Olen siis tällä hetkellä 19 vuotias ja haluaisin kertoa lähimmäisilleni tapahtumista joita kohtasin lapsena. Asia ei pyöri päässäni jokapäiväisesti, mutta masennuksen myötä olen alkanut ajattelemaan haluani purkaa jollekin toiselle huoliani.
Eniten minua pelottaa se, miten perheeni suhtautuu asiaani, kenelle kerron ensimmäisenä? Olen ajatellut vanhinta siskoani tai ystävääni. En pysty vanhemmilleni kertomaan ensimmäisenä tietyistä syistä.
Tuhoutuuko jokapäiväinen käyttäytyminen perheessäni vain sen takia, että kerron tämän mieltäni painavan muiston heille? Olenko itsekäs kun haluan purkaa luuragon kaapista kaikkien eteen vain siksi, että oma oloni paranisi vaikka muiden elämä muuttuisi tiedon myötä?
Lisäksi pystyvätkö he ottamaan sen vastaan? Jos kerron ystävälleni, haittaanko se hänen opiskelujansa ja elämää jos päätän puhua hänelle? Asiaa ajatellessani ystäväni olisi hyvä vaihtoehto, koska hän ei ole asiaan tietyllä tavalla osallinen kuin perheeni.
Haluaisin pyytää hieman työntöä eteenpäin, neuvoja, että joskus olisi rohkeutta kertoa tämä asia eikä kantaa kiveä kaulassani hautaan asti. (vaikka monesti olen ajatellut tehdä niin) Haluan uskoa, että elämäni paranisi kun saisin kertoa näitä itselleni tärkeitä asioita muille ja vihdoinkin voisin kulkea huoletta elämässäni. Odotan asiallisia vastauksia.
Eniten minua pelottaa se, miten perheeni suhtautuu asiaani, kenelle kerron ensimmäisenä? Olen ajatellut vanhinta siskoani tai ystävääni. En pysty vanhemmilleni kertomaan ensimmäisenä tietyistä syistä.
Tuhoutuuko jokapäiväinen käyttäytyminen perheessäni vain sen takia, että kerron tämän mieltäni painavan muiston heille? Olenko itsekäs kun haluan purkaa luuragon kaapista kaikkien eteen vain siksi, että oma oloni paranisi vaikka muiden elämä muuttuisi tiedon myötä?
Lisäksi pystyvätkö he ottamaan sen vastaan? Jos kerron ystävälleni, haittaanko se hänen opiskelujansa ja elämää jos päätän puhua hänelle? Asiaa ajatellessani ystäväni olisi hyvä vaihtoehto, koska hän ei ole asiaan tietyllä tavalla osallinen kuin perheeni.
Haluaisin pyytää hieman työntöä eteenpäin, neuvoja, että joskus olisi rohkeutta kertoa tämä asia eikä kantaa kiveä kaulassani hautaan asti. (vaikka monesti olen ajatellut tehdä niin) Haluan uskoa, että elämäni paranisi kun saisin kertoa näitä itselleni tärkeitä asioita muille ja vihdoinkin voisin kulkea huoletta elämässäni. Odotan asiallisia vastauksia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Suosittelen, että kuuntelet tuota intuition ääntä. Sinulle on tullut vahva ajatus, että nyt kerrot ja tuntuma siihenkin, kenelle kertoisit ensin. Noudata sitä.
Ystävälle kertominen on mielestäni hyvä ajatus. Juuri tuo, että hän on hieman ulkopuolinen (ilmeisesti tähän alkuperäiseen asiaan) tekee sen, että hänelle ei ehkä herää niin voimakkaita vaikeita tunteita. Saisit häneltä ehkä tukea kertoa muillekin. Ainakin saat tuntumaa, miltä sinusta tuntui kertoa ja miltä toisen reaktio sinusta tuntui.
