On ollut noloa lukea eilisiä ketjukolareita koskevia kommentteja nettilehtien kommenttiosastoilta ja täältä. Kommenteista nimittäin 100,0 % on kolarikuskeja syytteleviä, ja lisäksi vastauksissa kuuluu maakuntien miesten suoranainen vahingonilo, kun monissa kommeneteissa nautitaan siitä, miten "helsinkiläiset eivät osaa ajaa".
Tunnen suurta myötähäpeää kirjoittajien takia, kun häijyjen metsäsuomalaisten luonteen pimeä puoli paljastuu taas kerran noin selvästi; iloitaan toisten onnettomuuksista. Olen autoillut vuosikymmeniä sekä pääkaupunkiseudulla että muualla maassa ja ajanut kelissä kuin kelissä, enkä ole koskaan kolaroinut enkä tule koskaan kolaroimaankaan, ainakaan omasta syystäni, mutta minulle ei tulisi mieleenikään ruveta syyttelemään onnettomuuden uhreja.
On nimittäin olemassa yksi selkeä syy siihen, miksi eilen tapahtui ketjukolareja. Tiet, joilla pelti rytisi, ovat kaikki suuria ja leveitä. Lisäksi teitä reunustavat leveät, puuttomat sivustat, ja lumi peitti kaikki maamerkit, joiden perusteella tie voidaan erottaa pientareesta. Jopa liikennemerkit ja kaiteet olivat lumen peitossa eivätkä siten auttaneet hahmottamaan tien rajoja.
Taivaan täydeltä satoi ohutta, kevyttä lunta, joka heikensi näkyvyyden alle 10 metriin, eikä yksikään kaistamerkintä erottunut tiestä. Näissä olosuhteissa ihmisen avaruudellinen hahmottamiskyky on heikoimmillaan, kun ei ole näkyvissä mitään kohteita, jotka rajaisivat ajoväylän. Kaikkialla näkyy vain pelkkää valkoista, edes etäisyyksiä ei pysty hahmottamaan.
Tällaisessa tilanteessa ainoa kohde, johon kuljettaja voi kiinnittää katseensa ja jonka mukaan hän voi arvioida, missä mennään, on edellä ajavan auton punainen takavalopari. Hän alkaa luottaa siihen, että on turvallisinta ajaa katse kiinnitettynä edellä ajavan valoihin, ettei vahingossa ajaudu vastaantulevien kaistalle tai aja lumipenkkaan. Tämä on täysin normaali psykologinen toimintamalli, jolla pyritään suojelemaan itseä ja autoa.
Tämä valojen mukaan orientoituminen edellyttää tietysti sitä, että ajetaan niin lähellä toista, että takavalot näkyvät. Lumituiskussa se tarkoittaa liian lyhyttä turvaväliä, mutta se on myös ainoa vaihtoehto. Muuten et hahmota, missä tie menee ja miten pysyt kaistallasi.
Letkan vetäjä joutuu ajamaan täysin vaiston varassa, mutta jos hänen autossaan on hyvät valot tai jos ensimmäisenä on iso ajoneuvo, josta näkyvyys on henkilöautoa parempi, hän pystyy vetämään letkaa. Hän on tietenkin kaiken aikaa skarppina ja jopa hermostunutkin mm. sivulta tulevien varalta, ja tästä syystä saattaa ylireagoida tekemällä äkkijarrutuksen.
Ymmärrän siis oikein hyvin niitä autoilijoita, jotka sokkona ajessaan joutuvat suunnistamaan edellä ajavan valojen mukaan, enkä lähde syyttelemään heitä sääolosuhteiden aiheuttamasta täysin inhimillisestä tavasta ajaa liian lyhyellä turvavälillä.
