Olin ollut pienestä pitäen kirkossa, kun murrosiän loppuessa tajusin että minun on saatava oma todistus kirkosta jos aion siinä pysyä ja siihen uskoa. Elämässäni oli tuolloin myös muita kriisejä, masennusta, vanhempien ero yms.
Aloin siis mielestäni täysin vilpittömästi rukoilla ja lukea jonkun verran pyhiä kirjoituksia. Kurjasta olostani johtuen en varmaan sitä kuitenkaan hirveän intensiivisesti tehnyt.
Rukoilin ja rukoilin, mutta en saanut mitään vastausta. Muistin opetukset siitä että kysyvälle vastataan ja aloin ihmetellä miksen saa mitään vastausta. Lopulta, noin vuoden jälkeen tulin johtopäätökseen että kirkko ei voi olla totta kun en kerran saa mitään vastausta.
Jäin siis kirkosta pois ja lakkasin pikkuhiljaa rukoilemastakin kun siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Masennus ja muut vaikeudet eivät kuitenkaan lakanneet. Kävin joskus perheeni luona ollessani kirkossa kun en oikein kehdannut jäädä kotiinkaan, mutta kirkossa olo ahdisti minua aina. Tuntui etten ollut kuitenkaan saanut selvää vastausta siitäkään että kirkko ei olisi totta. Ja olihan minut toki kasvatettu kirkossa, miksei siis näin olisi tuntunut? Elin todella "maailmallisesti", join ja harrastin irtosuhteita. Ja masennus tietenkin edelleen pysyi.
Lopulta sain oloani vähän paremmaksi, vaikka jotenkin tyhjä olo oli kuitenkin koko ajan. En kuitenkaan uskonut enää koskaan palaavani kirkkoon, en uskonut että voisin enää saada todistusta. Jotenkin myös tiesin tehneeni niin paljon pahoja asioita että ajattelin olevan toivotonta minun enää tulla puhtaaksi.
Eräänä sunnuntaina olin kuitenkin taas perheeni kanssa kirkossa, mutta tällä kertaa se oli hyvin erilaista. Tunsin todella syvää rauhaa, iloa suorastaan. Sellaista mitä en ollut tuntenut moneen vuoteen. Siitä päivästä se tunne jäi minulle, ja jotenkin vahvana ajatuksena että minun pitäisi kuitenkin jaksaa ottaa selvää kirkon totuudesta. Aloin taas rukoilla ja ihmettelin hyvää oloani. Luin Mormonin kirjan kahdessa viikossa, en ollut koskaan ennen lukenut sitä kokonaan. Itkin paljon ja tajusin kuinka hirveitä asioita olin tehnyt, itselleni ja rakkaimmilleni. Sain halun tehdä parannusta ja ensimmäistä kertaa vuosiin menin vapaaehtoisesti, yksin kirkkoon. Nyt olen ollut vajaan vuoden taas kirkossa ja olen saamassa elämääni takaisin. En siis missään vaiheessa etsinyt kirkkoa, se vain tuli. Jotenkin kutsumatta.
Tämän kirjoituksen päätarkoitus oli ehkä se, että vaikka olenkin nyt onnellinen siitä että sain palata takaisin kirkkoon, että sain sen hyvän tunteen takaisin, niin ihmettelen vielä että miksi en voinut saada sitä silloin kun alunperin pyysin? Enkö ollut valmis? Voidaanko ihmiseltä evätä vastaus noin? Vastauksen saamalla olisin ehkä voinut onnistua säilyttämään perheeni ehjänä (erosin) ja olisin voinut olla tekemättä asioita jotka melkein tuhosivat minut? Jotenkin, sisälläni ehkä kuitenkin syytän jollain lailla Jumalaa siitä että en saanut vastausta silloin kun sitä tarvitsin. En lainkaan epäile vastaukseni aitoutta nyt ja tiedän että Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta silti. Jos kerran luvataan vastaus kysyvälle niin miksei sitä sitten aina saa?
Sori tämä purkaus, mutta taitaa tämä foorumi olla tällä hetkellä ainoa tällaiselle valitukselle...
Aloin siis mielestäni täysin vilpittömästi rukoilla ja lukea jonkun verran pyhiä kirjoituksia. Kurjasta olostani johtuen en varmaan sitä kuitenkaan hirveän intensiivisesti tehnyt.