Jos läheiset haluavat sinulle hyvää (rakstavat sinua) he eivät haluaisi, että kannat asiaa yksin. Vaikka asia on vaikea, teitä olisi useampi sitä kantamassa ja jakamassa. Olet varmasti jo kantanut suurimman osan eikä läheistesi taakka kuitenkaan ole ehkä niin suuri, kuin omasi on ollut. Siksikin voisit mielestäni kertoa.
Olen sitä mieltä, että läheinen ihminen saa joskus olla "raskas". En ainakaan itse odota, että läheiseni (esim. lapseni) ei tuottaisi minulle murhetta ja suruakin. Murehtiminen, sureminen, huolestuminen kuuluvat rakkauteen. Saa mietityttää ja aiheuttaa vaikka valvomista yöllä. Sehän kertoo vain välittämisestä. Olisi aivan kamalaa kuulla, että läheiseni ei ole uskaltanut tukeutua minuun, on suojellut minua ja kärsinyt yksin!
Sinä pelkäät olevasi jotenkin jopa tuhoa tekevä, jos kerrot. Ehkä vaikutus ei kuitenkaan ole noin suuri tai toiset ovat valmiit sen vaikutuksen kantamaan.
Toivotan sinulle voimia ja rohkeutta. Myös helpotusta oloosi toivon; sinulla on oikeus hakea sitä.
Olen itsekin ollut samassa tilanteessa. Minun siskoni mies käytti minua hyväksi. Tosin lievästi, mutta kuitenkin. Salasin kymmeniä vuosia asiaa jopa ex aviomieheltäni. Hän sai tietää siitä eromme myllerryksessä. Siskolla vietin paljon aikaa ja viihdyin siellä. Siskoni on edelleen naimisissa saman miehen kansa ja heillä on 4 lasta joista nuorin vielä kotona (lukiolainen). Lukuisia ovat ne kerrat jolloin ajattelin sylkäiseväni tuon kaiken vanhempieni tietoon. Minua usein syyllistettiin ja moitittiin kosk en ollut sitä taikka tätä, tai en ollut kuten siskoni. Syitä löytyi aina. Mutta. En halunnut ottaa sitä riskiä, että siskoni eroaisi tms. Tai että vanhempani jotka olivat iäkkäitä olisivät kohdanneet jotain niin pöyristyttävää. Mitä tein asian kanssa? Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla purkamassa tätä ( ja paljon muutakin). Ajan myötä tajusin, etten ollut itse syyllinen tähän hyväksikäyttöön ja annoin itselleni anteeksi. Joku sanoi joskus, ettei voi anteeksi antaa toiselle jos ei anteeksi pyydetä, mutta olen sielussani tehnyt sovinnon ja se auttoi minua. Toivo voimia sinulle ja että löytäisit oman ratkaisusi asiaan. Mikä se sitten onkaan kohdallasi.
Asia riippuu hyvin pitkälti siitä,mistä on kyse.Mutta koska luultavasti syy ei ole sinun,ei sinun myöskään tarvitsisi asiaa hautoa mielessäni.Luin eilen artikkelin häpeästä(Kodin kuvalehti 26.1.2012) ja se oli itselleni herättävä lukukokemus.Itse kannan häpeää ja syyllisyyttä asiasta,jolle en voinut mitään.Entinen pomo rikkoi törkeästi vaitiolovelvollisuuden.Kerroin hänelle huoleni eräästä ihmisestä,koska ajattelin pomon uskovaisena ihmisenä olevan luotettava.Pomo oli minun selkäni takana ilmoittanut (aiheettomasti) viranomaisille.Asiasta tuli kauhea sotku ja minä menetin luottamukseni,koska olin luottanut pomoon.Hänen vaimonsa on minulle rakas ja läheinen ihminen eikä hän tiedä tapahtuneesta.Tällä hetkellä hän(vaimo) on vakavasti sairas enkä tahdo rasittaa häntä tiedolla,että hänen miehensä on petturi.Asia selviää tietenkin,jos tulee oikeudenkäynti.Jos tuttavani nostaa syytteen pomoa vastaan.Siihen asti haluan suojella pomon puolisoa tältä pskalta.Hän tietää kyllä olevansa naimisissa narsistin kanssa.
