Uskonpuhdistus kumosi 1500-luvulla käsityksen,
jonka mukaan pelastussaadaan
vain katolisen kirkon jakamien sakramenttien
välityksellä ilman
henkilökohtaista uskoa. Sakramentit eli
armonvälineet, kuten kaste ja
ehtoollinen, vaikuttavat vain uskon kautta
ihmisen autuudeksi. Eli kuten Luther
ilmaisee asian Vähä-katekismuksessa: "Kaste
vaikuttaa syntienanteeksisaamisen,
vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa
iankaikkisen autuuden kaikille,
jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset."
Vallankumouksellista entiseen nähden olivat sanat
"kaikille jotkauskovat".
Näissä sanoissa kristillisyyden painopiste oli
ratkaisevasti siirtynyt uskon
ulkoisista muodoista henkilökohtaisen vakaumuksen
todellisuuteen.
Tässä
periaatteessa piili koko se vapauden siemen, joka
synnytti uuden länsimaisen
herätysliikkeen. Sisäistä uskon todellisuutta
alettiin pitää tärkeämpänä kuin
vanhaa armonvälineiden ympärille pelkistynyttä
toimintaa.
Kastevesi uudestisynnyttävänä objektina esim.
lapsikasteen yhteydessä on
kuitenkin puhdas katolinen teesi.
Vasta sisäisen uudestisyntymisen todellisuus
uskoontulleessa ihmisessä tekee
sitä seuraavasta kasteesta todellisen "peson" eli
uudestisyntymisenpesun.
Paavalihan käyttää Tiit. 3:5:ssä sanontaa
"pelasti hän meidätuudestisyntymisen
peson.. kautta" eli viittaa omaan kokemukseensa,
kun hän kääntyi Damaskon
tiellä ja otti kolmen päivän kuluttua itse
kasteen - Paavalia ei kastettu
lapsena.
Uskonpuhdistajan taipuminen uudestisyntymisen
käsitteessä
Tässä vaiheessa on syytä lainata Lutherin
käsitystä uudestisyntymisestä, joka
poikkeaa täysin katolisen kirkon käytännöstä ja
opista:
"Joka tähän saarnaan
uskoo, uskoo siis että Kristus on kuollut ja
ylösnoussut hänen edestänsä,
hänessä on Kristuksen ylösnouseminen osoittanut
voimansa ja sen kautta hän
uudestisyntyy, toisin sanoen Jumala uudestiluo
hänet omaksi kuvakseen ja
vuodattaa Pyhän Hengen hänen päälleen, hän oppii
tuntemaan Jumalan armollisen
tahdon, hän saa sellaisen sydämen, mielen,
rohkeuden, tahdon ja ajatukset,
joita ei kenelläkään tekopyhällä eikä kerskurilla
ole...". (Nun freut euch
lieben Christen Gemein, 1. Piet. 1:3:n
selitystä).
Edelleen Luther opettaa: "Miten tämä
(uudestisyntyminen) tapahtuu? Näin:Jumala
antaa sanan, evankeliumin, levitä ja pudota
siemenen tavoin ihmissydämiin.
Missä sydän vastaanottaa tuon siemenen, siellä
Pyhä Henki luo uuden ihmisen;
siitä tulee aivan toinen ihminen, jonka
ajatukset, sanat ja teot ovat toiset.
Sinä muutut täydelleen." (1. Piet. 1:22,23:n
selitystä).
"Hän (Jumala) aloittaa iankaikkisen elämän
saarnaamalla sinullesuusanallista,
kuultavissa olevaa sanaa ja tämän ohella antaa
sinulle sellaisen mielen, että
sinä vastaanotat sanan ja uskot Häneen". (Joh.
3:36:n selitystä).
Lutherin selkeä opetus uudestisyntymisestä
ymmärrettävän sanan kuulemisen
perusteella on ristiriidassa katolisen opin
kanssa, jonka mukaan kastevesi
aiheuttaa lapsen uudestisyntymisen tiedottomassa
olotilassa. Tässä kohden
katolinen opetus sekoittui kuitenkin myöhemmin
Lutherin opetuksiin. Luther,
vaikka oli valtava uskonpuhdistaja, taipui
katoliseen kasteperinteeseen tässä
valtiokirkon olemassaolon ydintä koskettavassa
kysymyksessä.
Uskonpuhdistaja
itse myöntääkin saaneensa uskonpuhdistuksen
periaatteet Jumalalta, mutta
kasteen paavilta (Galatalaiskirjeen selitys s.
100).