Rukoilin ja rukoilin, mutta en saanut mitään vastausta. Muistin opetukset siitä että kysyvälle vastataan ja aloin ihmetellä miksen saa mitään vastausta. Lopulta, noin vuoden jälkeen tulin johtopäätökseen että kirkko ei voi olla totta kun en kerran saa mitään vastausta.
Jäin siis kirkosta pois ja lakkasin pikkuhiljaa rukoilemastakin kun siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Masennus ja muut vaikeudet eivät kuitenkaan lakanneet. Kävin joskus perheeni luona ollessani kirkossa kun en oikein kehdannut jäädä kotiinkaan, mutta kirkossa olo ahdisti minua aina. Tuntui etten ollut kuitenkaan saanut selvää vastausta siitäkään että kirkko ei olisi totta. Ja olihan minut toki kasvatettu kirkossa, miksei siis näin olisi tuntunut? Elin todella "maailmallisesti", join ja harrastin irtosuhteita. Ja masennus tietenkin edelleen pysyi.
Lopulta sain oloani vähän paremmaksi, vaikka jotenkin tyhjä olo oli kuitenkin koko ajan. En kuitenkaan uskonut enää koskaan palaavani kirkkoon, en uskonut että voisin enää saada todistusta. Jotenkin myös tiesin tehneeni niin paljon pahoja asioita että ajattelin olevan toivotonta minun enää tulla puhtaaksi.
Eräänä sunnuntaina olin kuitenkin taas perheeni kanssa kirkossa, mutta tällä kertaa se oli hyvin erilaista. Tunsin todella syvää rauhaa, iloa suorastaan. Sellaista mitä en ollut tuntenut moneen vuoteen. Siitä päivästä se tunne jäi minulle, ja jotenkin vahvana ajatuksena että minun pitäisi kuitenkin jaksaa ottaa selvää kirkon totuudesta. Aloin taas rukoilla ja ihmettelin hyvää oloani. Luin Mormonin kirjan kahdessa viikossa, en ollut koskaan ennen lukenut sitä kokonaan. Itkin paljon ja tajusin kuinka hirveitä asioita olin tehnyt, itselleni ja rakkaimmilleni. Sain halun tehdä parannusta ja ensimmäistä kertaa vuosiin menin vapaaehtoisesti, yksin kirkkoon. Nyt olen ollut vajaan vuoden taas kirkossa ja olen saamassa elämääni takaisin. En siis missään vaiheessa etsinyt kirkkoa, se vain tuli. Jotenkin kutsumatta.
Tämän kirjoituksen päätarkoitus oli ehkä se, että vaikka olenkin nyt onnellinen siitä että sain palata takaisin kirkkoon, että sain sen hyvän tunteen takaisin, niin ihmettelen vielä että miksi en voinut saada sitä silloin kun alunperin pyysin? Enkö ollut valmis? Voidaanko ihmiseltä evätä vastaus noin? Vastauksen saamalla olisin ehkä voinut onnistua säilyttämään perheeni ehjänä (erosin) ja olisin voinut olla tekemättä asioita jotka melkein tuhosivat minut? Jotenkin, sisälläni ehkä kuitenkin syytän jollain lailla Jumalaa siitä että en saanut vastausta silloin kun sitä tarvitsin. En lainkaan epäile vastaukseni aitoutta nyt ja tiedän että Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta silti. Jos kerran luvataan vastaus kysyvälle niin miksei sitä sitten aina saa?
Sori tämä purkaus, mutta taitaa tämä foorumi olla tällä hetkellä ainoa tällaiselle valitukselle...
Vastaukset 12
Vanhimmat
Selvemmin sanottuna halusin herättää keskustelua siitä, mikä voi estää meitä tuntemasta Hengen ohjausta ja vastauksia? Ja mikä ehkä edistäisi sitä?
Tai mistä voi erottaa onko tunne peräisin Jumalasta vai omista haluista?
Jos kymmenestä eri uskontokunnasta tulevalta kysytään tuntevatko he Hengen todistavan kirkkonsa oikeaksi ja kaikki vastaavat kyllä, ovatko kaikki oikeassa, kaikki väärässä vai vain osa oikeassa? Mistä sen voi tietää ketä tuntee aitoa Henkeä ja ketä tuntee vain omaa halua uskoa?
Oli hienoa lukea esimerkki vilpittömästä halusta ja lähinnä sen vilpittömyyden kehittymisestä.
