Sotasairaalassa kymmenien kuolevien sotilaiden vieressä istunut lääkintälotta kertoo:
"Kun hoitaja sanoi, että menet tuon potilaan luokse ehkä lähde pois, niin kyllä sen tiesi, että kuolema on lähellä. Me sitten aina istuttiin siinä, usein kädet potilaan käsissä."
Sotasairaalassa 17-vuotiaana auttamassa olleen Marjan mieleen jäi lähes samanikäinen nuori, kuolemaa tekevä sotilas, jolla ei ollut ketään lähiomaista. Lapsenkasvoinen sotilas kuiskasi hiljaa: "Tuletko tähän viereeni ja pidät koko ajan kädestäni kiinni, kun minä lähden..."
Kirjasta. Me puolustimme elämää
"Kun hoitaja sanoi, että menet tuon potilaan luokse ehkä lähde pois, niin kyllä sen tiesi, että kuolema on lähellä. Me sitten aina istuttiin siinä, usein kädet potilaan käsissä."
Sotasairaalassa 17-vuotiaana auttamassa olleen Marjan mieleen jäi lähes samanikäinen nuori, kuolemaa tekevä sotilas, jolla ei ollut ketään lähiomaista. Lapsenkasvoinen sotilas kuiskasi hiljaa: "Tuletko tähän viereeni ja pidät koko ajan kädestäni kiinni, kun minä lähden..."
Kirjasta. Me puolustimme elämää
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikka sota, sotiminen on sairasta ja mielen vastaista ja nuoren ihmisen kuolema luonnotonta, niin tästä juolahti mieleen, että nykyaikana pitäisi tehdä jotakin, että kuolema ja kuoleminen ei olisi niin hirveän kaukainen ja vieras asia. Nyt se on kokonaan pois arkipäivästä siivottu ja järjestetty juttu.
Pitäisikö lähellä, liki lähtöänsä tästä maailmasta olevat vanhukset siirtää laitoksesta kotiin, jotta kaikki läheiset voisivat olla läsnä, mukana ja pitämässä kädestä kiinni, kun elämän lanka katkeaa. Katsomassa, näkemässä ja kokemassa, koska tapahtuma on kuitenkin osa elämää ja tapahtuu jokaisen kohdalla.
Koskettava muisto.
Mietin kuinka tarpeettomia nuorten, vasta elämänsä aloittaneiden miesten kuolemat.
Sankarihaudat ovat siitä muistuttamassa meitä jälkipolvia.
Minustakin olisi hyvä jos ihminen saisi nukkua iki-uneen omassa kodissaan, rakkaidensa keskellä.
Kuolema on aivan yhtä luonnollinen asia kun syntyminen, sitä kohti jokainen elävä olento menee koko ajan, onneksi ihminen on luotu sellaiseksi että sitä ei juuri ajattele, se on sitten joskus....
Kun on saanut syntyä suureen sukuun on niitä vainajia ollut minulle aivan liikaa.Ja tulossa lähiaikoina lähin omainen.Tätäkin asiaa saa jokainen ajatella miten tykkää mutta en olisi kyllä pystynyt kaikkien kädestä pitää kiinni.Minulle ei ole ainakaan kuolema ja jatkuvat vainajat olleet mitenkään luonnollista.Rakaras pappani kuoli kun olin 7v ja siitä asti on ollut vainajia vaikka kuinka paljon.Sodasta jäi monenlaisia traumoja tähän päivään asti muillekkin kun sotaveteraaneille.
Kun olin lapsi, tätini koko elämänsä sairastanut 2-vuotias kuoli. Hautajaisissa itkin koko ajan ja vielä kotona seuraavankin päivän, en jaksanut ymmärtää. Siitä on aikaa monta vuosikymmentä ja nyt itkettää enemmän se, että vanha, sairas, laitoksen vuoteeseen loppuajakseen sidottu ihmisen haamu ei pääse pois. En tiedä sen ahdistavampaa ajatusta kuin vuoteeseen rajattu elämä, jolla ei ole enää mitään muuta tarkoitusta kuin sen päivän odotus, että pääsisi pois.
Sodan traumat tunnen hyvinkin sodan lapsena kokeneen isän jälkeläisenä, jolle kuolema on muuttunut helpotukseksi maisesta vaivasta kaiken nähdyn ja koetun seurauksena. Aiheeseen kannattaa tutustua avoimin mielin, mikään muu tieto ei auta elämää niin paljon kuin se, että kuolemaa ei tarvitse eikä kannata pelätä.
VAI NIIN