatuksia sinun aloitukseen. Minun mielestä runotkin on tervetulleita ja jos itse et kaipaa niitä ehkä joku muu lukija kaipaa. Palstan ideahan on ettei tässä ole vain kaksi keskustelijaa kuten kirjeenvaihdossa.
Moni voi ottaa osaa omalla tyylillään ja toiset sitten kommentoi sitä mitä tykkäävät ja näin homma etenee...
Muuten, jos luit minun vastaukseni kirjoitukseesi, niin ymmärsitkö sinä mitä tarkoitin?
:)
Siis kyllähän runoja saa kirjoittaa vaikken niitä ensisijaisesti pyydä. Viestisi oli sen verran pitkä että ehkä sen pituus aiheutti sen etten oikein ymmärtänyt sitä kun menin sekaisin kesken lukemisen mikä taas johtui siitä että ajattelen tätä asiaa ihan toisin kuin uskonnon kannalta vaikka osittain myös uskonnon mutta aika paljolti kaiken muun mitä tuossa pohdin.
pisarasta valtameressä..
Aivan! Ehkä olemme kaikki osana jotain suurta ja tuntematonta kokonaisuutta eikä tulevaisuudesta voi tietää. Erittäin hieno pohdinta joka avasi juuri lisäsiivun ajatuksille :-)
irtosiivut kokonaisuuden valtamerestä
on ihmiset jotka lainehtivat pikkupursillaan
etsien sitä rauhan satamaa ja maata jossa
sielu, ruumis ja henki lepää..
Mielestäni se on olotila missä ei ole aikaa. Siellä ei myöskään ole sinun fyysistä ruumista, joka kyllästyy. (Näin sanoo kristitty)
Ihminen saattaakin istuskella täällä maanpäällä, ja hänellä voi ollakkin tylsää. Mutta yksikään ihminen ei ikinä ole varmaankaan nähnyt millaista taivaassa on, ja miten sellainen olotila poikkeaa tästä ruumiillisesta joka on ihmisellä nyt tässä.
Kenellekkään ei ole taivaasta paljonkaan annettu tietoja.