Sitten se hyökkäsi. Olga kuuli murahduksen suoraan edestään ja näki suuren ruskean pedon ryntäävän raskaasti puuskuttaen kohti. Viimeisenä ajatuksenaan ennen iskua Olga ihmetteli miten ei huomannut karhua, vaikka se seisoi aivan hänen edessään. Karhun iskiessä hampaansa Olgan olkapäähän, tuntui kuin lasinsiruin terästetty pommi olisi räjähtänyt. Peto kaatoi hänet alleen ennen kun Olga ehti päästää ääntäkään. Hän haistoi mädän lihan etovan hajun sen höyryävän kuumasta hengityksestä, kun se musersi painollaan Olgan pehmeää sammalta vasten. Olgan keuhkot tyhjenivät. Hampaat upposivat uudelleen lihaan. Nyt Olga huusi. Paksut kynnet repivät hänen kylkeään auki kuin sirkkelinterät. Kun peto painoi valtavat tassut Olgan niskaa vasten, hän menetti tajunsa.
Pehmeä sammal antoi periksi, eikä niska murtunut. Karhu puuskutti. Ihminen ei päästänyt ääntä, ei huohottanut, ei huutanut. Hiljaisuus täytti metsän. Se nosti kuonon ja haisteli tuulta, joka kantoi joelta kuoleman hajun.
Olga havahtui hirveään tuskaan. Tuska täytti hänet, teki hänestä muodottoman, hämärsi kehonkuvan. Hän ei ollut enää ihminen. Hän oli raajaton raskas möykky, kuoleva, kuiviin vuotava sykkivä massa. Ensimmäinen ajatus oli nousta ja juosta kotiin, mutta kohottautuminen oli mahdotonta. Vasta sen jälkeen hän ymmärsi mitä oli tapahtunut, muisti karhun ja Igorin, rantaan unohtuneen virvelin, ja paljon turhia asioita, merkityksettömiä. Miksi hän niitä mietti? Mutta äiti. Olga tunsi kyyneleen polttavan luomien alla. Äidin oli haettava hänet pois.
Vasen käsi oli puristunut paniikinomaisesti puhelimen ympärille. Lisäkärsimyksen pelossa hän ei uskaltanut liikahtaa, mutta sai valittua valikosta äitinsä numeron. Sillä hetkellä, kun puhelin välitti Olgalle äidin pehmeän tervehdyksen, hän tunsi maan tömähtävän allaan. Karhu oli hyökännyt uudestaan niin äänettömästi, ettei Olga ollut kuullut sen askelia, tunsi ne vain allaan kuin maanjäristyksen enteen. Sillä hetkellä, kun toinen tuskanaalto läpäisi hänet, Olga tiesi kuolevansa. Hän ei koskaan pääsisi takaisin kaupunkiin, ei koskaan näkisi äitiään, ei muuttaisi yhteen Sergein kanssa. Hän ei koskaan saisi lapsia, eikä koskaan katsoisi itseään peilistä kuusikymmenvuotiaana.
”Äiti, karhu syö minua! Auta!”
Hämärästi Olga ymmärsi, ettei äiti voinut auttaa.
Olga toimi kuin robotti, johon oli ohjelmoitu vain yksi toiminto. Hän puristi krampinomaisesti kännykkää, joka toistuvasti mykistyi joko karhun aiheuttamista iskuista tai Olgan puristusvoimasta. Hän painoi sen toistuvasti päälle, etsi äitinsä numeron ja painoi vihreää luuria, vei kännykän korvalleen ja kuunteli. Hän kuuli äitinsä äänen, ei hysteerisenä niin kuin se varmasti oli, vaan rauhoittavana ja rakastavana, hellänä niin kuin silloin, kun Olga sairastui vesirokkoon ja pelkäsi kuolevansa. Lohduttavana niin kuin silloin, kun koulupojat haukkuivat Olgaa lihavaksi huoraksi ja Olga itki äitinsä rintaa vasten. Mitä hän oli silloin? Seitsemänvuotias? Mutta aina kun Olga puhui, yritti kertoa kuinka paljon hän äitiään rakasti, hyökkäsi karhu kuin tappokone ja raateli hänet hiljaiseksi.
Sitten kipu loppui. Se loppui hiipuen, väistyi seesteisen odotuksen tieltä. Nyt tuntui paremmalta, eikä kuolema pelottanut enää. Hänelle ei jäänyt mitään sanottavaa. Viimeisen kerran Olga käynnisti puhelimen, katsoi sinistä valoa, joka valaisi tärkeintä sanaa koko maailmassa.
