en osaa olla sosiaalinen

Minullakin sama, en yleensä puhu muille omasta mielestäni hauskoista/kiinnostavista asioista, ellen ole varma, että se on myös heidän mielestää hauskaa tai kiinnostavaa. Se oman itsensä ilmaiseminen pelottaa ja hävettää. Joku ihme pakko miellyttää aina. Tarvitsen niin paljon hyväksyntää, ihmisiä jotka pitävät minusta. Jopa vanhempien seurassa koitan olla hillitysti ja miellyttää heitä puheissani ja teoissani. Todella ahdistavaa heidän seurassaan, koko ajan pieni jännitys, kun ei voi olla oma itsensä. Haluan heidän pitävän minusta, kuten kaikkien. En halua menettää ketään olemalla oma itseni.
Olen varmasti todella tylsää seuraa, kun lähinnä vain kyselen kysymyksiä tai sanon lyhyitä ja neutraaleja kommentteja. En kerro pitkiä juttuja. En liiemmin näytä tunteitani tai kerro ajatuksiani muille. Haluaisin kyllä, sillä molempia riittää aivan helkutisti muille jakaa. Odotan sitä päivää kun pää räjähtää.

Kyllä joo oon ihan täysin samanlainen.
Itekin kun alotin amiksessa syksyllä niin tunsin luokalta tasan yhden kaverin ja senkin yläasteelta eli en nyt oikeen hyvin sitäkään, samalla luokalla oltiin ja siellä puhuttu yms.. mutta ei vapaa-ajalla ollenkaan oikeestaan, eikä vieläkään. Koulussa lähinnä vaan ollaan kahdestaan, pari aina kaikissa paritehtävissä jne...

Sillon kun astelin sinne luokkaan josta en tuntenu ketään muuta kun yhen niin oli kyllä ihan outo olo. Istuin hiljaa luokan nurkassa ja kuuntelin mitä opettaja puhui, meni useampmi kuukausi ennenku uskalsin niille puhua enemmän ku muutaman sanan. Mutta en vieläkään kunnolla, koulussa vaan jos esimerkiks pitää pyytää jotain vastauksia tms niin saatan kysyä...

Enkä vanhemmillekkaan osaa puhua omista asioistani, he ovat minulle niinkun kavereita ja lähinnä aina puhutaan vaan mitä syödään seuraavana päivänä jne... eli ei oikeestaan mistään.

Tylsää seuraa olen ja oon itekki tota mieltä, en osaa heittää läppää, enkä keksiä puheenaiheita enkä kyllä keksiä puhetta mistään aiheesta vaikka siitä paljon tietäisinkin.... olen vain tämmönen, enkä tiiä mistä johtuu. .

Se voi olla myös rooli jonka oppii jo lapsuuden perheessä.
esim mulla puheliasta sukua niin paljon ympärillä ja kova kuri

ei siinä kuopus paljon pystynyt muuta kuin kuuntelee

Mu ujo on usein huomaavainen yms

Olen aivan samanlainen. Jännitän ihan tajuttomasti julkisia esiintymisiä ja jos on paljon ei niin tuttuja, niin olen hiljaa. Tuttujen kanssa olen aika puhelias ja minua pidetään jopa hauskana. Tuntemattomien miesten kanssa on helppo puhua, mutta kaveruuksia en pysty solmimaan. Tuntemattomien naisten kanssa menen aivan solmuun mutta tuttujen naisten parissa olen pidetty, siksi mun kaveripiiri on melkein kokonaan naisia. Just eronneena vielä hävisi paljon ihmisiä ympäriltä ja kaikenlisäksi tuli muutto uudelle paikkakunnalle missä en tunne ketään. Aika menee koneella tai telkkua katsoessa ja olen jo luovuttanut kaiken toivon sosiaalisesta elämästä. Kyllä on voittajafiilis:(

En osaa minäkään oikein keskustella mistään. Vaikka tulisikin jotain mieleen ja uskaltaisin helposti suuni aukaista asiasta, yleensä en kuitenkaan jaksa nähdä vaivaa ja olen mieluummin hiljaa. Ajatukseni myös pyörivät ehkä vähän liikaa syvällisten asioiden ympärillä, eikä niistä voi oikein kellekään puhua, joten olen vähän omissa maailmoissani koko ajan.
Jutteleminen tuntemattomien kanssa tuntuu niin usein teeskentelyltä, tuntuu kuin en olisi oma itseni ollenkaan. Todella epämiellyttävä olo, vaikka koitan ulospäin vain hymyillä ja olla näyttämättä sitä. Sellaista väkisin puurtamista se on kyllä. Samalla kuitenkin nautin siitä, jos saan tuntemattoman kanssa onnistuneen keskustelun aikaan, mutta siinä samalla odotan sen koko ajan loppuvan, koska helppoa se ei minulle ole. Ei koskaan tiedä kuinka kauan pystyn keskustelua pitämään yllä järkevänä ja miellyttävänä toiselle. Monesti sanon jotain mitä toinen ei ymmärrä, joudun selittelemään sekavia pitkästi ja tilanteesta tulee epämiellyttävä tai sitten en jaksa vastata mitään toisen juttuihin. Vain tuttujen ihmisten kanssa juttelu tuntuu luonnolliselta ja hyvältä, sanat tulevat itsestään ja voin nauttia keskustelusta.

