Miksi Neuvostoliitto valitsi ystäväkseen Urho Kekkosen ja nimesi vihollisekseen Väinö Tannerin?
Kyllä Kremlissä tiedettiin hyvin molempien taustat. Kekkonen teloitti vuonna 1918 punikkeja. Nykymoraalin mukaan hän kuuluisi Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen.
Tanner taisteli punaisiin kohdistunutta murha-aaltoa vastaan ja sai Ruotsinkin tukea.
Jo koulupoikana Kekkonen värväsi heimosotureita Vienan Karjalaan ”vapauttamaan” suomalaisia. Ihanteena hänellä oli Juho Vesainen, joka 1560-luvulla poltti venäläisen luostarin Petsamossa ja tappoi kaikki munkit.
Vesainen oli niin palvottu terroristi, että maalaisliitto antoi varhaisnuorisojärjestönsä nimeksi Vesaiset.
Kun Tanner vuonna 1920 neuvotteli ns. Tarton rauhan Venäjän kanssa, oli Kekkonen tervaamassa Helsingin Katajanokalla Haminan rauhan kunniaksi rakennetun Rauhankappelin, joka jouduttiin purkamaan.
Tanner taisteli ruotsinkielisten oikeuksien puolesta, kun Kekkonen kiihkoili kielisodassa heitä vastaan. Kekkosen ruotsalaisfobia aiheutti sen, että hän katkaisi Suomen ja Ruotsin urheilusuhteet 1930-luvun alussa.
Kekkonen äänesti talvisodan rauhaa vastaan, kun Tanner oli lähes koko sodan ajan yrittänyt suhteidensa avulla saada sodan loppumaan.
Jatkosodan aikanakin Kekkonen oli pitkään melkoinen sotakiihkoilija, joka unelmoi suur-Suomesta. Samaan aikaan Tanner yritti käydä rauhanneuvotteluja. Hän uskoi koko ajan, että Saksa häviää sodan ja Suomi sen mukana.
Kekkonen havahtui tähän tietoisuuteen vasta loppuvuodesta 1942 ryypätessään Rovaniemellä. KGB sai Tukholmassa otteen Kekkosesta, ja sen jälkeen hän oli Neuvostoliiton nöyrä palvelija.
Tanner oli aktiivisesti tekemässä kolmea rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Kahta niistä Kekkonen vastusti ja kolmanteenkaan hänellä ei ollut osuutta.
Kekkosen suurimmat sotaan liittyvät saavutukset olivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, joissa hän osoitti pahansuopaista aktiivisuutta enemmän kuin Neuvostoliiton johtama valvontakomissio vaati. Kekkonen sai poliittiset kilpailijansa linnaan.
Kun Tanner täytti 60 vuotta 12. maaliskuuta 1941, Kekkonen ylisti häntä Helsingin Sanomissa kansanvallan tukipylväänä, rehellisenä ja luotettavana, uskollisena asialleen ja tovereilleen, lämpimänä ja rohkeana.
Kun Tanner kuoli 19. huhtikuuta 1966, Kekkonen luikki hautajaisten ajaksi Lappiin hiihtämään ja lähetti adjutanttinsa viemään seppeleen Vanhaan kirkkoon.
Ilmeisesti ikävät Tanner-arviot ovat lähtöisin Kremlistä Josif Stalinin ja Otto Wille Kuusisen aivoista. Nämä arviot painavat vielä tänäänkin suomalaisten intellektuellien aivoja, minkä osoitti hyvin tohtori Jukka Tarkan säälittävä ja perätönkin arvio Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat –teoksesta keskiviikon Helsingin Sanomissa.
Tarkka piti säälittävänä Tannerin sodanjälkeistä uraa. Mitä säälittävää siinä oli? Tanner ja asevelisosialistit pystyivät lykkäämään 20 vuodella suomettumista, joka sittemmin tuli hallitsemaan Suomen politiikkaa ja historiankirjoitusta niin, että suuri osa ihmisistä uskoo vieläkin Urho Kekkosen ja hänen perinneseuransa ylläpitämiin myytteihin.
Ilman Väinö Tanneria olisimme eläneet ainakin 45 vuotta neuvostotasavallassa, suuri osa Siperiassa ja upseerit sekä poliisit Katynin mullan alla.
Kyllä Kremlissä tiedettiin hyvin molempien taustat. Kekkonen teloitti vuonna 1918 punikkeja. Nykymoraalin mukaan hän kuuluisi Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen.
Tanner taisteli punaisiin kohdistunutta murha-aaltoa vastaan ja sai Ruotsinkin tukea.
Jo koulupoikana Kekkonen värväsi heimosotureita Vienan Karjalaan ”vapauttamaan” suomalaisia. Ihanteena hänellä oli Juho Vesainen, joka 1560-luvulla poltti venäläisen luostarin Petsamossa ja tappoi kaikki munkit.
Vesainen oli niin palvottu terroristi, että maalaisliitto antoi varhaisnuorisojärjestönsä nimeksi Vesaiset.
Kun Tanner vuonna 1920 neuvotteli ns. Tarton rauhan Venäjän kanssa, oli Kekkonen tervaamassa Helsingin Katajanokalla Haminan rauhan kunniaksi rakennetun Rauhankappelin, joka jouduttiin purkamaan.
Tanner taisteli ruotsinkielisten oikeuksien puolesta, kun Kekkonen kiihkoili kielisodassa heitä vastaan. Kekkosen ruotsalaisfobia aiheutti sen, että hän katkaisi Suomen ja Ruotsin urheilusuhteet 1930-luvun alussa.
Kekkonen äänesti talvisodan rauhaa vastaan, kun Tanner oli lähes koko sodan ajan yrittänyt suhteidensa avulla saada sodan loppumaan.
