En halua kaksosia!

Kysymys vaikutti todella moraalittomalta, mutta miksi toivot, etten saisi yhtäkään lasta? :c

Olen vasta 21, enkä ole hankkimassa lapsia vähään aikaan. Tiedän, että identtinen kaksosuus ei ole periytyvää.

Omassa elämässäni kaksosuus on ollut niin tuhoava, ahdistava ja vangitseva voima, että kun ajattelen omia tulevia lapsiani, en haluaisi heille samanlaista kohtaloa.

Samasta syystä, kun joku voisi ajatella abortoivansa lapsen, joka tulisi tod. näk. kärsimään vakavasta vammaisuudesta, minä näen kaksosuuden estämisen samanlaisena.

Ihmiset, jotka eivät ole (identtisiä) kaksosia luulevat, että kyseessä on ainutlaatuinen ja kestävä suhde, joka tuo elämään iloa. Näin ei kuitenkaan ole minun kohdallani. Kaksosuus on estänyt minulta koko elämäni. Se on vienyt minulta oikeuden toteuttaa itseäni ja tehdä omia päätöksiä. Olen siskoni ikuinen vanki, vaikka hän olisi missä. Olen epävapaa koko elämäni ajan ja se on kärsimystä.

En missään nimessä halua kärsimystä lapsilleni.

tyrtur kirjoitti:

Kysymys vaikutti todella moraalittomalta, mutta miksi toivot, etten saisi yhtäkään lasta? :c

Olen vasta 21, enkä ole hankkimassa lapsia vähään aikaan. Tiedän, että identtinen kaksosuus ei ole periytyvää.

Omassa elämässäni kaksosuus on ollut niin tuhoava, ahdistava ja vangitseva voima, että kun ajattelen omia tulevia lapsiani, en haluaisi heille samanlaista kohtaloa.

Samasta syystä, kun joku voisi ajatella abortoivansa lapsen, joka tulisi tod. näk. kärsimään vakavasta vammaisuudesta, minä näen kaksosuuden estämisen samanlaisena.

Ihmiset, jotka eivät ole (identtisiä) kaksosia luulevat, että kyseessä on ainutlaatuinen ja kestävä suhde, joka tuo elämään iloa. Näin ei kuitenkaan ole minun kohdallani. Kaksosuus on estänyt minulta koko elämäni. Se on vienyt minulta oikeuden toteuttaa itseäni ja tehdä omia päätöksiä. Olen siskoni ikuinen vanki, vaikka hän olisi missä. Olen epävapaa koko elämäni ajan ja se on kärsimystä.

En missään nimessä halua kärsimystä lapsilleni.

Lue lisää

Kuvitellaan tilanne, että odottaisit kaksosia ja erottaisit ne hankkimalla abortin toiselle. Voisko olla mahdollista, että säästetty yksilö friikkaa puuttuvan veljen/siskon takia. ja ihmettelee omaa olemassa oloaan "miksei äiti halunnut pitää molempia". Sun kokemukset kuulostaa kauheilta, enkä mä yksin syntyneenä ikinä ymmärrä sun kaksos fiiliksia, ettekä tekään meitä täysin. Omistan neljä isompaa sisarusta ja puhun omien kokemuksien pohjalta, että ykkösetkin voi jäädä muiden siskoje jalkoihin, jos ei pidä puoliaan kotona. ps. miten kertoa kaksoselle, että sulla oli veli?

tyrtur kirjoitti:

Kysymys vaikutti todella moraalittomalta, mutta miksi toivot, etten saisi yhtäkään lasta? :c

Olen vasta 21, enkä ole hankkimassa lapsia vähään aikaan. Tiedän, että identtinen kaksosuus ei ole periytyvää.

Omassa elämässäni kaksosuus on ollut niin tuhoava, ahdistava ja vangitseva voima, että kun ajattelen omia tulevia lapsiani, en haluaisi heille samanlaista kohtaloa.

Samasta syystä, kun joku voisi ajatella abortoivansa lapsen, joka tulisi tod. näk. kärsimään vakavasta vammaisuudesta, minä näen kaksosuuden estämisen samanlaisena.

Ihmiset, jotka eivät ole (identtisiä) kaksosia luulevat, että kyseessä on ainutlaatuinen ja kestävä suhde, joka tuo elämään iloa. Näin ei kuitenkaan ole minun kohdallani. Kaksosuus on estänyt minulta koko elämäni. Se on vienyt minulta oikeuden toteuttaa itseäni ja tehdä omia päätöksiä. Olen siskoni ikuinen vanki, vaikka hän olisi missä. Olen epävapaa koko elämäni ajan ja se on kärsimystä.

En missään nimessä halua kärsimystä lapsilleni.

