Nykyisin elämme epävarmoja aikoja yhteiskunnallisesti, mutta tämä aika ei ole mitään verrattuna 1990-luvun alun lamaan. Vuosi 1990 oli vielä juppiaikaa, mutta sitten kaikki romahti. Vuodet 1991-1995 olivat elävää hel-vet-ti-ä.
Asuin siihen aikaan pienessä kerrostalolähiössä, jonka ainoina palveluina olivat kioski ja kapakka. Kapakassa tutustuin 25-35-vuotiaisiin tyyppeihin, ja nopeasti meistä muotoutui kiinteä ystäväporukka, joka kokoontui usein yhteen erilaisilla kokoonpanoilla kapakassa ja kodeissa.
Kaikkiaan meitä oli 12, kahdeksan miestä ja neljä naista. Osa meistä oli töissä, osa työttöminä, osa opiskelijoita. Meistä muotoutui hyvä tiimi. Keskustelimme paljon ja vakavasti.
1990-luvun alussa me kaikki olimme aika ajoin köyhiä, mutta me jaoimme omastamme sillä tavoin, että jos jollain ei ollut varaa ostaa ruokaa, ne, joilla oli, kutsuivat köyhemmät syömään luokseen, ja jaoimme paljon muutakin.
Niinä vuosina me jaoimme myös huolemme; osalla meistä katkesi seurustelusuhde, osalla työsuhde siihen aikaan, mutta aina porukasta löytyi joku, joka halusi kuunnella ja keskustella vaikka läpi yön toisen kanssa. Me pidimme toisiamme hengissä.
Silloin eräät puolitutut tekivät itsemurhia, ja niitäkin puimme yhdessä myöhemmin - mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko pitänyt tutustua paremmin näihin itsemurhan tehneisiin jne. Nämä olivat kuitenkin ihmisiä, jotka olivat pitäneet etäisyyttä. He eivät olleet uskaltaneet tai halunneet avautua meille.
Ne olivat hulluja, sairaita vuosia, ne olivat meille tanssimista Titanicin kannella, yhtä kaljatuopin ääressä istumista, kotibilettämistä ja tuskan purkamista koko Suomen kokiessa valtavan romahduksen - mutta me olimme niitä, jotka pääsivät pelastusveneiden kyytiin.
Valtavien inhimillisten tragedioiden aikana 1990-luvun alussa meillä oli suojeleva ystäväverkosto. Aikana, jolloin sanaa "verkosto" ei vielä edes käytetty. Mielenkiintoista oli erityisesti se, että osa meistä oli uskovaisia, osa kiihkomielisistä uskonyhteisöistä irti päässeitä ja osa ateisteja - mutta silti meillä oli kaikki yhteistä ja tarjottavissa ystävien käyttöön. Ruoka, yösija, äänilevyt, autot, raha...
Sitten koittivat vuodet 1995 ja 1996, jolloin lama virallisesti loppui. Silloin meidän porukkamme hajaantui - osa sai opiskelunsa valmiiksi ja muutti pois, osa työtä tekevistä pysyi silloisessa työssään mutta muutti toisille asuinalueille, osa sai uuden työpaikan toisesta kaupungista jne.
Sen jälkeen emme ole toisiamme nähneet, mutta ei kai näitä ihmissuhteita ollut pysyviksi tarkoitettukaan. Toisinaan tilapäinen ja lyhytaikainenkin ystävyys riittää auttamaan pimeiden aikojen yli.
Asuin siihen aikaan pienessä kerrostalolähiössä, jonka ainoina palveluina olivat kioski ja kapakka. Kapakassa tutustuin 25-35-vuotiaisiin tyyppeihin, ja nopeasti meistä muotoutui kiinteä ystäväporukka, joka kokoontui usein yhteen erilaisilla kokoonpanoilla kapakassa ja kodeissa.
Kaikkiaan meitä oli 12, kahdeksan miestä ja neljä naista. Osa meistä oli töissä, osa työttöminä, osa opiskelijoita. Meistä muotoutui hyvä tiimi. Keskustelimme paljon ja vakavasti.
1990-luvun alussa me kaikki olimme aika ajoin köyhiä, mutta me jaoimme omastamme sillä tavoin, että jos jollain ei ollut varaa ostaa ruokaa, ne, joilla oli, kutsuivat köyhemmät syömään luokseen, ja jaoimme paljon muutakin.
Niinä vuosina me jaoimme myös huolemme; osalla meistä katkesi seurustelusuhde, osalla työsuhde siihen aikaan, mutta aina porukasta löytyi joku, joka halusi kuunnella ja keskustella vaikka läpi yön toisen kanssa. Me pidimme toisiamme hengissä.
Silloin eräät puolitutut tekivät itsemurhia, ja niitäkin puimme yhdessä myöhemmin - mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko pitänyt tutustua paremmin näihin itsemurhan tehneisiin jne. Nämä olivat kuitenkin ihmisiä, jotka olivat pitäneet etäisyyttä. He eivät olleet uskaltaneet tai halunneet avautua meille.
Ne olivat hulluja, sairaita vuosia, ne olivat meille tanssimista Titanicin kannella, yhtä kaljatuopin ääressä istumista, kotibilettämistä ja tuskan purkamista koko Suomen kokiessa valtavan romahduksen - mutta me olimme niitä, jotka pääsivät pelastusveneiden kyytiin.
Valtavien inhimillisten tragedioiden aikana 1990-luvun alussa meillä oli suojeleva ystäväverkosto. Aikana, jolloin sanaa "verkosto" ei vielä edes käytetty. Mielenkiintoista oli erityisesti se, että osa meistä oli uskovaisia, osa kiihkomielisistä uskonyhteisöistä irti päässeitä ja osa ateisteja - mutta silti meillä oli kaikki yhteistä ja tarjottavissa ystävien käyttöön. Ruoka, yösija, äänilevyt, autot, raha...
Sitten koittivat vuodet 1995 ja 1996, jolloin lama virallisesti loppui. Silloin meidän porukkamme hajaantui - osa sai opiskelunsa valmiiksi ja muutti pois, osa työtä tekevistä pysyi silloisessa työssään mutta muutti toisille asuinalueille, osa sai uuden työpaikan toisesta kaupungista jne.
Sen jälkeen emme ole toisiamme nähneet, mutta ei kai näitä ihmissuhteita ollut pysyviksi tarkoitettukaan. Toisinaan tilapäinen ja lyhytaikainenkin ystävyys riittää auttamaan pimeiden aikojen yli.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.