Nämä todistusasiat ovat yksin Kristuksen säädettävissä ja Hän antaa Pyhän Henkensä kautta todistuksen sitten omana aikanaan ja omalla tavallaan ja siihen on tyytyminen, kuten oletkin tyytynyt. Olet nyt nauttinut uskon ensihedelmiä, kenties et olisi aikaisemmin osannut niitä arvostaa siten kuin nyt osaat. Kenties et olisi osannut arvostaa Kristuksen sovitusuhria siten kuin nyt arvostat. Kehottaisin myös hakemaan patriarkallisen siunauksesi Savolaiselta tai Isokankaalta. Siinä saat varmasti selvennystä.
Hedelmistään puu tunnetaan, mutta kyllä se on uskon varassa aloitettava sen puun kasvattaminen. Siemen kasvaa ja versoo omaa tahtiaan, kuten voit Alman kirjasta lukea ja omakin elämäsi todistaa tästä. Aikanaan saat sitten tiedon, joka on varmempi kuin mikään muu tieto ja tunteen, joka on suloisempi kuin mikään muu tunne. Ja molemmat saat samanaikaisesti.
Muistan itse selvästi kun voitelin kerran erään nuoren ihmisen pään pyhitetyllä öljyllä. Hän oli poissa kirkosta mutta saatuaan mm. röntgenlääkärin tutkimusten jälkeen lähetteen syöpäleikkaukseen hän kääntyi puoleeni ja pyysi siunausta päivää ennen leikkausta. Siinä siunauksessa Herra lupasi hänelle että hän parantuisi täysin. Seuraavana päivänä leikkauksessa hänet todettiin puhtaaksi. Röntgenlääkäri pyysi potilaalta anteeksi aiheetonta epäilyään, mutta vakuutti asian vaikuttaneen kuvien ja muiden tutkimusten perusteella varmalta. No kaikki tietävät että ohareita sattuu lääkäreillekin eikä siitä sen enempää numeroa meillä nosteta kuten kaikki samalla asialla olleet veljet hyvin tietävät.
Oleellista tässä olikin se mitä tuo sisar tunsi parannuttuaan ja miten se vaikutti häneen pitkällä tähtäimellä. Hän oli kiitollinen ja aktivoitui täysin muutamaksi vuodeksi. Sitten arjen harmaus jälleen sai otteensa hänestä, ja heikkouksille periksi antaminen saivat hänet hiipumaan ja luovuttamaan.
En usko että ihmistä perimmiltään muuttaa mikään muu kuin vilpitön halu tehdä oikein ja oikeista syistä ja pysyminen Herran Hengen vaikutuspiirissä, mikä tekee hänestä sitten uuden ihmisen ja riisuu hänen yltään pois luonnollisen ihmisen. Ja jos tulee heikko hetki, niin sitten käännytään taas nöyrästi Herran puoleen eikä anneta periksi, ei ikinä. Kyllä se kekäle hiipuu paljon nopeammin yksinään kuin nuotiossa. Tämähän on suuri koetusaika ja murheen laaksoksikin on tätä elämää kutsuttu, sitä ei vain saisi päästää vallitsevaksi trendiksi ajatustasolla ja hengen elämän tasolla. Sitä ei kuitenkaan saa milloinkaan myös unohtaa.
Jos sinulla on oma halu tehdä hyvää ja uskoa, niin se on varmaankin myös Jumalasta, suunta on ikäänkuin sama. Eikun hanaa. Sitten on olemassa myös tilanteita joissa saa todellista innoitusta ja ilmoitusta. Varmaankin valinta siitä, mikä onkaan kirkko jolla on Jumalan pappeus Ainosyntyisen järjestyksen mukaan, on sellainen tilanne. Se nyt on joka tapauksessa selvää, että kaikki jotka väittävät olevansa Kristuksen asialla eivät sitä oikeasti ole. Heidän reaktionsa muita uskovia tai uskottomia kohtaan voi olla yksi tarkkailtava asia. Ja älyä on syytä käyttää, se on toinen puoli todellisuutta, ihan samoin kuin se tunnepuolikin on meille mormoneille todellisuutta. Tutkistelen asioista itse aina molemmat todellisuudet, teen päätöksen ja sitten kysyn Jumalalta mitä mieltä Hän on päätöksestäni.