Lue lisää

tyrtur.HERÄÄ,EIHÄN SUN KAKSOSTESI TARVITSE KOKEA SAMAA MITÄ SÄ!!!!!!!!!!!!!!SEHÄN ON SUN ASIA,KUINKA LAPSESI KASVATAT,ELI ÄLÄ TEE SAMOJA VIRHEITÄ,JOITA ITSE OLET KOKENUT SISARESI RINNALLA.niin kauan kun ajattelet noin lapsellisesti,älä hankkiudu raskaaksi.KASVA ENSIN ITSE AIKUISEKSI,ENNENKUIN EDES SUUNNITTELET LAPSIA YMS.

tyrtur kirjoitti:

Kysymys vaikutti todella moraalittomalta, mutta miksi toivot, etten saisi yhtäkään lasta? :c

Olen vasta 21, enkä ole hankkimassa lapsia vähään aikaan. Tiedän, että identtinen kaksosuus ei ole periytyvää.

Omassa elämässäni kaksosuus on ollut niin tuhoava, ahdistava ja vangitseva voima, että kun ajattelen omia tulevia lapsiani, en haluaisi heille samanlaista kohtaloa.

Samasta syystä, kun joku voisi ajatella abortoivansa lapsen, joka tulisi tod. näk. kärsimään vakavasta vammaisuudesta, minä näen kaksosuuden estämisen samanlaisena.

Ihmiset, jotka eivät ole (identtisiä) kaksosia luulevat, että kyseessä on ainutlaatuinen ja kestävä suhde, joka tuo elämään iloa. Näin ei kuitenkaan ole minun kohdallani. Kaksosuus on estänyt minulta koko elämäni. Se on vienyt minulta oikeuden toteuttaa itseäni ja tehdä omia päätöksiä. Olen siskoni ikuinen vanki, vaikka hän olisi missä. Olen epävapaa koko elämäni ajan ja se on kärsimystä.

En missään nimessä halua kärsimystä lapsilleni.

Lue lisää

Älä hyvä tyttö höpötä, unohda vanhat kaunat siskoni kanssa ja katso eteenpäin. Sinulla omien kaksosten kanssa on upea tulevaisuus edessä!

Kiitos! En ole raskaana kaksosille, enkä hanki lapsia vielä pitkään aikaan. :)
Kysyin vain mielenkiinnosta, koska olen itse kokenut kaksosuuteni ahdistavana ja epäoikeudenmukaisena elämässäni.

Tiedän, ettei identtinen kaksosuus ole periytyvää, enkä siksi myöskään ole huolissani.

En ole raskaana kaksosille. Kysyin vain mielenkiinnosta. Tiedän myös, että identtinen kaksosuus ei ole periytyvää, enkä ole huolissani kaksosten saamisesta.

Abortin tekeminen ei ole sama asia, kuin tappo.

Minun kokemusteni mukaan kaksosuus on puolestaan sama asia, kuin kamala, sielun tuhoava, identiteetin murskaava, vapauden riistävä vankituomio, joka kestää koko elämän.

Kaksosuus riistää oikeuden vapauteen metafyysisessä mielessä.
Et voi tietää, ellet itse ole kokenut sitä.

Jos saisin kuulla olevani raskaana kaksosille, abortoisin toisen (koska sain kuulla, että se on mahdollista), vain, koska haluaisin lapselleni ihmisarvoisen elämän.
Etenkin identtinen kaksosuus on sitä, että sinusta on olemassa identtinen klooni, joka vaikuttaa turmeltavasti elämääsi, vaikka haluaisit elää riippumattomana ja
onnellisena, kuten muutkin ihmiset.

tyrtur kirjoitti:

En ole raskaana kaksosille. Kysyin vain mielenkiinnosta. Tiedän myös, että identtinen kaksosuus ei ole periytyvää, enkä ole huolissani kaksosten saamisesta.

Abortin tekeminen ei ole sama asia, kuin tappo.

Minun kokemusteni mukaan kaksosuus on puolestaan sama asia, kuin kamala, sielun tuhoava, identiteetin murskaava, vapauden riistävä vankituomio, joka kestää koko elämän.

Kaksosuus riistää oikeuden vapauteen metafyysisessä mielessä.
Et voi tietää, ellet itse ole kokenut sitä.

Jos saisin kuulla olevani raskaana kaksosille, abortoisin toisen (koska sain kuulla, että se on mahdollista), vain, koska haluaisin lapselleni ihmisarvoisen elämän.
Etenkin identtinen kaksosuus on sitä, että sinusta on olemassa identtinen klooni, joka vaikuttaa turmeltavasti elämääsi, vaikka haluaisit elää riippumattomana ja
onnellisena, kuten muutkin ihmiset.

Lue lisää

Riippumattomana?
Onnellisena?
Kuten muutkin ihmiset?

Missähän tv-sarjassa elät elämääsi, hyvä tyrtur

Hei,

Minä ja siskoni olemme niin samannäköisiä, että isämme erehtyy vieläkin.

Kärsimme molemmat tilanteestamme. Olemme kärsineet koko elämämme, mutta vasta nyt aikuisina olemme huomanneet, ettei elämä onnistu, niinkuin sen pitäisi. Lapsena toivoimme, että itsenäistyisimme joskus ja pärjäisimme omillamme, mutta näin ei tule koskaan käymään.

