Ihmisen identiteetille on Raamatun mukaan ominaista, että
hän on sielu, joka on ruumiin ja hengen yhteistulos. Kun ihminen
kuolee, lakkaa hänen sielullinen olemassaolonsa, mutta
”henki palaa Jumalan tykö, joka on sen antanutkin.” Henkenä
ihminen odottaa Raamatun mukaan ylösnousemusta eli hengen
ja ruumiin erottamatonta eli kuolematonta yhdistymistä.
Tällöin ihmisestä tulee kuolematon sielu. Tämän olennon täytyy
koostua hienommista aineksista kuin ajallisuudessa saatu
ruumis, jos se on kuolematon.
Filosofit, teologit ja muut puhuvat useimmiten erikseen hengestä,
sielusta ja ruumiista. Tästä aiheutuu mielestäni paljon
hämäryyttä. Puhutaan esimerkiksi ihmisen kuolemattomasta
sielusta. Kun ihminen kuolee, loppuu hänen sielullinen elämänsä,
mutta hän elää pyhien kirjoitusten mukaan henkimaailmassa
henkenä. Kuolematon sielu ihmisestä tulee vasta
ylösnousemuksessa, kun hän saa kuolemattoman ruumiin.
Filosofi saattaa sanoa, että ihminen ei ole ollut aikaisemmin
olemassa, koska hän ei muista siitä mitään. Tähän olettamukseen
joudutaan, jos korostetaan mentaalisten ominaisuuksien
samaisuutta identiteetin ehtona. Professori Erik Ahlman on todennut, ettei varsinainen minä voi olla subjekti, mutta se voi kuitenkin olla objekti,
josta tullaan tietoiseksi.(”Ihmisen probleemi s. 104) Olisiko
niin, että varsinainen minä on se henki, jonka saimme syntyessämme
taivaallisen Isämme henkilapseksi? Kehittymisemme
vuoksi olemme unohtaneet aikaisemman olemassaolomme.
Tämän ajattelutavan mukaan on ihmisen identiteettiä
etsittäessä mentävä mentaalisten ominaisuuksien taustaan ja
hengen todellisuuteen. Mentaalinen todellisuus ei välttämättä
ole ainoa todellisuuden muoto. Muistamattomuus ei merkitse
sitä, ettei muistettavaa voisi olla, vaikka sitä ei voisi mieleen
palauttaakaan.
Ihmisen eettinen taju on hyvin erikoinen ilmiö olemassaolossa.
Olisiko sillä yhteyttä entelekiaan siten, että se olisi vaistonomainen
suunnannäyttäjä, jotta voisimme toteuttaa meihin
sisältyvän mahdollisuuden täydellisyyteen? Eettisen tajumme
vaikutuksesta tunnemme esim. niin, että epäitsekäs teko on arvokkaampi
kuin hyötyyn tähtäävä. Voimme esimerkiksi tajuta,
että ateisti, joka toimii lähimmäisensä parhaaksi epäitsekkäästi,
toimii eettisesti arvokkaammin kuin kristitty, jos hänen
mielessään teon motiivina päilyy palkkio taivaassa. Hyvän
työn seuraukset voivat olla aivan samat, mutta kuitenkin kiinnitämme
huomiota myös siihen motiiviin, josta teko lähtee.
hän on sielu, joka on ruumiin ja hengen yhteistulos. Kun ihminen
kuolee, lakkaa hänen sielullinen olemassaolonsa, mutta
”henki palaa Jumalan tykö, joka on sen antanutkin.” Henkenä
ihminen odottaa Raamatun mukaan ylösnousemusta eli hengen
ja ruumiin erottamatonta eli kuolematonta yhdistymistä.
Tällöin ihmisestä tulee kuolematon sielu. Tämän olennon täytyy
koostua hienommista aineksista kuin ajallisuudessa saatu
ruumis, jos se on kuolematon.
Filosofit, teologit ja muut puhuvat useimmiten erikseen hengestä,
sielusta ja ruumiista. Tästä aiheutuu mielestäni paljon
hämäryyttä. Puhutaan esimerkiksi ihmisen kuolemattomasta
sielusta. Kun ihminen kuolee, loppuu hänen sielullinen elämänsä,
mutta hän elää pyhien kirjoitusten mukaan henkimaailmassa
henkenä. Kuolematon sielu ihmisestä tulee vasta
ylösnousemuksessa, kun hän saa kuolemattoman ruumiin.
Filosofi saattaa sanoa, että ihminen ei ole ollut aikaisemmin
olemassa, koska hän ei muista siitä mitään. Tähän olettamukseen
joudutaan, jos korostetaan mentaalisten ominaisuuksien
samaisuutta identiteetin ehtona. Professori Erik Ahlman on todennut, ettei varsinainen minä voi olla subjekti, mutta se voi kuitenkin olla objekti,
josta tullaan tietoiseksi.(”Ihmisen probleemi s. 104) Olisiko
niin, että varsinainen minä on se henki, jonka saimme syntyessämme
taivaallisen Isämme henkilapseksi? Kehittymisemme
vuoksi olemme unohtaneet aikaisemman olemassaolomme.
Tämän ajattelutavan mukaan on ihmisen identiteettiä
etsittäessä mentävä mentaalisten ominaisuuksien taustaan ja
hengen todellisuuteen. Mentaalinen todellisuus ei välttämättä
ole ainoa todellisuuden muoto. Muistamattomuus ei merkitse
sitä, ettei muistettavaa voisi olla, vaikka sitä ei voisi mieleen
palauttaakaan.
Ihmisen eettinen taju on hyvin erikoinen ilmiö olemassaolossa.
Olisiko sillä yhteyttä entelekiaan siten, että se olisi vaistonomainen
suunnannäyttäjä, jotta voisimme toteuttaa meihin
sisältyvän mahdollisuuden täydellisyyteen? Eettisen tajumme
vaikutuksesta tunnemme esim. niin, että epäitsekäs teko on arvokkaampi
kuin hyötyyn tähtäävä. Voimme esimerkiksi tajuta,
että ateisti, joka toimii lähimmäisensä parhaaksi epäitsekkäästi,
toimii eettisesti arvokkaammin kuin kristitty, jos hänen
mielessään teon motiivina päilyy palkkio taivaassa. Hyvän
työn seuraukset voivat olla aivan samat, mutta kuitenkin kiinnitämme
huomiota myös siihen motiiviin, josta teko lähtee.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo on kovin filosofista pohdiskelua. Minä tyydyn paljolti siihen tietoon, jonka voin saada pyhien kirjoitusten ja elävien profeettojen kautta. Saamani tiedon perusteella alkulähtökohta oli älynä oleminen. kun Jumalten neuvosto kokoontui laatimaan pelastussuunnitelmaa jo kauan ennen maan luomista, niin silloin vain muutamat suuret ja jalot olivat henkiä. Loput olivat vielä älyjä, eli eivät olleet vielä syntyneet henkiruumiisiin. Myös pyhissä kirjoituksissa käytetään joskus hengestä sielu nimitystä. Näin olen havainnut Mormonin kirjassa mainittavan. Se voi olla eräänlainen vastine hengelle, koska henkikin koostuu älystä ja henkiaineesta. kts. KH, Abraham 3:21-23. Sielu, kts. pyhien kirjoitusten opas, sielusta puhutaan pyhissä kirjoituksissa kolmessa merkityksessä 1) henkiolento sekä kuolevaisuutta edeltävässä, että sen jälkeisessä elämässä...
Mielestäni myös älyt ovat yksilöitä, jotka kykenevät ajatteluun, koska he olivat alussa myös mukana tuossa neuvonpidossa.