Suosittelen nostamaan kissan pöydälle asiassasi.Et tule muuten vapautumaan siitä.Muista pitää kiinni omista oikeuksistasi äläkä anna lähimmäisten lannistaa vähättelemällä asiaa.Niinkin voi käydä.
Kerro ensin ystävällesi, sitten omalle väelle. Varmista sitten siskoltasi, ettei hän kerro välittömästi vanhemmille. Tämän halusin sanoa siksi, että et halunnut kertoa vanhemmillesi ensimmäisten joukossa. Sitten on tietenkin muita sukulaisia, joille voi purkaa tunteitaan vapaasti samasta asiasta.
Olen havainnut muun sukuni parhaaksi. On muutama, jotka osaavat pysyä sanojensa takana vaitiolovelvollisuudesta puhuttaessa.
Sen näkee myöhemmin, onko keskustelustanne tulossa projekti vai prosessi. Ystävien ja/tai tukijoiden verkoston merkitys korostuu.
Olen nyt 23v, ja sinun ikäinen, kun sain kerrottua oman traumani poikaystävälleni. Aloitin kirjoittamalla kirjeen, jota olen täydennellyt jälkeen päin, välillä kirjoittaen, välillä suurten tunnepuuskien siivittämänä puhumalla.
Kannoin asiaani salassa pitkään, koska se on mielestän kovin vähäpätöinen verrattuna siihen pahuuteen mitä maailmaan mahtuu. Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta tuntea näin, koska moni muu on joutunut kokemaan pahempaa. Ehkä sinusta tuntuu samalta? Kenelläkään ei ole oikeutta torjua sinua, sillä asia on tasan niin hirveä kuin sinä sen koet. Itse kaipasin juuri eniten varmistusta siihen, että olen oikeassa, että minua on kohdeltu väärin.
Siskosi ja ystäväsi reaktiota ei voi tietää kukaan etukäteen, eivät edes he itse. Kotona voivat asiat mennä hetkeksi sekaisin, se on inhimillistä. Läheisest joutuvat myös käsittelemään asiaa, mutta kuten edelliset totesivat, he rakastavat sinua, ja toivovat varmasti sinun voivan hyvin. Muista, että jos reaktio ei ole asiallinen, se ei missään nimessä ole sinun vikasi.
Kaikkeahan ei tarvitse avata yhdellä kertaa, jos se tuntuu vaikealta. Voit yrittää kertoa, että sinulle on tapahtunut jotain, joka ei jätä rauhaan ja jonka olet nyt ehkä valmis kertomaan jollekin. Jos et pystykään, voit sanoa, ettet pysty siihen nyt,mutta haluat tietää, kestäisikö ystäväsi sen, jos sinulla joskus rohkeus riittäisi. Vaikka asia saattaa järkyttää Jos on vaikea puhua, voit myös kirjoittaa.
Kun saat kerrottua, seuraava kysymys on, miten lähdet traumaa työstämään? Ystävästä tai siskosta voi olla tueksi siihenkin. Itse en ole apua pystynyt hakemaan vieläkään, mutta tärkeintä on etten joudu enää olemaan asian kanssa yksin ja saan poikaystävältäni ymmärrystä. Toivottavasti pystyin auttamaan edes vähäsen:)
Kannttaa kertoa ensin ystävlle ja hieman ulkopuolisemmmille kuin perheenjäsenet. Varmaan on hyvä käsitellä asiaa ihan useampaakin kertaan. silloin tulee aina uusia ja uusia asiaan liittyviä muistoja ja tuntemuksia, jokta ovat jääneet alitajuntaan. Varmaan tulee aika jolloin voi asian ottaa puheeksi myös perjeenjäsenten kesken. Totuus tekee vapaaksi. Silloin kun asit selvitellään niin tavallan löydätte uuden sevälen myös läheiten kanssa. Syntyy todellinen aito yhteys. Tietenkin täytty olla varovainen ja edetä asteittain jos ongelma on hyvin tramaattinen ja arkaluontoinen.