Meille on diagnosoitu useita mielenterveysongelmia, jotka juontavat juurensa (meidän kohdallamme) kaksosuuteemme, kuten estynyt persoonallisuus, identiteettihäiriö, riippuvainen persoonallisuus, pakko-oireinen häiriö ja aspergerin syndrooma. Lisäksi kärsimme keskivaikeasta masennuksesta.

Puhumme usein siitä, kumpi tappaa toisensa, jotta toinen pääsee vapaaksi vankilasta. Pahinta on, ettei kuolemankaan jälkeen välttämättä olisi vapaa, vaan kärsisi elämän loppuun asti "kaksos-syndroomasta", niinkuin me sitä kutsumme. Kumpikaan ei myöskään suostu jäämään elämään ilman toista, vaan haluaa olla se "itsemurhan" tekijä.

Kaikkein helpointa olisi, jos toinen olisikin syntynyt kuolleena tai vielä parempaa, toista ei aluperin olisi kehittynytkään.

tyrtur kirjoitti:

Hei,

Minä ja siskoni olemme niin samannäköisiä, että isämme erehtyy vieläkin.

Kärsimme molemmat tilanteestamme. Olemme kärsineet koko elämämme, mutta vasta nyt aikuisina olemme huomanneet, ettei elämä onnistu, niinkuin sen pitäisi. Lapsena toivoimme, että itsenäistyisimme joskus ja pärjäisimme omillamme, mutta näin ei tule koskaan käymään.

Meille on diagnosoitu useita mielenterveysongelmia, jotka juontavat juurensa (meidän kohdallamme) kaksosuuteemme, kuten estynyt persoonallisuus, identiteettihäiriö, riippuvainen persoonallisuus, pakko-oireinen häiriö ja aspergerin syndrooma. Lisäksi kärsimme keskivaikeasta masennuksesta.

Puhumme usein siitä, kumpi tappaa toisensa, jotta toinen pääsee vapaaksi vankilasta. Pahinta on, ettei kuolemankaan jälkeen välttämättä olisi vapaa, vaan kärsisi elämän loppuun asti "kaksos-syndroomasta", niinkuin me sitä kutsumme. Kumpikaan ei myöskään suostu jäämään elämään ilman toista, vaan haluaa olla se "itsemurhan" tekijä.

Kaikkein helpointa olisi, jos toinen olisikin syntynyt kuolleena tai vielä parempaa, toista ei aluperin olisi kehittynytkään.

Lue lisää

Kiitos vastauksesta. Onko teillä molemmilla nuo kaikki oireet? Usein kaksoset saattavat kärsiä hapenpuutteesta synnytyksessä ja yksi syy neurologisiin oireisiin kuten aspergeriin voi olla hapenpuute raskausaikana/synnytyksessä.

Saako kysyä miten teitä on kohdeltu elämän aikana? itse muistan mm. kuinka inhosin tarhassa sitä, kun saimme usein yhteisiä tavaroita ja jouduimme tarhassakin jakamaan melkein kaiken. Oikeastaan eniten minua on inhottanut ne tilanteet, joissa ei ole kohdeltu samalla tavoin kuin muita. Joko on pidetty samana ihmisenä tai sitten oikein yrittämällä yritetty erottaa meidät. Meille mm. suositeltiin eri harrastuksia, erilaisia vaatetyylejä, erilaista hiustyyliä ja vaikka mitä välittämättä yhtään siitä miten itse tykkäisimme. Ei tavallisille sisaruksille mennä sanomaan, että ette saa harrastaa samaa lajia tai asiaa. Heidän annetaan itse päättää harrastukset, mutta identtisten kohdalla ajatellaan usein heti pahana asiana jos pitää luonnostaan samoista asioista. Tätä olen inhonnut, että osaa tuntuu pitävän kuin jonakin friikkinä.

Samaten kouluaikana minua ärsytti se, että opettajat ja muut psykologit heti automaattisesti kuvittelivat meidän kilpailevan keskenään ja olevan kateellisia jos toinen menestyi paremmin, vaikkei asia koskaan ole ainakaan meidän kohdalla ollut näin. Aina olemme iloinneet toisen menestyksestä, oikeastaan enemmän kuin omasta menestyksestä.

Mutta nuorempana toivoin minäkin välillä, että miksen voinut syntyä yksin tänne, nykyään tosin en voisi kuvitella ajattelevani noin. En usko, että pärjäisin yksin tässä maailmassa.

identtinen kaksonen kirjoitti:

Kiitos vastauksesta. Onko teillä molemmilla nuo kaikki oireet? Usein kaksoset saattavat kärsiä hapenpuutteesta synnytyksessä ja yksi syy neurologisiin oireisiin kuten aspergeriin voi olla hapenpuute raskausaikana/synnytyksessä.

