Olen lopen väsynyt ja hukassa. Se, että kirjoitan siitä tänne, kertoo jo asian vakavuudesta.
Olen aina ollut hieman huono ihmissuhteissa, vaikka kuinka olenkin yrittänyt olla iloinen, positiivinen, avoin, kaikki hyväksyvä, tasa-arvoinen ym. ym. Silti olen elämässäni menettänyt miljoona kertaa ystäviä ja kavereita ties mistä syystä ja jäljelle on vain jäänyt tunne, että teinkö taas jotain väärin, vaikka pyrin johonkin aivan muuhun. Olen niin väsynyt siihen, että koen olevani joku hirveä monsteri, joka on aina se syyllinen ja paha osapuoli riidassa. Olen impulsiivinen ja herkkä ihminen ja tiedän, että saatan helposti menettää hermoni. Olen kuitenkin opetellut tässäkin paljon parempihermoiseksi. Mielestäni olen pääsääntoisesti kuitenkin mukava ja avoin toisille. Muutama kaveri minulla onneksi on, mutta pelkään koko ajan, koska menetän heidätkin.
Olen alkanut pelätä vuosien saatossa jo sitä, onko minulla asperger tai lievä adhd, kun kaikki tuntuu aina hyvästä alusta huolimatta hajoavan käsiin. Tällä hetkellä olen kohta yliopistosta valmistuva 2-kymppinen nuori nainen, jonka elämä on ihan yhtä sekavaa kuin mitä se on aina ollutkin. Ihmissuhteet ovat ailahtelevia ja pelkään, kuinka yksinäiseksi tulen vielä...
Tähän päälle, että olen yrittänyt aina olla kiltti ja hyvä ihminen ja ponnistella oman olotilani kanssa (yrittäen kaikesta huolimatta pysyä positiivisena), olen saanut ystävän (joka on tärkeä minulle), jolla menee vielä huonommin kuin minulla. Hän on ERITTÄIN yksinäinen, vaikka kuinka yrittääkin tutustua ihmisiin. Hänellä ei nimittäin ole oikein sukulaisia ja perheenäkin vain masentunut äiti, joka syyttää häntä aina ties mistä. Tämä kaveri on miespuolinen ja hän on aina ollut arka ja epävarma ihmisten ja eritoten naisten kanssa. Minuun hän olisi halunnut saada lähemmän suhteen kuin vain ystävyys, mutta en itse vain pystynyt vastaamaan hänen tunteisiinsa, vaikka kuinka yritinkin.
Tuntuu, että kaikki on hajonnut käsiin. Minä olen kuulemma ainut, jolle hän voi purkaa sydäntään (ja sitä ihmisen pitää saada tehdäkin!), mutta en vain pysty enää vastaanottamaan hänen suruaan ja ahdistustaan. Olen itsekin tasapainoillut itsemurha-ajatusten ja positiivisena pysymisen kanssa jo vuosia enkä kertakaikkiaan jaksa ottaa vastaan enää kenenkään ihmisen murheita. Olen yrittänyt kuunnella, tukea ja neuvoa parhaan kykyni mukaan ja ymmärrän hänen huoltaan erittäin hyvin! (Ehkä juuri siksi en pysty kuuntelemaan,kun hänen murheensa osuvat aina omaan akilleen kantapäähäni...). Mutta nykyään meillä tulee aina vain riitoja ja kaikki leviää käsiin, kun minä suutun, kun en jaksa. Haluaisin auttaa tätä ihmistä, mutta en vain tiedä enää miten! Olen itsekin niin hukassa elämässäni, että olen ollut pistämässä välejä poikki lähisukulaisiinikin, vaikka ikinä en ole aiemmin ajatellut, että näin voisi käydä.
Onko kenelläkään mitään ajatusta, mitä minun kannattaisi yrittää tehdä...(itseni ja ystäväni suhteen)? En sitä täältä kyselisi, mutta tuntuu vain, että jonnekin on pakko saada purkaa.
Erittäin hyvää talvea ja joulun odotusta kaikille kuitenkin!

Vastaukset 3
Vanhimmat
Onhan se niin että jos kaksi erittäin väsynyttä yritää auttaa toisiaan niin kumpikin voi tipahtaa samaan kuoppaan ja ei ole voimia nousta montun reunalle. Liika kiltteyskin vie voimia. Kun vain voism olla se oma itsenä. Tosi ystävyys kestää kiukuttelutkin.
On toki tärkeää, että on samanhenkisiä ystäviä jotka ymmärtävät ja joiden kanssa voi jakaa omia murheita. Mutta on myös tärkeää, että on ystäviä jotka pystyvät vetämään pois niistä ajatuksista myönteisempään suuntaan.
Jos teillä menee aina siihen, että alatte rypemään omissa ongelmissanne, kannattaa miettiä että onko ystävyys sen arvoista että molemmille tulee vaan pahempi olo. Toinen vaihtoehto on se, että yritätte tehdä jotain sellaista, joka saa ajatuksenne pois murheista, positiivisempaan suuntaan? Ehkä sitten pystytte olemaan yhdessä ilman jatkuvaa riitaantumista.
Ihmissuhteet ja ystävät ovat kyllä tärkeitä. Mutta toisinaan on silti parempi olla yksin kuin huonossa ihmissuhteessa.
Kiitoksia asiallisista ja aidoista kommenteista! Asia on juurikin niin, että ei kaksi väsynyttä ihmistä voi tukea kunnolla toisiaan, vaan ajatukset pitää saada juurikin niihin positiivisiin asioihin! Olen yrittänyt pitää tervettä etäisyyttä tähän ihmiseen ihan vain sen takia, että emme rypisi koko ajan samoissa ongelmissa, joita en haluaisi vatvoa. Ihmisen täytyy ensin pitää huoli itsestään, minkä jälkeen hän voi pitää huolta toisista. Toisen jättäminen vain saa aikaan aina huonon omantunnon, mutta olen yrittänyt opetella ajattelemaan enemmän omaakin hyvinvointiani. Tuon edellisen riidan jälkeen emme onneksi ole ajautuneet siihen (vielä) uudelleen ja tämä ystävänikin ainakin vaikutti hieman paremmalta viimekertaisissa tapaamisissamme. Jos molemmat saavat tarpeeksi mukavaa sisältöä elämäänsä, alkaa tämäkin ystävyys voida paremmin.
Olen vasta nyt alkanut tajuta sen, että ihmisen pitää (ikävä kyllä) olla vähän itsekäskin. Pitää ajatella muitakin (!), mutta pitää saada toteuttaa myös omia toiveitaan, jotta jaksaa pysyä onnellisena. Elämä on kyllä yhtä opettelua. Opetelkaamme olemaan onnellisia ja murehtimaan vähemmän :)
mm. tämä artikkeli on ihan hyvä:
http://www.mtv3.fi/helmi/hyvinvointi/artikkeli.shtml/2011/12/1459670/nama-ovat-avaimet-onnellisempaan-elamaan
Rentouttavaa joulua kaikille! :)