Mitähän tässä tilanteessa kannattaisi tehdä? Minulla on sos fobia ja vaativa persoonallisuus. Olen pienen lapsen äiti ja opiskelen yliopistossa. En koskaan syö yksin yo:lla, sillä se olisi liian pelottavaa, pelkään että ystäväni siellä hylkäävät minut ja olen koko ajan varuillani ja esitelmien pitäminen kauhistuttaa. Mies ei ymmärrä oireitani vaan on sitä mieltä, että minun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä vaan töihin. Olen pakoillut työelämää jo monta vuotta, koska minusta tuntuu, että siellä tarkkaillaan ja arvostellaan. Olen miettinyt toisen lapsen tekemistaä, jotta saisin jäädä kotiin turvaan. Minua on kuolukiusattu ja siitä kai ihmispelkoni johtuu. Lääkkeitä on kokeiltu useita ja kolme vuotta olen käynyt terapiassa. Pitääkö minun hommautua kuntoutustuelle vai mitä tässä tilanteessa voi tehdä?
sos fobia ja pelko työhön menosta
janet
3223
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
fobia sulla kyllä on............äiti et kyllä ole.
Jaa miksiköhän epäillään sitä, etten olisi äiti. Kummallista.
kotiin tulet vaan entistä aremmaksi. Pelot selätetään menemällä pelottaviin tilanteisiin. Olisi tavallaan luovuttamista jäädä kotiin. Olet iältäsi ehkä nuori joten sinulla on voimavaroja voittaa pelkosi. Jokin rauhoittava lääke voisi auttaa. Ikävää ettei miehesi ymmärrä oireitasi, toisaalta miten voisikaan kun ei ole itse niistä kärsinyt.
Itsellä nuoresta asti pelko oli jatkuva seuralainen, mutta kun ikää tulee se menettää otettaan. Pelot vähenee huomattavasti kun alkaa hyväksymään itseä pelokkaana. Luonteita on monenlaisia, eivät kaikki ole rohkeita, vaikka haluaisivat sitä olla. On hyväksyttävä oma persoona, se arkuuskin. Itsellä alkoi tätä kautta henkinen tasapaino löytymään.
Paljon mahdollista, että syytä pelkoihisi löytyy myös mainitsemastasi koulukiusaamisesta. Kiusaamisen kohteeksi joutuminen herkässä iässä rikkoo itsetuntoa ja aiheuttaa epävarmuuden ja pelon kokemista vielä myöhemmällä iälläkin vaikka mitään uhkaa ei enää olekkaan.
On mukavaa kun on ystäviä, mutta jokaisen on opittava myös olemaan välillä yksin ja selviytymään eri tilanteissa. Kun pienin askelin alat yksin menemään pelottavan tuntuisiin tilanteisiin niin huomaat ettei se niin kauheaa ollutkaan. Sinusta oli vain tuntunut siltä. Mitä enemmän otat noita haasteita vastaan, sitä enemmän itsetuntosi vahvistuu. Ja jos välillä tuntuu, että elämä on yhtä möhlimistä niin opettele hymyilemään itsellesi. Onnelliset ne jotka osaavat välillä nauraa itselleen...
Kun pidät sitä esitelmää niin voithan vaikka alkukevennyksenä mainita, että pikkasen jännittää ja jalat tutisee, mutta eiköhän se tästä :) Nimittäin tiedoksi sulle, kaikki ihmiset jännittävät. Voimia, menestystä elämääsi...:)