Saako kysyä miten teitä on kohdeltu elämän aikana? itse muistan mm. kuinka inhosin tarhassa sitä, kun saimme usein yhteisiä tavaroita ja jouduimme tarhassakin jakamaan melkein kaiken. Oikeastaan eniten minua on inhottanut ne tilanteet, joissa ei ole kohdeltu samalla tavoin kuin muita. Joko on pidetty samana ihmisenä tai sitten oikein yrittämällä yritetty erottaa meidät. Meille mm. suositeltiin eri harrastuksia, erilaisia vaatetyylejä, erilaista hiustyyliä ja vaikka mitä välittämättä yhtään siitä miten itse tykkäisimme. Ei tavallisille sisaruksille mennä sanomaan, että ette saa harrastaa samaa lajia tai asiaa. Heidän annetaan itse päättää harrastukset, mutta identtisten kohdalla ajatellaan usein heti pahana asiana jos pitää luonnostaan samoista asioista. Tätä olen inhonnut, että osaa tuntuu pitävän kuin jonakin friikkinä.

Samaten kouluaikana minua ärsytti se, että opettajat ja muut psykologit heti automaattisesti kuvittelivat meidän kilpailevan keskenään ja olevan kateellisia jos toinen menestyi paremmin, vaikkei asia koskaan ole ainakaan meidän kohdalla ollut näin. Aina olemme iloinneet toisen menestyksestä, oikeastaan enemmän kuin omasta menestyksestä.

Mutta nuorempana toivoin minäkin välillä, että miksen voinut syntyä yksin tänne, nykyään tosin en voisi kuvitella ajattelevani noin. En usko, että pärjäisin yksin tässä maailmassa.

Lue lisää

Hei ja anteeksi viiveellinen vastaus. En osaa oikein vastata kysymykseesi siitä, miten meitä ollaan kohdeltu elämän aikana.

Vanhempamme erosivat, kun olimme kaksi vuotiaita. Jäimme asumaan isämme luokse. Isällä oli useita epäonnistuneita suhdekokeiluja. Suhde äitiin oli aika etäinen. Tukeuduimme voimakkaasti toisiimme, puhuimme omaa kieltämme ja eristäydyimme muista.

Emme sopeutuneet kerhoyhteisöön, koska pelkäsimme muita lapsia. Meillä ei ollut tarvetta hakea ystäviä, koska meillä oli toisemme. Kaksoissiskoni oli/on ainut jota tarvitsin/tarvitsen.

Myöhemmin saimme lisää sisaruksia, jotka kuitenkin jäivät etäisiksi, koska heillä oli eri äiti. Perheessämme vallitsi selvä "sinun lapset/minun lapset/yhteinen lapsi-rakenne".

Koulussa saimme kavereita, mutta ne olivat aina yhteisiä, koska olimme kirjaimellisesti samanlaisia. Emme halunneet eri kavereita, koska se olisi ollut liian suuri taakka kantaa. Olisi aina joutunut "raportoimaan" keskusyksikölle (minä ja siskoni) tekemisistä, joista toinen ei ollut tietoinen.

Teimme kaikki aina yhdessä ja meidät nähtiin aina yhtenä. Meitä kutsuttiin "tytöiksi", "kaksosiksi" tai "siskoksiksi". Ei ollut tietoa, jota toinen ei olisi tiennyt, tai tunnetta, jota toinen ei olisi tuntenut. Salaisuuksia ei ollut. Jos toinen koki jotain kurjaa, toinen syöksyi samaan kurjuuteen antaumuksella.

Yläasteella kaikki kaverit jäivät pois, sillä olimme lyhyen vaiheen jälkeen taas omassa maailmassamme.

Koulun jälkeen menimme samaan opiskelupaikkaan. Opiskelu oli vaikeaa, koska meidän oli aina pakko saada samat numerot kaikesta. Usein saimmekin samat numerot, mutta tapauksissa, joissa toinen sai paremman, toinen meni pyytämään opettajalta numeron huonontamista. Kilpailimme jatkuvasti, emme siitä, kumpi on parempi, vaan siitä, kumpi joutuu olemaan parempi. Jos oli parempi, oli velvollinen "hyvittämään" toiselle sen, että poikkesi ennakko-oletuksista.

Riippuvuussuhde on niin suuri, ettemme voi olla toisistamme erossa. Eri huoneessa oleminen on ahdistavaa. Kummatkin tuntevat yleiset säännöt ja rutiinit. Olemme vihdoin kunnolla aikuisia, mutta meillä ei ole ikinä ollut suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen. Meillä ei ole ollut kavereita tai ihmissuhteita peruskoulun jälkeen. Puhumme vain toisillemme ja vanhemmillemme. Emme halua ystäviä, harrastuksia, vaihtelua, jännitystä, kokemuksia tai rakkautta, mutta samaan aikaan tekisin mitä vain voidakseni elää normaalia elämää; voidakseni olla itsenäinen, voidakseni tavata elämäni rakkauden, perustavani perheen, opiskelevani, tekeväni työtä.

