Usein kuulee sanottavan, että entisaikaan elettiin usean sukupolven suur-perheissä, joissa kaikista huolehdittiin.
Tämähän ei täysin pidä paikkaansa. Maaseudun idyllisiksi kuvitelluista yhteisöistä on lähdetty kaupunkiin, Amerikkaan, mierontielle ja kunnan vaivaistaloon. Keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia on lähetetty torpista ja tölleistä maailmalle hyvin pieni nyytti olallaan.
Kun Suomi alkoi teollistua, kaupunkeihin muutti suuri määrä nuoria ihmisiä, jotka eivät välttämättä tunteneet uudella asuinseudullaan ketään. Kun löytyi kumppani ja syntyi lapsia, oli aloitettava perhe ja suku aivan alkutekijöistä.
Sanotaan, että ennen pihapiirissä oli aina joku vanhus, joka katsoi lasten perään. Näin parhaassa ta-
pauksessa ehkä olikin maaseudulla; joku sitkeä ukko tai akka, jota eivät olleet taudit eikä raskas työ sortaneet, käpsehti pihalla tehden pieniä askareita. Mutta kaupunkien työläiskodeissa lapset jouduttiin usein jättämään yksin siksi aikaa, kun vanhemmat olivat töissä.
Tämän vuoksi esimerkiksi 1940-luvun lehdissä on niin paljon pikku-uutisia, joissa kerrotaan lapsen hukkuneen vesisaaviin tai sytyttäneen tulipalon varomattomien leikkien seurauksena. Pienet, vastuuttomat lapset joutuivat jäämään omiin hoteisiinsa, lukkojen taakse.
Voimme kuvitella, miten äiti keskittyy työhönsä tällaisessa tilanteessa. Voimme myös kuvitella, minkä verran lasten perään jaksaa katsoa työkyvytön vanhus.
Oma isoäitini lähti pienestä mökistä maailmalle suuren laman aikaan 1920-luvun lopussa. Hänestä tuli piika ja sitten työläisnainen kaupunkiin. Ankara maalaiselämä ja kuluttava taistelu leivästä lama-ajan kaupungissa jättivät häneen pysyvät merkit. Tiedän, että hän pelkäsi puutteeseen ja kurjuuteen suistumista.
Mummoni hoiti minut sylivauvasta nelivuotiaaksi. Äitini oli mentävä töihin, kun olin parin kuukauden ikäinen, eikä hoitopaikkoja ollut helppo saada. Lapsia kaupiteltiin hoitoon ilmoitustauluilla ja lehdissä. Mummo kävi aamuöisin jakamassa sanomalehtiä ja hoiti päivisin minua ukkini kanssa. Ukkini oli tuolloin jo vakavasti sairas. Mummo kiinnitti haalarini rintamukseen kulkusen, koska kumpikaan ei jaksanut juosta perässäni.
Tämä kovaa työtä tehneiden naisten sukupolvi opetti lapsilleen – suurille ikäluokille – ja lapsenlapsilleen, että naisen on ensinnä hankittava itselleen työ ja toimeentulo ja vasta sitten lähdettävä harkitsemaan naimakauppoja. ”Ja lapsia ei oo pakko laittoo”, mummoni aina tähdensi.
Tässä on yksi syy siihen, että syntyvät ikäluokat ovat pieniä. Naisen työnteon ja itsellisyyden kunnioitus on iskostunut syvälle meihin sodanjälkeisiin sukupolviin. Toimivat raskaudenehkäisymenetelmät ja yhteiskuntapoliittiset toimet, kuten päivähoidon kehittäminen, ovat tehneet naisten työnteon mahdolliseksi ja kannattavaksi. Huolta omaisista se ei ole poistanut.
Toivoisin todella, että nykyajan miesasiamiehet ryhtyisivät ajamaan oikeuksiaan paitsi seksuaalisuuden myös perhepolitiikan alalla. Toivoisin, että he ryhtyisivät vaatimaan itselleen tasa-arvoista oikeutta omaishoitajuuteen.
Jos vanhusten tahdotaan suurin joukoin siirtyvän laitoksista kotihoitoon, niin kuin sosiaali- ja terveysministeriön uusi linjaus edellyttää, vastuu heistä siirtyy yhteiskunnan alueelta kansalaisten tasolle. Se edellyttäisi pikaista, rehellistä keskustelua siitä, miten työnjako tulevaisuudessa hoidetaan ja miten esimerkiksi asuntorakentamisessa tällaiset muutokset tullaan ottamaan huomioon. Yhteisöasumisen mahdollistavia moderneja suurperherakenteita pitäisi alkaa kehittää kiireesti, sillä 1960–1970-luvun maaltapaon seurauksena suomalaiset suvut ovat hajallaan pitkin maata eikä jokaisella ole lähiomaisia turvanaan.
Tämän kehityksen hallittu hoitaminen on yksi suurimmista haasteista, jonka tasa-arvoinen suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tulee lähivuosikymmeninä kohtaamaan, ja sen aiheuttamat muutokset ulottuvat syvälle perherakenteisiin saakka.