Näin sakramentaalinen kastekäsitys jäi
vallitsemaan luterilaista teologiaa ja
merkitsemään puhdasoppisessa muodossaan koko
pelastusta.
Luther itse tosin olisi halunnut ulottaa eräässä
vaiheessa uskonpuhdistuksen
koskemaan myös uskovien seurakuntajärjestystä ja
kenties kastettakin.
Kirjasta
"Saksalainen messu ja jumalanpalvelusjärjestys"
vuodelta 1526 käyilmi, että
Luther erotti toisistaan valtionkirkon ja
raamatullisen seurakunnan:
"Oikean
evankelisen seurakuntajärjestyksen ei pitäisi
olla niin yleinen kuin torilla
kaiken kansan seassa, vaan niiden, jotka todella
tahtovat olla kristittyjä...
pitäisi merkityttää nimensä ja pitää yksityisiä
kokouksia... rukoillakseen,
lukeakseen, kastaakseen... puoleensa vetävällä ja
yksinkertaisemmalla tavalla,
ja kaiken määrääjänä olisi sana ja rakkaus. Mutta
minä en voi enkä tahdo vielä
järjestää sellaista seurakuntaa. Sillä minulla ei
ole vielä kansaa eikä
henkilöitä sitä varten."
Tässä oli vedenjakaja ja se ratkaiseva askel,
joka Lutherilta jäi ottamatta ja
joka olisi ulottanut uskonpuhdistuksen jopa
kasteeseen saakka. Vaikka hän
kannattikin aluksi omantunnonvapautta
uskonasioissa, taipui hän myöhemmin
kannattamaan kuolemanrangaistusta ja niin
sanottujen anabaptistien
(uudestikastajien) vainoamista allekirjoittamalla
lausunnon yhdessä
Melanchtonin kanssa vuonna 1536.
Zwingli oli Sveitsissä jo kymmenisen vuotta
aiemmin asettunut kannattamaan
kuolemanrangaistusta uudestikastajille
keisarillisen lain mukaisesti.
Mistä kaikki alkoi?
Pian Uuden testamentin kirjoittamisen jälkeen
Raamatulle vieraat virtaukset
aiheuttivat sen, että kasteen merkitystä
pelastuksessa alettiin ylikorostaa.
Vähitellen se irroitettiin täysin aiemmin
käsittelemistämme raamatullisista
yhteyksistään, eli uskosta, parannuksesta,
syntien anteeksisaamisesta ja
uudestisyntymisen kokemuksesta.
Mitä laajemmalle pakanamaihin evankeliumi levisi,
sitä alttiimmaksi seurakunta
kävi pakanallisen filosofian ja mystiikan
vaikutuksille.
Kaste
rituaalinomaisena ulkoisena toimituksena oli
luonnollisestikin erityisen altis
saamaan sitä mystillistä hohtoa, joka oli totuttu
liittämään vieraiden
uskontojen mysteereihin, joissa erilaiset
kastetoimitukset olivat jo vanhastaan
tuttuja.
Vielä 100-luvulla kastekäytäntö oli Uuden
testamentin mukainen: uskoviksi
tulleet kastettiin välittömästi vedessä
upottamalla. Didakheessa eli
Kahdentoista apostolin oppi-nimisessä kirjassa,
joka on kirjoitettu noin vuonna
100, annetaan ohjeita kastaa "mieluiten
juoksevassa vedessä", mutta
hätätapauksessa "valelemalla kolmasti". Siinä on
myös maininta:"Kastettavan
käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta."
Kaste oli vielä uskoviksi
tulleiden kaste, mutta suuntauksena oli jo
saattaa lisämääräyksiä kasteen
yhteyteen. Myös aika kääntymyksen ja kasteen
välillä saattoi venyä pitkäksi,
koska kääntymykset kävivät harvinaisemmiksi ja
kastekokelaiden uskon laadusta
tahdottiin varmistua.
Samoihin aikoihin kirjoitetussa Hermaan
paimenessa esiintyy myös uskovien
kaste, jota kutsutaan "veden sinetiksi". Uskovien
katsottiin kantavansyntejään
kasteeseensa saakka, joka vasta vapautti hänet
niistä. Huomattava käänne
tapahtui vuonna 150 Justinus Marttyyrin kohdalla,
joka kuului varhaisiin
kirkkoisiin. Hän alkoi nimittää kastetta
varsinaiseksi uudestisyntymiseksi.