Aloitukseni todella oli hieman provo, koska ei ole pelkoa, että voisin koskaan olla äiti. Kirjoitin aloituksen ollessani hyvin ahdistunut elämästäni. Haluaisin olla vapaa. Kunpa voisin mennä jonnekkin, tehdä jotain, ajatella jotain ilman, että minulla olisi pakonomainen tarve ottaa siskoni mukaan. Miten voisin seurustella, ellei siskoni voisi seurustella saman miehen kanssa ja olla mukana aivan kaikessa, mitä tekisin seuralaiseni kanssa. Miten voisin olla äiti, ellei siskoni saisi olla samaan aikaan äiti samalle lapselle, jotta kaikki olisi hyvin tasa-arvoista.

Hmmm... kuulostan hyvin oudolta, mutta näin minä koen kaksosuuden. Mitkä tekijät siihen sitten ovatkin vaikuttaneet, siskoni olemassaolo on minun oman henkilökohtaisen elämäni ja onneni esteenä. En osaa sanoa, mikä on vaikuttanut tilanteeseeni muuten, kuin kaksosuus.

tyrtur kirjoitti:

Hei ja anteeksi viiveellinen vastaus. En osaa oikein vastata kysymykseesi siitä, miten meitä ollaan kohdeltu elämän aikana.

Vanhempamme erosivat, kun olimme kaksi vuotiaita. Jäimme asumaan isämme luokse. Isällä oli useita epäonnistuneita suhdekokeiluja. Suhde äitiin oli aika etäinen. Tukeuduimme voimakkaasti toisiimme, puhuimme omaa kieltämme ja eristäydyimme muista.

Emme sopeutuneet kerhoyhteisöön, koska pelkäsimme muita lapsia. Meillä ei ollut tarvetta hakea ystäviä, koska meillä oli toisemme. Kaksoissiskoni oli/on ainut jota tarvitsin/tarvitsen.

Myöhemmin saimme lisää sisaruksia, jotka kuitenkin jäivät etäisiksi, koska heillä oli eri äiti. Perheessämme vallitsi selvä "sinun lapset/minun lapset/yhteinen lapsi-rakenne".

Koulussa saimme kavereita, mutta ne olivat aina yhteisiä, koska olimme kirjaimellisesti samanlaisia. Emme halunneet eri kavereita, koska se olisi ollut liian suuri taakka kantaa. Olisi aina joutunut "raportoimaan" keskusyksikölle (minä ja siskoni) tekemisistä, joista toinen ei ollut tietoinen.

Teimme kaikki aina yhdessä ja meidät nähtiin aina yhtenä. Meitä kutsuttiin "tytöiksi", "kaksosiksi" tai "siskoksiksi". Ei ollut tietoa, jota toinen ei olisi tiennyt, tai tunnetta, jota toinen ei olisi tuntenut. Salaisuuksia ei ollut. Jos toinen koki jotain kurjaa, toinen syöksyi samaan kurjuuteen antaumuksella.

Yläasteella kaikki kaverit jäivät pois, sillä olimme lyhyen vaiheen jälkeen taas omassa maailmassamme.

Koulun jälkeen menimme samaan opiskelupaikkaan. Opiskelu oli vaikeaa, koska meidän oli aina pakko saada samat numerot kaikesta. Usein saimmekin samat numerot, mutta tapauksissa, joissa toinen sai paremman, toinen meni pyytämään opettajalta numeron huonontamista. Kilpailimme jatkuvasti, emme siitä, kumpi on parempi, vaan siitä, kumpi joutuu olemaan parempi. Jos oli parempi, oli velvollinen "hyvittämään" toiselle sen, että poikkesi ennakko-oletuksista.

Riippuvuussuhde on niin suuri, ettemme voi olla toisistamme erossa. Eri huoneessa oleminen on ahdistavaa. Kummatkin tuntevat yleiset säännöt ja rutiinit. Olemme vihdoin kunnolla aikuisia, mutta meillä ei ole ikinä ollut suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen. Meillä ei ole ollut kavereita tai ihmissuhteita peruskoulun jälkeen. Puhumme vain toisillemme ja vanhemmillemme. Emme halua ystäviä, harrastuksia, vaihtelua, jännitystä, kokemuksia tai rakkautta, mutta samaan aikaan tekisin mitä vain voidakseni elää normaalia elämää; voidakseni olla itsenäinen, voidakseni tavata elämäni rakkauden, perustavani perheen, opiskelevani, tekeväni työtä.

Aloitukseni todella oli hieman provo, koska ei ole pelkoa, että voisin koskaan olla äiti. Kirjoitin aloituksen ollessani hyvin ahdistunut elämästäni. Haluaisin olla vapaa. Kunpa voisin mennä jonnekkin, tehdä jotain, ajatella jotain ilman, että minulla olisi pakonomainen tarve ottaa siskoni mukaan. Miten voisin seurustella, ellei siskoni voisi seurustella saman miehen kanssa ja olla mukana aivan kaikessa, mitä tekisin seuralaiseni kanssa. Miten voisin olla äiti, ellei siskoni saisi olla samaan aikaan äiti samalle lapselle, jotta kaikki olisi hyvin tasa-arvoista.