”Äiti, enää ei satu, en tunne enää kipua. Anna minulle kaikki anteeksi. Rakastan sinua.”
Kirjoittanut: mss.alexandra 18.8.2011 11:29
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10060175#comment-50815039
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/aiti-karhu-syo-minua--venalaistyton-karmea-kohtalo/art-1288407928525.html
Pehmeä sammal antoi periksi, eikä niska murtunut. Karhu puuskutti. Ihminen ei päästänyt ääntä, ei huohottanut, ei huutanut. Hiljaisuus täytti metsän. Se nosti kuonon ja haisteli tuulta, joka kantoi joelta kuoleman hajun.
Olga havahtui hirveään tuskaan. Tuska täytti hänet, teki hänestä muodottoman, hämärsi kehonkuvan. Hän ei ollut enää ihminen. Hän oli raajaton raskas möykky, kuoleva, kuiviin vuotava sykkivä massa. Ensimmäinen ajatus oli nousta ja juosta kotiin, mutta kohottautuminen oli mahdotonta. Vasta sen jälkeen hän ymmärsi mitä oli tapahtunut, muisti karhun ja Igorin, rantaan unohtuneen virvelin, ja paljon turhia asioita, merkityksettömiä. Miksi hän niitä mietti? Mutta äiti. Olga tunsi kyyneleen polttavan luomien alla. Äidin oli haettava hänet pois.
Vasen käsi oli puristunut paniikinomaisesti puhelimen ympärille. Lisäkärsimyksen pelossa hän ei uskaltanut liikahtaa, mutta sai valittua valikosta äitinsä numeron. Sillä hetkellä, kun puhelin välitti Olgalle äidin pehmeän tervehdyksen, hän tunsi maan tömähtävän allaan. Karhu oli hyökännyt uudestaan niin äänettömästi, ettei Olga ollut kuullut sen askelia, tunsi ne vain allaan kuin maanjäristyksen enteen. Sillä hetkellä, kun toinen tuskanaalto läpäisi hänet, Olga tiesi kuolevansa. Hän ei koskaan pääsisi takaisin kaupunkiin, ei koskaan näkisi äitiään, ei muuttaisi yhteen Sergein kanssa. Hän ei koskaan saisi lapsia, eikä koskaan katsoisi itseään peilistä kuusikymmenvuotiaana.
”Äiti, karhu syö minua! Auta!”
Hämärästi Olga ymmärsi, ettei äiti voinut auttaa.
Olga toimi kuin robotti, johon oli ohjelmoitu vain yksi toiminto. Hän puristi krampinomaisesti kännykkää, joka toistuvasti mykistyi joko karhun aiheuttamista iskuista tai Olgan puristusvoimasta. Hän painoi sen toistuvasti päälle, etsi äitinsä numeron ja painoi vihreää luuria, vei kännykän korvalleen ja kuunteli. Hän kuuli äitinsä äänen, ei hysteerisenä niin kuin se varmasti oli, vaan rauhoittavana ja rakastavana, hellänä niin kuin silloin, kun Olga sairastui vesirokkoon ja pelkäsi kuolevansa. Lohduttavana niin kuin silloin, kun koulupojat haukkuivat Olgaa lihavaksi huoraksi ja Olga itki äitinsä rintaa vasten. Mitä hän oli silloin? Seitsemänvuotias? Mutta aina kun Olga puhui, yritti kertoa kuinka paljon hän äitiään rakasti, hyökkäsi karhu kuin tappokone ja raateli hänet hiljaiseksi.
Sitten kipu loppui. Se loppui hiipuen, väistyi seesteisen odotuksen tieltä. Nyt tuntui paremmalta, eikä kuolema pelottanut enää. Hänelle ei jäänyt mitään sanottavaa. Viimeisen kerran Olga käynnisti puhelimen, katsoi sinistä valoa, joka valaisi tärkeintä sanaa koko maailmassa.
”Äiti, enää ei satu, en tunne enää kipua. Anna minulle kaikki anteeksi. Rakastan sinua.”
Kirjoittanut: mss.alexandra 18.8.2011 11:29
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10060175#comment-50815039
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/aiti-karhu-syo-minua--venalaistyton-karmea-kohtalo/art-1288407928525.html
Vastaukset 1
Vanhimmat
Rakkautta ja kestämistä