Raamatun mukaanhan uudestisyntyminen tapahtuu
uskovaksi tulon yhteydessä,
jolloin ihmiseen pannaan Pyhän Hengen sinetti
(Ef. 1:13), kuten Luther myös
opetti. Justinuksella oli kuitenkin käsitys, että
vasta vesikaste merkitsee
uskoontulleiden uudestisyntymisen hetkeä: "Sitten
me viemme heidät johonkin
paikkaan, jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät
samalla tavalla kuin mekin
uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin
vesipeson...".
Kasteen nimittäminen uudestisyntymiseksi oli se
siemen, josta kasvoi
sakramentalismi: koko uskoontulo voitiin
myöhemmin korvata pelkällä
kastetoimituksella. Kehitys kulki vääjäämättä
tähän suuntaan, vaikka Justinus
vielä pitikin selkeää uskonratkaisua kasteen
saamisen edellytyksenä.
Valtiokirkkolaitoksen kehittyminen
200-luvulla tilanne oli jo täysin toinen:
Virkapappeus oli astunut yleisen
pappeuden ja armolahjoihin perustuvan
paimentehtävän sijaan. Nimitettiin
piispoja, jotka saivat kukin useita seurakuntia
johdettavakseen. Vapaiden
paikallisten seurakuntien yläpuolelle kehitettiin
voimakkaasti kirkollisia
johtoelimiä.
Ajan mittaan hylättiin kaikki, jotka eivät
taipuneet piispainkokousten
päätöksiin. Huomattava teesi eli oppilauselma oli
piispa Kyprianuksen 200-luvun
puolivälissä julkaisema kirjoitus "Katolisen
kirkon yhteydestä".Kirkko alkoi
merkitä pelastuslaitosta, jonka ulkopuolella ei
ollut iankaikkista elämää.
Tämän opin muotoili lopullisesti ehkä kuuluisin
kirkkoisä Augustinus 400-
luvulla. Sakramentit, kuten kaste ja ehtoollinen,
olivat täysin kirkon
hoidossa. Vain niiden välityksellä oli pelastus
saatavissa. Oppi Jeesuksen
sovitustyöstä ja henkilökohtaisesta
uskonvanhurskaudesta jäi taka-alalle.
Tärkeintä oli päästä osalliseksi sakramenteista.
Keisari Konstantinus antoi vuonna 313
kristinuskolle tasavertaisen uskonnon
aseman Rooman valtakunnassa, ja vuonna 323 siitä
tuli valtionuskonto. Kirkosta
oli tullut huomattava mahtitekijä valtakunnassa.
Siksi keisaritkin sekaantuivat
kirkollisiin kysymyksiin.
Tämä kirkko tahtoi luonnollisestikin elää
yleisenä eli katolisena
kansankirkkona. Siksi se omaksui hiljalleen
jalansijaa saaneen lapsikasteen
perustakseen. Valtiokirkkoa ei voinut olla
olemassa ilman välinettä, jolla
kaikki syntyneet kansalaiset saatettiin
johdonmukaisesti sen yhteyteen. Melko
pian oppikysymyksistä tuli myös valtion
lainsäädännön asioita. Rooman
valtakunnassa alettiin siinä yhteydessä vainota
siellä täällä eläviä
apostoliselle opille uskollisia
herätyskristittyjä ja seurakuntia.
Vuonna 413
säädettiin katolisen kirkon jäsenen kastamisesta
kuolemanrangaistus.
Lapsikasteen vakiintuminen
Ensimmäinen maininta lasten kastamisesta esiintyy
kirkkoisä Tertullianuksella
vuoden 200 tienoilla. Yllättävää on, että tässä
maininnassa hän nimenomaan
vastustaa sitä. Quintilla-niminen nainen opetti,
että lapsetkin tulee kastaa,
mutta kyse ei ollut sylilapsista, vaan teksteissä
käytetään sanaa"parvulus",
joka merkitsee 6-12 vuotiaita.
Tertullianus kirjoittaa: "Ne, jotka ymmärtävät
kasteen tärkeyden, pelkäävät ennemmin saavansa
kasteen liian aikaisin kuin
siirtävänsä sen liian kauaksi. Oikea usko on
varma pelastuksesta."
On selvästi nähtävissä etteivät suinkaan
"kirkkoisät ole perineetapostoleilta
tavan kastaa lapsia." Tällainen lause on pantu
Origeneen (k. v. 254)suuhun.
Tämä usein siteerattu lause sisältyy
kiistanalaiseen latinalaiseen käännökseen
kirkkoisän teksteistä. Kääntäjät Hieronymus ja
Rufus tunnustivat itse tehneensä
lisäyksiään kirkkoisän teksteihin.