Hmmm... kuulostan hyvin oudolta, mutta näin minä koen kaksosuuden. Mitkä tekijät siihen sitten ovatkin vaikuttaneet, siskoni olemassaolo on minun oman henkilökohtaisen elämäni ja onneni esteenä. En osaa sanoa, mikä on vaikuttanut tilanteeseeni muuten, kuin kaksosuus.

Lue lisää

NYT HUOMASIN HETI TEIDÄN N,S.ensimmäisen ongelman.äiti jätti,isä varmaankin yritti hoitaa teitä mut hänellä epäonnistuneita suht.KEHOITAN TEITÄ,GEMINIT HAKEMAAN KESKUSTELUAPUA,MUT MOLEMMAT YKSINÄÄN.TÄYTYYHÄN TUON IKÄISTEN JO OSATA YKSINKIN OLLA.HAKEKAA APUA TERV.KESK/NUORISOPSYKIATRIA.itse olen 19v.kaksostyttärien äiti.meillä ei tuollaista ong.ollut ,mut jos olisi ,kehottaisin menemään ammattiauttajalle.

tyrtur kirjoitti:

Hei ja anteeksi viiveellinen vastaus. En osaa oikein vastata kysymykseesi siitä, miten meitä ollaan kohdeltu elämän aikana.

Vanhempamme erosivat, kun olimme kaksi vuotiaita. Jäimme asumaan isämme luokse. Isällä oli useita epäonnistuneita suhdekokeiluja. Suhde äitiin oli aika etäinen. Tukeuduimme voimakkaasti toisiimme, puhuimme omaa kieltämme ja eristäydyimme muista.

Emme sopeutuneet kerhoyhteisöön, koska pelkäsimme muita lapsia. Meillä ei ollut tarvetta hakea ystäviä, koska meillä oli toisemme. Kaksoissiskoni oli/on ainut jota tarvitsin/tarvitsen.

Myöhemmin saimme lisää sisaruksia, jotka kuitenkin jäivät etäisiksi, koska heillä oli eri äiti. Perheessämme vallitsi selvä "sinun lapset/minun lapset/yhteinen lapsi-rakenne".

Koulussa saimme kavereita, mutta ne olivat aina yhteisiä, koska olimme kirjaimellisesti samanlaisia. Emme halunneet eri kavereita, koska se olisi ollut liian suuri taakka kantaa. Olisi aina joutunut "raportoimaan" keskusyksikölle (minä ja siskoni) tekemisistä, joista toinen ei ollut tietoinen.

Teimme kaikki aina yhdessä ja meidät nähtiin aina yhtenä. Meitä kutsuttiin "tytöiksi", "kaksosiksi" tai "siskoksiksi". Ei ollut tietoa, jota toinen ei olisi tiennyt, tai tunnetta, jota toinen ei olisi tuntenut. Salaisuuksia ei ollut. Jos toinen koki jotain kurjaa, toinen syöksyi samaan kurjuuteen antaumuksella.

Yläasteella kaikki kaverit jäivät pois, sillä olimme lyhyen vaiheen jälkeen taas omassa maailmassamme.

Koulun jälkeen menimme samaan opiskelupaikkaan. Opiskelu oli vaikeaa, koska meidän oli aina pakko saada samat numerot kaikesta. Usein saimmekin samat numerot, mutta tapauksissa, joissa toinen sai paremman, toinen meni pyytämään opettajalta numeron huonontamista. Kilpailimme jatkuvasti, emme siitä, kumpi on parempi, vaan siitä, kumpi joutuu olemaan parempi. Jos oli parempi, oli velvollinen "hyvittämään" toiselle sen, että poikkesi ennakko-oletuksista.

Riippuvuussuhde on niin suuri, ettemme voi olla toisistamme erossa. Eri huoneessa oleminen on ahdistavaa. Kummatkin tuntevat yleiset säännöt ja rutiinit. Olemme vihdoin kunnolla aikuisia, mutta meillä ei ole ikinä ollut suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen. Meillä ei ole ollut kavereita tai ihmissuhteita peruskoulun jälkeen. Puhumme vain toisillemme ja vanhemmillemme. Emme halua ystäviä, harrastuksia, vaihtelua, jännitystä, kokemuksia tai rakkautta, mutta samaan aikaan tekisin mitä vain voidakseni elää normaalia elämää; voidakseni olla itsenäinen, voidakseni tavata elämäni rakkauden, perustavani perheen, opiskelevani, tekeväni työtä.

Aloitukseni todella oli hieman provo, koska ei ole pelkoa, että voisin koskaan olla äiti. Kirjoitin aloituksen ollessani hyvin ahdistunut elämästäni. Haluaisin olla vapaa. Kunpa voisin mennä jonnekkin, tehdä jotain, ajatella jotain ilman, että minulla olisi pakonomainen tarve ottaa siskoni mukaan. Miten voisin seurustella, ellei siskoni voisi seurustella saman miehen kanssa ja olla mukana aivan kaikessa, mitä tekisin seuralaiseni kanssa. Miten voisin olla äiti, ellei siskoni saisi olla samaan aikaan äiti samalle lapselle, jotta kaikki olisi hyvin tasa-arvoista.

