Yllättääkö Väyrynen sittenkään?

Vuoden ensimmäisenä arkipäivänä laitoin palstalle avauksen otsikolla ”Väyrynen saattaa yllättää”. Arvioin avauksessani Väyrysen vastoin aikaisempaa olettamustani voivan hyvinkin päästä presidentinvaalissa toiselle kierrokselle. Lieneekö tuo kantani tarkistaminen ilahduttanut monia niin, että avaukseni on saanut valtavan selaaja- ja vastinemäärän.

Totesin tuossa avauksessani Väyrysen muuttuneen ulkoisestikin leppoisammaksi ja jopa huumoria harrastavaksi. Mutta kun pari päivää sitten katsoin Väyrystä Ylen vaalitentissä, mies oli jälleen entisensä; venkoili asiakysymyksissä punoittaen, päätään väännellen ja suutaan mutristellen, ja kun hän ihan vakavissaan vakuutti, että hän on tehnyt poliittisella urallaan vain yhden merkittävän virheen – sen, että luopui kepun puheenjohtajuudesta 1990 – uskoni Väyrysen yllätysmahdollisuuksiin horjahti. Ei kai meissä suomalaisissa liene niin paljon politiikan vain pelkästään huumorilla ottavia, että antaisivat suurta kannatusta presidentinvaalissa miehelle, joka pitää ainoana virheenään sitä, että hänen puolueensa voitti eduskuntavaalit väärän miehen johdolla eikä hän päässyt pääministeriksi. Ei olisi päässyt, vaikkei olisi puolueensa johdosta luopunut, sillä kepu ei olisi Väyrysen johdolla vaaleja voittanut, avunpyynnöt Vladimirovilta ja kassakaappisopimukset olivat vielä liian hyvin kansan muistissa.

Tällä palstalla vain näkyy vielä olevan vahvaa uskoa Väyrysen mahdollisuuksiin, jopa hänen vaalivoittoonsa ja presidentiksi pääsemiseen. Se on harhakuvaa, joka voi syntyä ihmisille, jotka elävät niillä Suomen laajoilla periferia-alueilla, joilla suurimmalla osalla ihmisistä on sama usko, niin oletetaan, että niin on sielläkin Suomessa, jossa ihmisten valtaenemmistö on. Mutta niin ei ole. Jos asuu tynnyrissä, näköala on rajoittunut, kun näkee vain tapin reiästä, ja Väyryseen vahvasti uskovat asunevat ainakin henkisessä tynnyrissä tapinreikänään vain tämä palsta. Sitä todistelin edellisellä avauksellani (Harhakuvia) kaksi päivää sitten ilmeisen hyvin, koskapa se oli eräille liikaa niin, että saivat avaukseni poistetuksi. Mutta Väyrysen mahdollisuudet eivät siten parantuneet; jos tuollainen jotenkin vaikuttaa, niin päinvastaisesti, sillä hädissäänhän joku tuon avaukseni sai poistoon, ja hätääntynyt lähes aina toimii tarkoituksensa vastaisesti.

Epäuskoani Väyrysen mahdollisuuksiin palauttaa sekin, että vaikka mies on kampanjoinut kauemmin ja pontevammin kuin kukaan muu ehdokas, varmaan rahakkaamminkin, niin kannatus ei vain ota noustakseen edes puolueensa kannatuksen tasolle, vaikkei sekään kovin korkea ole. Niinistö porskuttaa edelleen ylhäisessä yksinäisyydessään, puolueensa kannatusta paljon korkeammalla kannatuksella. Viimeisessä gallupissa vihreiden Pekka Haavisto on myös saanut suuremman kannatuksen kuin puolueensa ja ajanut niukasti Väyrysen ohi. Sitä pidän pienoisena yllätyksenä.

Mutta Väyrystäkin paljon huonommin menee ainakin vielä toistaiseksi Paavo Lipposella. Hänen nykykannatuksensa on hädin tuskin neljäsosa puolueensa kannatuksesta, vaikka tuon entisen valtionhoitajapuolueen kannatus on tullut kovasti alas ajoista, jolloin Lipponen sitä johti. Olisiko sdp onnistunut aikoinaan liian hyvin tavoitteissaan vaurastuttaa pienempituloisia niin, että niistä on tullut keskiluokkaa, joka nyt kannattaa Niinistöä. Eipä Lipponen itsekään näy enää olevan sama valtiomies, jota minäkin aikanaan kannatin, lieneekö ikä tehnyt hänessä tekosiaan. Olisi vain keskittynyt muistelmiensa kirjoittamiseen, kun miehellä on, mitä muistella, sillä näistä pressavaaleista ei taida kunniakasta lisälukua muistelmiin tulla.

Tähän asti nähdyissä Ylen vaalitenteissä Timo Soini on ollut vakuuttavin uskossaan asiaansa ja hyvin hän muutenkin esiintyi. Mutta minä en jaa hänen uskoaan, eikä sitä jakavia ole kansassamme niin paljon, että hänestä presidentti tulisi, mutta saattaa noita ”uskovia” olla tarpeeksi, jotta Timo pääsee toiselle kierrokselle Niinistölle häviämään.

Mielenkiinnolla odotan Lipposen ja Niinistön vaalitenttejä. Pystyyköhän Lipponen jättämään sivuun äksyilynsä ja löytämään taas itsestään valtiomiehen? Ja menevätköhän Niinistön ”koivistomaiset” fundeeraamiset kansaan siten kuin menivät Koivistolta ja sinetöineekö hän tentissä lopullisesti jo muutenkin kai varmana pidettävän presidentiksemme pääsemisen?