Voiko ihminen olla syntymästä saakka masentunut?

jatkoa.. se sana mitä hain tuon edellisen jatkoksi on surullinen,se kuvaa sitä mitä olen aina ollut. Ihankuin kärsisin muidenkin puolesta,jos tavallaan ei ole syytä olla sen surullisempi ja pyrkii elämään hyvin muiden kannalta,ja pyrkii normaaliuteen aina, ja silti on loputtoman onneton ja surullinen,haikea aina.

On olemassa sellaisia määreitä kuin pitkäaikainen masennus (dystymia) ja masentunut persoonallisuushäiriö.

Voi olla. Olen lukenut jostain, että voi olla synnynnäinen aivojen rakenne/kemia poikkeama, jolloin on automaattisesti jollain tavalla masentunut.

Masennus johtuu ympäristöstä.
Jos olisit syntynyt esim. afrikkaan, et mahdollisesti olisi masentunut ollenkaan, toisaalta vaivana olisi todennäköisesti AIDS.

Olen itsekin miettinyt samaa... Minulla on ollut lyhyitä kausia elämässäni, kun koen olevani onnellinen, kunnes taas putoan jonnekin syvälle ja tunnen olevani taas "kotona". Itselläni on ollut rankka tausta väkivaltoineen, kiusaamisineen, muuttoineen ja koulujen vaihtamisineen ja yksinäisyytenä. Olen saanut todella paljon hyvääkin elämässä (!), jonka aika ajoin tajuan, mutta sitten taas putoan samaan vanhaan masennukseen. Miksei siitä voi vaan päästä yli?!?! Terapioissa olen käynyt koko nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni ja tahto parantua on kova. Lähisukulaisenikin pitävät minua jo sekopäänä, mikä entisestään on aina nujertanut muutenkin heikoilla olevan itsetunnon ja positiivisuuden.

Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että minulla on pitkäaikainen masennus (dystymia) tai epävakaa persoonallisuus. Mielialani vaihtelee nykyään niin nopeasti. Saman päivän sisällä koen ensin olevani oireeton (kun uskottelen niin itselleni), mutta sitten aivan yhtäkkiä vajoan taas ja kohtaan tutut epätoivon tunteet. Miten näistä pääsisi eteenpäin?! Olen jo 25-vuotias nainen enkä haluaisi menettää enää yhtään vuotta elämästäni tällaiseen. Oikeasti olen iloinen ja elämänmyönteinen ihminen (tiedän sen syvällä sisimmässäni) ja tiedän myös, että koen kaikki tunteet (myös ne negatiiviset) voimakkaasti, mutta tämä ei ole ollut vuosiin enää normaalia (jos milloinkaan).

Miten mielen saisi nostettua pysymään pääsääntöisesti positiivisena ja tulevaisuuteen luottavaisena?

Maapallolla ei ole ainuttakaan täysin tervettä ihmistä.Miten siis tiedämme terveydestä mitään?Ainoa näkyvä kriteeri on tälläkin saralla.että kuka on enemmän tai vähemmän ja mihin vedetään viiva väliin?On monta syytä viivan kulkuun,yhteiskunnallinen hyvinvointi,kauppapoliittiset näkymät,vankeinhoidon resurssipulat,Erikoislääkärikoulutuksen rimankorkeus,hoitajien kuuseen kurkoitus,yhteiskunnan maksuvalmius hoidon tuloksiinnähden,hoidon sisäinen kattava musta-aukko potilaiden läheisiinnähden.Hoidon yksinvaltius potilaisiin jotka ovat nähneet vain sairaana laitoksiin tullessa,tuskin ensikertalaisia koskaan terveempänä kuten muut potilaan ulkopuoliset ystävät ja omaiset? Yhteistyö on kuitenkin kuin tervanjuontia näiden taholta.Perjekeskeinen terapia ja -hoitokokoukset ovat epäsuhteiset jaottumien lukumäärissä ja todistusvoimaisuuksissa.Tietenkin sairastunut on johonkin vietävä,mutta tuloksiin pääsyyn voisi kokeilla laitosten ja potilaan ulkopuolisten tukijoiden kitkattomampaa yhteistyötä potilaan hyväksi,ja jättää auktoriteetti vaikka kotiin omien lastensa kasvatukseen.Perään vain enemmän yhteistyötä potilaiden parhaaksi.Henkisestä pahoinvoinnista lähtee paljon muuta negatiivista sairautta.

Eräässä epikriisissä luki " on ollut ikänsä melankolinen, nyttemmin masentunut...". Se sopi todellakin sen henkilön kuvaukseen....

ainakin jo vauva voi olla masentunut (johtuen vuorovaikutuksen epäonnistumisesta hoivaajan kanssa jne).

Oletteko huomanneet miten esim vauvan itkuun suhtaudutaan? odotetaan, että vauvan kuuluisi itkeä mahd vähän. "kiltti" vauva on hiljainen, "kitisevä" on jotenkin "vaikea vauva". Kysymyksessä lienee kuitenkin vain synnynnäisen temperamentin, reaktioherkkyyden erilaisuus. Ei vauva valitse, että olenpas nyt kiltti tai vaikea... Äiti tai muu hoivaaka vaan ymmärtää hänet väärin tai ei ymmärrä lainkaan.

i feel you... itsekin luulen olleeni lapsesta asti melankoliaan ja masennukseen taipuva. voi olla, että jossain varhaisen lapsuuden (0-5v) vaiheessa on tapahtunut jotain traumaattista jota et muista ja nyt kärsit postraumaattista oireilua...?

Kirjoitin nettiin olevani masentuneeksi syntynyt. Arveluni torpattiin ja hyväksyn sen. Ihminen ei muista kovin varhaisia pettymyskokemuksiaan.
Murrosiässä kai ne alkoivat. Masentuneisuus on aina kannoillani vielä nytkin keski-ikäisenä äijänä. Se rajoittaa elämää.

Olen käyttänyt psyykenlääkkeitä, mutta luopunut niistä kaikista sivuoireiden takia. Taustalla on paha työuupumus. Elämä on haasteellista, mutta sinnittelen.

Haista paska ja kuole pois. Ei tietenkää voi. Ympäristötekijät, kasvatus ja luonne. Poistoo tämmöset trollit stana

Tapa ittes alottaja jos tosiaa oot syntymästä saakka ollu pelkkä jätös. Problem solved.

Itse ajattelen niin, että varhaiset ikävät kokemukset esim. isän tai äidin tai molempien alkoholisimi, väkivaltaisuus vaikuttavat melkolailla siihen, minkälainen perusminä on sitten vanhempana. Kun on kokenut sellaisia asioita, joita toiset eivät edes käsitä elämässä tapahtuvan, on vaikea saavuttaa tasapainoista olotilaa. Jos joutuu vuosikausia pelkäämään erilaisia asioita, on vaikea enää luottaa mihinkään.