Kirjoittanut: Sirpa Kähkönen
http://www.kaks.fi/node/89
Tämähän ei täysin pidä paikkaansa. Maaseudun idyllisiksi kuvitelluista yhteisöistä on lähdetty kaupunkiin, Amerikkaan, mierontielle ja kunnan vaivaistaloon. Keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia on lähetetty torpista ja tölleistä maailmalle hyvin pieni nyytti olallaan.
Kun Suomi alkoi teollistua, kaupunkeihin muutti suuri määrä nuoria ihmisiä, jotka eivät välttämättä tunteneet uudella asuinseudullaan ketään. Kun löytyi kumppani ja syntyi lapsia, oli aloitettava perhe ja suku aivan alkutekijöistä.
Sanotaan, että ennen pihapiirissä oli aina joku vanhus, joka katsoi lasten perään. Näin parhaassa ta-
pauksessa ehkä olikin maaseudulla; joku sitkeä ukko tai akka, jota eivät olleet taudit eikä raskas työ sortaneet, käpsehti pihalla tehden pieniä askareita. Mutta kaupunkien työläiskodeissa lapset jouduttiin usein jättämään yksin siksi aikaa, kun vanhemmat olivat töissä.
Tämän vuoksi esimerkiksi 1940-luvun lehdissä on niin paljon pikku-uutisia, joissa kerrotaan lapsen hukkuneen vesisaaviin tai sytyttäneen tulipalon varomattomien leikkien seurauksena. Pienet, vastuuttomat lapset joutuivat jäämään omiin hoteisiinsa, lukkojen taakse.
Voimme kuvitella, miten äiti keskittyy työhönsä tällaisessa tilanteessa. Voimme myös kuvitella, minkä verran lasten perään jaksaa katsoa työkyvytön vanhus.
Oma isoäitini lähti pienestä mökistä maailmalle suuren laman aikaan 1920-luvun lopussa. Hänestä tuli piika ja sitten työläisnainen kaupunkiin. Ankara maalaiselämä ja kuluttava taistelu leivästä lama-ajan kaupungissa jättivät häneen pysyvät merkit. Tiedän, että hän pelkäsi puutteeseen ja kurjuuteen suistumista.
Mummoni hoiti minut sylivauvasta nelivuotiaaksi. Äitini oli mentävä töihin, kun olin parin kuukauden ikäinen, eikä hoitopaikkoja ollut helppo saada. Lapsia kaupiteltiin hoitoon ilmoitustauluilla ja lehdissä. Mummo kävi aamuöisin jakamassa sanomalehtiä ja hoiti päivisin minua ukkini kanssa. Ukkini oli tuolloin jo vakavasti sairas. Mummo kiinnitti haalarini rintamukseen kulkusen, koska kumpikaan ei jaksanut juosta perässäni.
Tämä kovaa työtä tehneiden naisten sukupolvi opetti lapsilleen – suurille ikäluokille – ja lapsenlapsilleen, että naisen on ensinnä hankittava itselleen työ ja toimeentulo ja vasta sitten lähdettävä harkitsemaan naimakauppoja. ”Ja lapsia ei oo pakko laittoo”, mummoni aina tähdensi.
Tässä on yksi syy siihen, että syntyvät ikäluokat ovat pieniä. Naisen työnteon ja itsellisyyden kunnioitus on iskostunut syvälle meihin sodanjälkeisiin sukupolviin. Toimivat raskaudenehkäisymenetelmät ja yhteiskuntapoliittiset toimet, kuten päivähoidon kehittäminen, ovat tehneet naisten työnteon mahdolliseksi ja kannattavaksi. Huolta omaisista se ei ole poistanut.
Toivoisin todella, että nykyajan miesasiamiehet ryhtyisivät ajamaan oikeuksiaan paitsi seksuaalisuuden myös perhepolitiikan alalla. Toivoisin, että he ryhtyisivät vaatimaan itselleen tasa-arvoista oikeutta omaishoitajuuteen.
Jos vanhusten tahdotaan suurin joukoin siirtyvän laitoksista kotihoitoon, niin kuin sosiaali- ja terveysministeriön uusi linjaus edellyttää, vastuu heistä siirtyy yhteiskunnan alueelta kansalaisten tasolle. Se edellyttäisi pikaista, rehellistä keskustelua siitä, miten työnjako tulevaisuudessa hoidetaan ja miten esimerkiksi asuntorakentamisessa tällaiset muutokset tullaan ottamaan huomioon. Yhteisöasumisen mahdollistavia moderneja suurperherakenteita pitäisi alkaa kehittää kiireesti, sillä 1960–1970-luvun maaltapaon seurauksena suomalaiset suvut ovat hajallaan pitkin maata eikä jokaisella ole lähiomaisia turvanaan.
Tämän kehityksen hallittu hoitaminen on yksi suurimmista haasteista, jonka tasa-arvoinen suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tulee lähivuosikymmeninä kohtaamaan, ja sen aiheuttamat muutokset ulottuvat syvälle perherakenteisiin saakka.
Kirjoittanut: Sirpa Kähkönen
http://www.kaks.fi/node/89
Vastaukset 1
Vanhimmat
Huuko Saaves hukkui saavis.