Hmmm... kuulostan hyvin oudolta, mutta näin minä koen kaksosuuden. Mitkä tekijät siihen sitten ovatkin vaikuttaneet, siskoni olemassaolo on minun oman henkilökohtaisen elämäni ja onneni esteenä. En osaa sanoa, mikä on vaikuttanut tilanteeseeni muuten, kuin kaksosuus.

Lue lisää

Huh, huh.., mikä tarina!! Ymmärrän todella hyvin miksi ajatus kaksosista tuntuu sinusta ahdistavalta.

Hei, ja onneksi olkoon kaksosistasi.

Minullekin ollaan aina sanottu, että kaksossiskoni on minulle tuki ja turva. Minun kohdallani tämä tuki ja turva on juuri se ongelma.

Kerroin terapeutilleni, että minulla ei ole yhtään ystävää ja hän vastasi: "Onhan sinulla, sinun kaksossiskosi".

Hän onkin ainut, joka minulla on, vaikka toivoisin, että voisin hyväksyä muitakin ihmisiä.

Kuitenkin, minun tilanteeni ei ole mikään yleinen tuomio kaikille kaksosille. Niinkuin olet tästäkin ketjusta lukenut, on monia kaksosia, jotka kokevat tilansa myönteiseksi. Sinun ei siis tule olla peloissasi minun kertomukseni takia. :)

Minua ei olla kasvatettu väärin, eikä tuputettu olemaan kaksonen pukemalla samanlaisiin vaatteisiin yms. En osaa sanoa, mikä on vääristyneen kaksossuhteeni taustalla. Olen elänyt onnellisen lapsuuden, lukuun ottamatta kaksosuuttani.

Luulen, että olisin onnellisin tällä hetkellä, jos minut ja siskoni olisi erotettu vauvoina ja kasvatettu eri perheissä. Parasta tietysti olisi, jos minulla ei olisi kaksossisarta ollut ensinnäkään.

tyrtur kirjoitti:

Hei, ja onneksi olkoon kaksosistasi.

Minullekin ollaan aina sanottu, että kaksossiskoni on minulle tuki ja turva. Minun kohdallani tämä tuki ja turva on juuri se ongelma.

Kerroin terapeutilleni, että minulla ei ole yhtään ystävää ja hän vastasi: "Onhan sinulla, sinun kaksossiskosi".

Hän onkin ainut, joka minulla on, vaikka toivoisin, että voisin hyväksyä muitakin ihmisiä.

Kuitenkin, minun tilanteeni ei ole mikään yleinen tuomio kaikille kaksosille. Niinkuin olet tästäkin ketjusta lukenut, on monia kaksosia, jotka kokevat tilansa myönteiseksi. Sinun ei siis tule olla peloissasi minun kertomukseni takia. :)

Minua ei olla kasvatettu väärin, eikä tuputettu olemaan kaksonen pukemalla samanlaisiin vaatteisiin yms. En osaa sanoa, mikä on vääristyneen kaksossuhteeni taustalla. Olen elänyt onnellisen lapsuuden, lukuun ottamatta kaksosuuttani.

Luulen, että olisin onnellisin tällä hetkellä, jos minut ja siskoni olisi erotettu vauvoina ja kasvatettu eri perheissä. Parasta tietysti olisi, jos minulla ei olisi kaksossisarta ollut ensinnäkään.

Lue lisää

Kyllä jokin on mennyt "pieleen", jos olette saaneet elää ja tukeutua toisiinne niin tiiviisti kuin kuvaat. Toki syyttämättä vanhempiasi., mutta toisin olisi pitänyt toimia teidän ollessa lapsia. Teidät olisi voitu sijoittaa esim eri luokille, laitta harrastamaan eri harrastuksia, viettämään viikonloppuja eri tahoille jne...

Hei!
Huomaan että ketju on vanha, mutta ehkäpä tänne eksyy vielä joku. On ihan pakko kommentoida tätä.
Olen siis itsekin kaksonen, minulla on epäidenttinen kaksoissisar ja lapsena sain tympääntymiseen asti tottua saamaan samanlaisia lahjoja, vaikka vain erivärisia tms. Itse vihasin tätä yhdistämistä tavattomasti jo lapsena. Emme riitele sisareni kanssa juuri koskaan ja hän on minulle tärkeä, mutta tärkeää on myös, että saamme olla ja toimia yksilöinä!

Vanhemmat! Kasvattakaa kaksoslapsenne yksilöinä, siis ihan kuten tavalliset sisaruksetkin kasvattaisitte! Esim. lahjoissa täytyy vain osata antaa suunnilleen samanarvoinen lahja, mutta itse olisin pienenä (ja yhä!) ollut valmis ottamaan vaikka vähän huonompiakin lahjoja - kunhan erilaisia!