Mulla on ihan samanlaisia tuntemuksia kuin muillakin kirjoittajilla.Tosi usein ihmisten kanssa (vaikka olisin tuntenut heidät pidempäänkin) on semmoinen puurtamisen maku keskustellessa. En osaa olla kovin spontaani ja luonteva jutellessa, vaan helposti tulee vaivaantunut olo, jos esim ei keksi mitään sanottavaa.
Välillä yritän olla sosiaalinen ja saatan höpöttää mitä sattuu, mutta silloin usein tuntuu ettei toinen ole kiinnostunut puheistani. Tunnen itseni hölmöksi. Ihan kuin pitäisi aina keksiä jotain fiksua ja hauskaa sanottavaa.. En tiedä, ehkä sitten vain olen jostain syystä joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, joiden kanssa en ole samalla aaltopituudella?
Lisäksi minulla on kaksi eri puolta: toisaalta olen puhelias (muutamat hyvät kaverini jaksavat kuunnella puhetulvaa) toisaalta taas ujo ja hieman varautunut.. Esimerkiksi vanhempieni seurassa olen yleensä melko vakava, eikä se trunnut mitenkään epäluonnolliselle. Kyllähän kaikilla on useita rooleja eri elämäntilanteissa, mutta en vain oikein tiedä mikä on se oikea..
Ehkä epävarmuus johtuu myös siitä, etten oikein tunne olevani hyväksytty kun puhun mitä sattuu. Toisaalta en tunne olevani hyväksytty, jos olen hiljaa.
Välillä tuntuu että olen niin itsetietoinen että sabotoin sosiaalisia suhteita liialla miettimisellä.

Taisi tulla hieman sekava teksti..:D

Tässäpä teille huumoria, olin just päässyt ammattikorkeaan mutta iski suuri ahdistus siinä vaiheessa kun puhuttiin niistä yhteisistä ryyppytuokioista ja englannintunnilla olisi heti pitänyt esitellä itsensä luokan edessä englanniksi. Lopetin koko koulun siihen.

Kyllä sulla toi sosiaalinen media tuntuu olevan hallinnassa.

On ihan kiva kuulla, että en näköjään ole ainut tämän ongelman kanssa. Olen nuori ja olen usein viikoinloppuisin melko tuttujen kavereiden kanssa. Olen se porukan vähäpuheisin, koska en vaan keksi ikinä mitään mistä puhuis. En ikinä halua jäädä kenenkään kanssa ainakaan kahdestaan, koska sitten tulee varmasti sellanen ahdistava hiljaisuus, jos se toinen ei sanois mitään. Mietin vaan koko ajan että "pakko keksiä jotain sanottavaa" ja yritän miettiä jotain puheenaiheita. Mutta se on vaan niin vaikeeta, joskus saatan jotain kysyä ja vastaan jollain lyhyillä vastauksilla muille. En koskaan kerro mitään tarinoita tai mitään.

Mielestäni mulla ei ole ollut tätä ongelmaa oikee ennen. Mulla on viime parin vuoden aikana itseluottamus laskenut todella paljon erinäisistä syistä ja luulenpahan, että tää epäsosiaalisuuteni johtuu siitä. Olisi aika kiva, jos joku pystyis antamaan jotain vinkkejä, että miten sitä puhetta sais muiden kanssa aikaseks... Oppiiko sosiaalisuutta, jos yrittää joka kerta vaan puhua muiden kanssa?

Mulla on AIVAN SAMA juttu.
Olen kyllä omasta mielestäni ihan hauska ja hyvä tyyppi, et ei siinä mitään. Mutta kun pitäisi vieraille ihmisille tai vaikka puolitutuillekin, puhua omista asioista tai olla tekemisissä niin jotenkin tulee joku pelko tai epävarmuus siitä, että ehkä nämä ihmiset eivät ymmärtäisi minua ja huumoriani. Uskon kyllä että jos tutustuisin johonkin ihmiseen kunnolla, niin hän pitäisi minusta. Mutta kun ei uskalla tutustua.

Varmaan se on se torjumisen pelko sitten niin vahva. Tietäisi vaan että mistä helvetistä sellainen on itselle langennut. Aina olen kyllä ollut ujo.

Olen kyllä tuttujen (eli lähinnä perheen ja joidenkin lapsuudesta asti olleiden kavereiden) seurassa puhelias ja hauska, ja haluaisin todella enemmän ihmiskontakteja ja sosiaalista elämää. Toisaalta viihdyn myös hyvin yksin, juuri siksi kun ei tarvitse peitellä itseään tai mitään sellaista.

Itsellä on sama juttu et en osaa olla sosiaalinen ja en osaa keksiä sanottavaa. Muut sitten ahdistuvat seurassani, kun olen aina vaan hiljaa, paitsi jos joku kysyy jotain, niin saatan lyhyesti vastata.

En minäkään. Lapsena ja teini-iässä epäsosiaalisuuteni oli ongelma ympäristölle, minä olin sinut asian kanssa.

Lukioiässä yritin sosiaalisuutta, mutta pieleen meni. En saanut kavereita ja minulle tehtiin selväksi, ettei minusta tykätä. Kyse pienestä paikkakunnasta.

Jatko-opiskelussa isossa kaupungissa koitettiin uusiksi, ei tullut mitään. Kokemuksieni takia olen jo liian outo sosiaalisiin tilanteisiin. Mun paikka on yksin.

Tästä syystä koulukiusaamisen aiheuttamien traumojen käsittelykään ei terapiassa koskaan onnistunut, koska terapia jää siihen jankkaukseen "Miksei sulla ole kavereita?" ja patistetaan sosiaalisoitumiseen. Ei, ei ,ei.

Pahinta mitä kohtalo voi ihmiselle antaa on nuoruuden huono ulkonäkö sekä -itsetunto sekä vanhuuden pirunmoinen yskä,mitkä kaikki vaikuttavat omalta osaltaan ihmisen sosiaaliseen kansakäymiseen.