Edward O. Wilson ja konsilienssi

Moloch-horridus suositteli kirjaa ”Konsilienssi/Tiedon yhtenäisyys” ja lupasi kommentoidakin sitä palstalla. Nyt olen kotiläksyni tehnyt ja odotellessa kerron oman ensivaikutelmani teoksesta. Se on lähinnä hämmentynyt.

Tiedon yhtenäisyydellä (konsilienssi) Wilson selvästikin tarkoittaa maailmassa havaittavien ilmiöiden jäännöksetöntä reduktiota eli selittämistä tunnettujen luonnonlakien pohjalla. Hänelle taide selittyy ihmisluonnolla, tämä kulttuurilla ja se taas mielellä. Tästä ketju jatkuu aivotoimintaan, soluihin, molekyyleihin, atomeihin ja sen osiin (neutroni, protoni, elektroni) sekä viimein alkeishiukkasiin. Tähän asti pystyn häntä seuraamaan; en kaipaa molekyylien ja solun väliin salaperäistä elämänvoimaa enkä aivoista erillään selitettävää sielua.

Konsilienssi-kirjaa en silti pysty ymmärtämään muuten kuin Wilsonin uskonjulistuksena siihen, että reduktion nuolen voi kääntää myös analyysin nuoleksi ennustamaan alkeishiukkasista alkaen koko ketju taiteeseen saakka sekä ehdotuksena tieteellisen tutkimuksen voimakkaana suuntaamisena tähän. Tästä löytyy toki esimerkki, vaikkei kirjasta; jos neutroni, protoni ja elektroni ominaisuuksineen olisi jollakin tapaa keksitty muusta fysiikasta irrallaan, niiden avulla olisi voitu laskemalla ennustaa alkuaineiden ja niiden isotooppien olemassaolo sekä määrittää niiden fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet. Sama pätee alkeishiukkasten (jollainen elektroni on) sekä protonin ja neutronin välillä. Tästä eteenpäin kohti kulttuuria pyrkiminen unohtaa kuitenkin erään käytännön rajoituksen.

Alkuaineita isotooppeineen on muutama sata; teoriassa toki äärettömästi, mutta ei käytännössä. Alkuaineista voi kuitenkin koota – ellei äärettömän niin – tähtitieteellistä suuremman lukumäärä teoriassakin mahdollisia molekyylejä. Niiden ominaisuuksiin kuuluu ainekoostumuksen ja sidosrakenteen lisäksi avaruudellinen asettuminen (laskostuminen), jota molekyylin atomien jäännössähkökenttä ohjaa. Molekyylin itsensä lisäksi tähän voivat vaikuttaa sen lähellä olevat molekyylit (kiderakenteet) ja ehkä myös ulkopuoliset sähkökentät (proteiinit). Nimenomaan laskostuminen voi aiheuttaa molekyylille ominaisuuksia, jotka joissakin tapauksissa (katalyytit) voivat olla ratkaisevan merkityksellisiä. Wilsonin kirjasta (s.106) löytyy eloisa kuvaus tästä mutkikkuudesta, jonka ymmärtäminen ja hallinta ovat kemialla täysin alkutekijöissään.

Reduktion vastanuoli näyttäisi katkeavan jo tässä. Molekyylien ja niiden ominaisuuksien ennustaminen ei onnistu pelkästään atomien ominaisuuksista, vaan mukaan tulevat ympäristön vaikutus ja emergenttinen monimutkaisuus. Vaihtoehtoja on niin paljon, ettei niitä kaikki pysty kokeilemaan, eikä tilastollisen lämpöopin kaltaista helppoa oikotietä todennäköisesti ole, vaikka Wilson siihen ehkä uskookin. Kun hän etenee pohdinnassaan solun ominaisuuksien ennustamiseen molekyylien ominaisuuksista, hän ei pelkästään oleta jälkimmäisiä tunnetuiksi, vaan toteaa (s.107). ”..kompleksisuus ylittää supertietokoneet, miljoonaosaiset avaruusalukset ja kaikki muut ihmisen teknologian laitteet. Onnistuvatko tiedemiehet sen ja sen rinnalla olevan mikroskooppisen järjestelmän selittämisessä. Vastaus on epäilemättä kyllä.”

Samalla ehdottomalla optimismilla Wilson kahlaa läpi koko ryteikön siihen saakka, kun taide on selitetty alkeishiukkasten ominaisuuksista lähtien ja uskonto todistettu kulttuurievoluution sivutuotteeksi. Kirjassa näkyvä tietomäärä on valtaisa, yhteenvedot selkeitä ja kattavia ja melkein kaikki mahdolliset vaikeudet konsilienssin saavuttamisessa muistetaan todeta. Niitä ei vähätellä eikä niiden voittamiskeinoja selitellä; kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.