Jatkosodan aikanakin Kekkonen oli pitkään melkoinen sotakiihkoilija, joka unelmoi suur-Suomesta. Samaan aikaan Tanner yritti käydä rauhanneuvotteluja. Hän uskoi koko ajan, että Saksa häviää sodan ja Suomi sen mukana.
Kekkonen havahtui tähän tietoisuuteen vasta loppuvuodesta 1942 ryypätessään Rovaniemellä. KGB sai Tukholmassa otteen Kekkosesta, ja sen jälkeen hän oli Neuvostoliiton nöyrä palvelija.
Tanner oli aktiivisesti tekemässä kolmea rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Kahta niistä Kekkonen vastusti ja kolmanteenkaan hänellä ei ollut osuutta.
Kekkosen suurimmat sotaan liittyvät saavutukset olivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, joissa hän osoitti pahansuopaista aktiivisuutta enemmän kuin Neuvostoliiton johtama valvontakomissio vaati. Kekkonen sai poliittiset kilpailijansa linnaan.
Kun Tanner täytti 60 vuotta 12. maaliskuuta 1941, Kekkonen ylisti häntä Helsingin Sanomissa kansanvallan tukipylväänä, rehellisenä ja luotettavana, uskollisena asialleen ja tovereilleen, lämpimänä ja rohkeana.
Kun Tanner kuoli 19. huhtikuuta 1966, Kekkonen luikki hautajaisten ajaksi Lappiin hiihtämään ja lähetti adjutanttinsa viemään seppeleen Vanhaan kirkkoon.
Ilmeisesti ikävät Tanner-arviot ovat lähtöisin Kremlistä Josif Stalinin ja Otto Wille Kuusisen aivoista. Nämä arviot painavat vielä tänäänkin suomalaisten intellektuellien aivoja, minkä osoitti hyvin tohtori Jukka Tarkan säälittävä ja perätönkin arvio Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat –teoksesta keskiviikon Helsingin Sanomissa.
Tarkka piti säälittävänä Tannerin sodanjälkeistä uraa. Mitä säälittävää siinä oli? Tanner ja asevelisosialistit pystyivät lykkäämään 20 vuodella suomettumista, joka sittemmin tuli hallitsemaan Suomen politiikkaa ja historiankirjoitusta niin, että suuri osa ihmisistä uskoo vieläkin Urho Kekkosen ja hänen perinneseuransa ylläpitämiin myytteihin.
Ilman Väinö Tanneria olisimme eläneet ainakin 45 vuotta neuvostotasavallassa, suuri osa Siperiassa ja upseerit sekä poliisit Katynin mullan alla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Muunmuassa Veikko Vennamo kirjoittaa kirjassaan näin: Kekkonen julisti Suomen kansalle: Olemme kaikki sotasyyllisiä! Kekkkonen synnytti yöpakkashallituksen ja julisti sen sitten maallamme vaaralliseksi. Noottikriisi oli Kekkosen ja neuvostopiirien yhdessä suunnitelema toimenpide Kekkosen vallan vahvistamisekisi. Kaikki vastustajat - Veikko Vennamo etunenässä oli tuhottava.
Kekkosen kumartajat olivat yhteiskunnassamme etuoikeutettuja. Ne, jotka eivät häntä hyväksyneet tai jopa vastustivat, olivat taas syrjittyjä ja vainottuja henkilöitä ilman kansalaisoikeuksia. Nimenomaan yhteiskuntamme johtopaikoille ei heillä ollut mitään mahdollisuuksia. Maassamme vallitsi Kekkos-diktaruuri. Se vinoutti koko yhteiskuntamme. Syntyi nuolijoiden ja perässähiihtäjien hovi. Syntyi Kekkosta matkivia pienoisdiktaattoreita ja valehtelijoita. Vapaan Suomen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Kekkonen hyväksyi yhteiskuntamme johtopaikoille vain suosikkejaan ja juoksupojiksi alistuvia. Näin kokonainen sukupolvi ryhdikkäitä ja omilla aivoillaan ajattelevia, pystyviä henkilöitä ajettiin sivuraiteelle ja pimentoon.
Veikko Vennamo kirjoittaa kirjassaan, että historiantutkijoiden asia on punnita tämän kirjan tietojen arvo. Minunkin kokemukseni on vain osa tapahtumista. Halveksin yksisilmäisyyttä ja pimentämistä. Vapauden tuulien pitäisi puhallella tuon ajan selostuksissa ja tutkimuksissa. Jos tämä kirjani edes vähän voi auttaa syventämään paperihistoriantutkmusta todellisuutta vastaavaksi sekä laajentamaan Suomen kansan yksipuolista näkemystä Urho Kekkosesta, olen tyytyväinen.
Pettää aina.
Sehän on täysin tuttu ja tunnettu tosiasia, että kepu pettää aina. Sitä tuskin kukaan asettaa edes kyseenalaiseksi. Nyt on kuitenkin käynyt entistä päivänselvemmäksi, että myös Urho Kekkonen petti aina. Ylistäessään muunmuassa Stalinia tämän muistopuheessa vuonna 1953 Kekkonen petti ainakin suoraselkäiset rehelliset suomalaiset.
Nyt Kekkosen petoksen laajuus on paljastumassa. Jopa hänen kalansaaliinsa olivat pelkkää petosta. Neuvostoliiton vierailuilla sukeltajat huolehtivat siitä, että Kekkosen koukussa oli aina kalaa. Häpeällistä! Valmiiksi pyydettyjä kaloja tarjoillaan maailman julkisuudelle urhollisena kalastussaalina! Todella häpeällistä!
Miksi Kekkos-aiheiset postimerkit kiinnittyvät todella huonosti?
Monet ihmiset sylkevät jatkuvasti merkin väärälle puolelle.