Apostoleilta perityiksi tavoiksi katsottiin 200-
luvulla muutenkin mitä
moninaisimpia asioita. Sääntönä oli "quod semper,
quod ubique, quod abomnibus"
eli apostolista oli se, minkä kaikki ihmiset,
kaikkina aikoina ja kaikkialla
hyväksyivät.
Jo ennen Origneen aikaa yleistyivät seuraavat
kasteeseen liittyvät asiat, joita
pidettiin apostolisena perinteenä: riivaajien
ulosajaminen kasteen yhteydessä,
kastetun voiteleminen öljyllä ja maidon, hunajan
ja suolan antaminen hänelle.
Kastettava seppelöitiin, kaunistettiin kukilla ja
puettiin valkoisiin
vaatteisiin. Kasteen jälkeen ei saanut kylpeä
viikkoon jne.
On selvää, ettei tällaisia tapoja peritty
Kristuksen apostoleilta, mutta
kuitenkin jopa Tertullianus hyväksyi ne ja
puolusti niitä sellaisina, vaikka
vastustikin lasten kastetta. Origenes hyväksyi
puolestaan melko nuoriakin
lapsia kasteelle, mutta edellytti heiltä
omakohtaista uskonratkaisua. Kaste oli
upotuskaste.
Kolmannella vuosisadalla käsitys kasteen
uudestisynnyttävästä voimasta oli jo
yleisesti levinnyt. Eri maissa lapsikaste sai
sijaa hitaamin tai nopeammin.
Varsinainen sylilasten kaste syntyi piispa
Kyprianuksen toimikaudella Karthagon
kirkolliskokouksessa vuonna 253.
Kokouksessa esitettiin kuusi perustetta
vastasyntyneiden kastamiselle. Huomattava on,
ettei näissä perusteissa viitata
sanallakaan Jeesuksen käskyyn tai apostoliseen
käytäntöön.
Myös osallistuminen ehtoolliselle avattiin
tuolloin sylilapsille. Samalla
otettiin käytäntöön kummijärjestelmä, kasteveden
vihkiminen, uhrit vainajien
puolesta sekä munkki- ja nunnalaitos.
Kaikki perin epäraamatullista saatanan sepitystä.
Upotuskastetta sovellettiin edelleenkin
lapsikasteen vakiinnuttua hitaasti
kirkkolaitoksen käytännöksi. Vasta vuonna 1311
Ravennan kirkolliskokouksessa
hyväksyttiin valelu virallisesti tasavertaiseksi
upottamisen kanssa.
Itämainen
eli ortodoksinen kirkko on sen sijaan aivan viime
aikoihin saakka pitäytynyt
upotuskasteessa. Kasteopin kehityskulku oli tähän
asti siis seuraava:
1. Kasteelle alettiin omaksua yhä korostetummin
pelastava merkitys.
2. Kasteen alettua merkitä uudestisyntymistä
alettiin vähitellen kastaa myös
lapsia.
3. Kehittynyt valtiokirkkolaitos omaksui
lapsikasteen perustakseen.
Uskonpuhdistuksesta tähän päivään
1500-luvulle tultaessa katolisen kirkon rappio
oli kypsyttänyt maaperän
historialliselle uudistukselle: anekauppa, Marian
jumalointi, pyhimysten
palvonta, luostarilaitos, Vanhasta testamentista
sovellettu pappislaitos,
syntien edestä uhraaminen, pelastuminen tekojen
kautta, kiirastulioppi jne.
vallitsivat yhdessä moraalisen rappion kanssa.
Suhde kirkkoon määräsi täysin
uskonkäsityksen ja sääteli yksilön omaatuntoa.
Tässä tilanteessa kirkko sai
vastaansa Lutherin teesit.
Uskonpuhdistuksen pääperiaatteet olivat
vallankumoukselliset:
1) Ihminen tulee
autuaaksi yksin uskosta ja yksin armosta.
2) Raamattu on kaiken elämän ja opin
ainoa ojennusnuora.
Vasta omakohtaisen uskon kautta määräytyy ihmisen
suhde
kirkkoon eikä päinvastoin.
Protestanttiset uskonpuhdistuskirkot ovat
sittemmin historian saatossa jälleen
lähentyneet emoyhteisöään katolista kirkkoa.
Yhtenä - eikä suinkaan
vähäisimpänä - syynä voitaneen pitää keskeisen
lapsikastekäytännön säilymistä
uskonpuhdistuksesta huolimatta.
Uskonpuhdistuskirkot samoin kuin vapaat
seurakunnatkin ovat kaikkina aikoina
maksaneet olemassaolonsa joutumalla jonkinlaisen
kapinallisen rooliin
vallitsevan kirkollisen järjestyksen kannalta
katsottuna. Nykyinenkin jännite
lapsikasteen ja uskovien kastekäytännön välillä
on nähtävä tämän pitkän
historiallisen kehityskulun valossa.