Tunnen suurta myötähäpeää kirjoittajien takia, kun häijyjen metsäsuomalaisten luonteen pimeä puoli paljastuu taas kerran noin selvästi; iloitaan toisten onnettomuuksista. Olen autoillut vuosikymmeniä sekä pääkaupunkiseudulla että muualla maassa ja ajanut kelissä kuin kelissä, enkä ole koskaan kolaroinut enkä tule koskaan kolaroimaankaan, ainakaan omasta syystäni, mutta minulle ei tulisi mieleenikään ruveta syyttelemään onnettomuuden uhreja.
On nimittäin olemassa yksi selkeä syy siihen, miksi eilen tapahtui ketjukolareja. Tiet, joilla pelti rytisi, ovat kaikki suuria ja leveitä. Lisäksi teitä reunustavat leveät, puuttomat sivustat, ja lumi peitti kaikki maamerkit, joiden perusteella tie voidaan erottaa pientareesta. Jopa liikennemerkit ja kaiteet olivat lumen peitossa eivätkä siten auttaneet hahmottamaan tien rajoja.
Taivaan täydeltä satoi ohutta, kevyttä lunta, joka heikensi näkyvyyden alle 10 metriin, eikä yksikään kaistamerkintä erottunut tiestä. Näissä olosuhteissa ihmisen avaruudellinen hahmottamiskyky on heikoimmillaan, kun ei ole näkyvissä mitään kohteita, jotka rajaisivat ajoväylän. Kaikkialla näkyy vain pelkkää valkoista, edes etäisyyksiä ei pysty hahmottamaan.
Tällaisessa tilanteessa ainoa kohde, johon kuljettaja voi kiinnittää katseensa ja jonka mukaan hän voi arvioida, missä mennään, on edellä ajavan auton punainen takavalopari. Hän alkaa luottaa siihen, että on turvallisinta ajaa katse kiinnitettynä edellä ajavan valoihin, ettei vahingossa ajaudu vastaantulevien kaistalle tai aja lumipenkkaan. Tämä on täysin normaali psykologinen toimintamalli, jolla pyritään suojelemaan itseä ja autoa.
Tämä valojen mukaan orientoituminen edellyttää tietysti sitä, että ajetaan niin lähellä toista, että takavalot näkyvät. Lumituiskussa se tarkoittaa liian lyhyttä turvaväliä, mutta se on myös ainoa vaihtoehto. Muuten et hahmota, missä tie menee ja miten pysyt kaistallasi.
Letkan vetäjä joutuu ajamaan täysin vaiston varassa, mutta jos hänen autossaan on hyvät valot tai jos ensimmäisenä on iso ajoneuvo, josta näkyvyys on henkilöautoa parempi, hän pystyy vetämään letkaa. Hän on tietenkin kaiken aikaa skarppina ja jopa hermostunutkin mm. sivulta tulevien varalta, ja tästä syystä saattaa ylireagoida tekemällä äkkijarrutuksen.
Ymmärrän siis oikein hyvin niitä autoilijoita, jotka sokkona ajessaan joutuvat suunnistamaan edellä ajavan valojen mukaan, enkä lähde syyttelemään heitä sääolosuhteiden aiheuttamasta täysin inhimillisestä tavasta ajaa liian lyhyellä turvavälillä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Maalaisten on aina vaikea ymmärtää sitä, että Helsingin seudulla on enemmän autoja. Kun jossain Putaalla autoja harvoin kulkee teillä useammin kuin kerran tunnissa, on turvavälitkin helppo pitää pitkinä. Pääkaupunkiseudulla suuremmat turvavälit joita jotkut yrittävät pitää, täyttyvät helposti kun takaa tulee uusi ohittaja siihen eteen.
Maalaistollot iloitsevat aina kun jollekin sattuu vahinko, oli se sitten Estonian uppoaminen tai pakolaisleirin verilöyly. Sellaisia ne Suomen juntit vain ovat.
helppo on Peräkälviältä huudella kun hevosrattaat on helpompi pysäyttää ku henkilöauto!
No kuinkas siellä Nigeriassa, ovatkos lampaasi pajon törmäilleet turvavälin puutteessa vai oletko sinä paimenena puutteessa.
:D