Kadehdin aina vanhemman sisareni poikkeavuutta, kuinka vanhemmat eivät liittäneet häntä johonkuhun toiseen. Kuinka kahlitsevaa se on! Jo pienelle lapselle tulisi opettaa yksilönä kuinka tärkeä juuri Hän on, ei te kaksi, vaan hän. Molemmille lapsille tulisi järjestää yksityistä aikaa vanhempien kanssa. Itse olen aina saanut kärsiä hieman siitä, että vanhempani ovat yrittäneet kasvattaa minua ja sisartani liikaa samaan muottiin (en toki muuten moiti heitä, mahtavia vanhempia molemmat! :) Erityisesti läheisyys vanhempiin on saanut kärsiä, kovin läheistä sidettä en lapsena onnistunut luomaan kun vanhemmat tällätavoin toimivat eivätkä panostaneet vain kahdenkeskeiseen aikaan ilman sisartani. Ehkäpä nyt myöhemmin, hieman vanhempana ja vihdoinkin vapaana itsenäistymään olemme lähentyneet.

Kaksosia ei saa kasvattaa liikaa yhteen muottiin, tämä tulee siis kaksosen suusta.

Hei tuplamaam,

Olen pahoillani, en osaa vastata siihen, mikä on onnettoman tilanteeni taustalla. Olen katkera ja näen syyksi yksinkertaisesti kaksosuuden, en esim sitä, miten minuun ja siskooni oltaisiin suhtauduttu lapsuudessamme. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että oltaisiin meihin sitten suhtauduttu yksilöinä tai yhtenä, tilanteeni olisi todennäköisesti samanlainen, kuin nyt.

En usko, että kannattaa toimia kaksosten suhteen sen kummemmin, kuin normaalien sisarustenkaan. Kannattaa toimia vasta silloin, jos huomaa kaksosten suhteen olevan jotenkin epänormaali, kuten esim. kaksosilla ei ole normaalia sosiaalista kanssakäymistä muiden ikäistensä kanssa.

Mielestäni liian kiinteä suhde kaksosten välillä tulee estää, ei kuitenkaan niin, että vanhemmat tahallaan kaavailisivat lapsilleen erilaiset elämät, vaan tukisi aina yksilöllisiä valintoja.

Henk.koht. toivoisin, että minut olisi kasvatettu eri perheessä, kuin siskoni.

tyrtur kirjoitti:

Hei tuplamaam,

Olen pahoillani, en osaa vastata siihen, mikä on onnettoman tilanteeni taustalla. Olen katkera ja näen syyksi yksinkertaisesti kaksosuuden, en esim sitä, miten minuun ja siskooni oltaisiin suhtauduttu lapsuudessamme. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että oltaisiin meihin sitten suhtauduttu yksilöinä tai yhtenä, tilanteeni olisi todennäköisesti samanlainen, kuin nyt.

En usko, että kannattaa toimia kaksosten suhteen sen kummemmin, kuin normaalien sisarustenkaan. Kannattaa toimia vasta silloin, jos huomaa kaksosten suhteen olevan jotenkin epänormaali, kuten esim. kaksosilla ei ole normaalia sosiaalista kanssakäymistä muiden ikäistensä kanssa.

Mielestäni liian kiinteä suhde kaksosten välillä tulee estää, ei kuitenkaan niin, että vanhemmat tahallaan kaavailisivat lapsilleen erilaiset elämät, vaan tukisi aina yksilöllisiä valintoja.

Henk.koht. toivoisin, että minut olisi kasvatettu eri perheessä, kuin siskoni.

Lue lisää

lapsi rakas,ei sun ongelma ole sisaresi.sä vaan jostakin syystä haluat uskoa näin.ei tartte olla kummonenkaan ajatustenlukija,kun huomaa että syyt OVAT SYVEMMÄLLÄ.päinvastoin ;OLETHAN PUHEITTESI MUKAAN RIIPPUVAINEN SISKOSTASI.MISSÄ MUUTEN NYT SISKOS ON KUN KIRJ.NÄITÄ episodeja?OLISKOHAN JOSSAIN POIKIEN KAA "HUMMAILEMASSA"JA SINÄ YKSIN?

Varmasti on noinkin, mutta mielestäni on väärin tuomita sellainen ihminen, jolla on oikeasti ensi käden tietoa asioista. Ihan yhtä lailla moni vammaisen sisaruksena kasvanut, ei halua omille lapsilleen samaa kohtaloa, siis vammaista sisarusta, koska on kenties nähnyt miten paljon se yhden lapsen vammaisuus vaikuttaa muihin sisaruksiin ja heidän saamaansa huomioon.

Jos ei itse ole identtinen kaksonen, ei todellakaan voi tietää millaista on kasvaa sellaisena. Siksi ei kannata tuomita aloittajaa, jolla on täysi oikeus omiin mielipiteisiinsä.

Vai köyhä lapsuus ellei ole kaksoissiskoa :) haha, kunnon naurut. Voi meitä muita raukkoja joilla ei ole kaksoisisarta! Eiköhän se ole aivan sama oisko sisko ollut kakasoissikosi tai sinua nuorempi/vanhempi.