Tätä jännitettä tuskin voi poistaa niin
kauan kuin nämä kaksi linjaa ovat olemassa.
Puhtaasti teologiselta kannalta katsottuna
nykyisin voi havaita lähinnä kolme
kasteeseen liittyvää virhekäsitystä, jotka
poikkeavat alkuperäisestä
kristillisestä kasteesta:
1. Lapsikaste annetaan, koska lapsi on syntinen.
Kaste poistaa perisynnin,
uudestisynnyttää ylhäältä ja tekee otolliseksi
(luterilainen käsitys).
2. Lapsikaste annetaan, koska lapset ovat jo
Jumalan lapsia: "Kaste onselitys
siitä, että lapsi kuuluu Jumalalle" (Hughes,
metodismin käsitys).
3. Uskovien kaste on vertauskuvallinen toimitus,
tunnustustoimi, jolla
liitytään seurakuntaan ja jolla ei ole merkitystä
pelastuksen kannalta
(kirjoittamaton melko yleinen käsitys vapaissa
suunnissa).
Kasteen raamatullinen merkitys
Kaiken edellämainitun yläpuolella pysyy
järkkymättä voimassa Raamatun kaste,
jonka Herra Jeesus on asettanut ja jota apostolit
toteuttivat malliksi kaikille
aikakausille:
Uskoviksi tulleiden upotuskaste, jonka kautta
pelastus vastaanotetaan yhdessä
uskon kanssa (Mark. 16:16). Se saa sisältönsä
uskoontulossa tapahtuneen
uudestisyntymisen todellisuudesta syntielämän
hautana (Kol. 2:12) ja
uudestisyntymisen pesona (Tiit. 3:5). Sen paikka
on kääntymyksen yhteydessä
(Ap.t. 2:38) ja se tapahtuu Herran Jumalan
nimeen.
Sana yhdestä kasteesta ei merkitse sitä, etteikö
kastetta voisi suorittaa
uudelleen, mikäli sitä ei aiemmin ole toimitettu
Raamatun mukaisesti. Paavali
itse kastoi efesolaiset uudelleen, vaikka juuri
heille hän kirjoitti että on
vain "yksi Herra, yksi usko, yksi kaste" (Ef.
4:5). Apostoli oli tarkka. Vain
se seikka, ettei efesolaisia oltu kastettu
oikeaan nimeen, vaikka he olivat
uskovia ja opetuslapsia, sai hänet uusimaan
kasteen (Ap.t. 19:1-6).
Samassa yhteydessä on kirjoitettu myös: Yksi
usko.
Jos sinulla aiemmin on ollut
uskomuksia, jotka poikkeavat raamatullisesta
uskosta, se ei kuitenkaan merkitse
ettetkö nyt saisi uskoa uudelleen oikein.
Siinä on kirjoitettu myös: Yksi
Herra. Jos sinulla on ollut vaikka kymmenen
erilaista herraa aikaisemmin,
sekään ei merkitse, ettetkö nyt voisi ottaa
omaksesi uutta Herraa, Jeesusta
Kristusta.
Samoin jos sinulle on aiemmin tehty jokin muu
toimitus kuin Herran Jeesuksen
asettama uskoviksi tulleiden upotuskaste, se
merkitsee sitä että sinua ei vielä
koskaan ole kastettu tällä Raamatun sanan
mukaisella yhdellä kasteella.
Ohjeena kastekysymyksessä tulee olla ainoastaan
Uuden Testamentin opetus ja
käytäntö. Ihmisten tulkinnat ja historiallinen
kehitys ovat jättäneet jälkensä
kaikkeen, mutta myöhempien vuosisatojen kehitys
ei saa olla ohjaamassa myöskään
kastekäsitystämme.
Pysyäksemme Raamatullisessa kasteessa, meidän on
löydettävä
sen teologia ja käytännön toteutus Raamatusta.
Muussa tapauksessa se jäisi ilman
raamatullista arvovaltaa, eikä sitä näin ollen
voitaisi pitää raamatullisena
kasteena.

Vastaukset 2
Vanhimmat
Auttaa muuten monesssa asiassa elämässä!!
OIKEASTI!!! Kukaan idiootti jaksa lukea tollasta
skeidaa montaa sivua!! Tämä totta!!
hyvin kirjoitetusta ja asiallisesta viestistä.
Tähän ei edes Pakana(M)kykene kritiikin
seivästään iskemään.