Ei minulla ole mitään kateutta muiden uskontokuntien jäsenten tuntemaa Hengen innoitusta kohtaan. Iloitsen siitä silloin kun se on aitoa. Jos he ovat vilpittömiä, se vie heidät yhä suurempaan kirkkauteen ja Jeesuksen todelliseen tuntemiseen ja ajallaan myös Hänen pappeutensa piiriin.
Tämäkin lienee ainutlaatuista mormonismissa, tämän tunnustaminen että Herran henki innoittaa aina ja kaikkialla kaikkia niitä ihmisiä jotka ovat otollisia, jos he ovat vilpittömiä totuudenetsijöitä tieteen, uskontojen, tai maailmankatsomusten piirissä. Ja meidän etuoikeutenamme on rakastaa kaikkia ihmisiä. He ovat veljiämme ja sisariamme; he kaikki valitsivat Kristuksen suunnitelman aikaisemmassa olemassaolossamme.
"Tämäkin lienee ainutlaatuista mormonismissa, tämän tunnustaminen että Herran henki innoittaa aina ja kaikkialla kaikkia niitä ihmisiä jotka ovat otollisia, jos he ovat vilpittömiä totuudenetsijöitä tieteen, uskontojen, tai maailmankatsomusten piirissä. Ja meidän etuoikeutenamme on rakastaa kaikkia ihmisiä."
Tämä on totta mormonismin piirissä, mutta ei se ole ainutlaatuista. Kyllä muissakin kirkoissa on samaa henkeä - että kaikki olemme Jumalan lapsia ja että Hän kutsuu kaikkia omalla tavallaan ja omalla ajallaan luokseen. :)
Anteeksi, olet oikeassa. Ajattelinkin lähinnä sitä kadehtimispuolta sitten kun se totuus on löytynyt, ja karsinointia. Meille sitä totuutta löytyy ihan aidosti niin monesta lähteestä, myös kirkkomme ulkopuolelta. Mutta ei sekään ainutlaatuista ole (buddhismi).
Tuli tästä mieleen yksi MAP-kirkon vanhan laulukirjan (sen sinikantisen) laulu: "Ei vastausta vaikka monta vuotta ....."
Ehkäpä siinä laulun sanoissa on kiteytetty "vastaus" kysymykseesi. Jollain tuntemallasi jäsenellä on se laulukirja vielä varmasti hyllyssään. Lue sen sanat.
Taidan olla sen verran nuori että itse hädin tuskin muistankaan niitä sinisiä laulukirjoja. (Vai johtuuko se vain hatarasta päästäni) Täytyy katsoa jos se joskus jostain löytyisi..
EI VASTAUSTA
Ei vastausta, vaikka monta vuotta
oot sydän täynnä tuskaa rukoillut.
Horjuuko usko, raukeneeko toivo
ja onko kyynel turhaan vuotanut?
Mutt' luota, Isä kuulee sittenkin,
sun toivees täyttää kerran, jossakin,
sun toivees täyttää kerran, jossakin.
Ei vastausta, vaikka kauan sitten,
kun polvistuit sä eteen istuimen.
Tuskin voit saada pyyntös lausutuksi,
niin oli silloin toivees kiireinen.
Pois vieri vuodet, Herra kuitenkin
sinulle vastaa kerran, jossakin,
sinulle vastaa kerran, jossakin.
Ei vastausta, lannistutko siitä?
Et ehkä vielä kyllin rukoillut.
Työ alkoi siitä, kun sä toivees lausuit,
ja Herra päättää mink' on alkanut.
Sun henkes hehkuvana olkoon, niin
näet kirkkautensa kerran, jossakin,
näet kirkkautensa kerran, jossakin.
Ei vastausta, usko ei jää hukkaan,
on kalliolla perustukset sen.
Jos pauhaa myrsky, sentään rukousta
ei lannistaa voi mikään maallinen.
Ja Kaikkivalta kuuli kuitenkin
ja vastaa kyllä kerran, jossakin,
ja vastaa kyllä kerran, jossakin.
oli kuin olisin lukenut omaa elämänkertaani. Minäkin sitten loppujen lopuksi sain todistuksen, mutta nyt jälkikäteen mietin, että oliko todistus pitävä - vaiko ainoastaan itsesuggeroinnin tulosta? Sinun tapauksessasi todistus tuli itsestään, mutta minä väänsin sen väkisin rautakangella itsestäni...
Käytän ja ainakin ajattelen todistusta enemmänkin vakuuttuneisuutena kuin todistuksena. Tuon vakuuttuneisuuden, varmuuden, voi saada monin tavoin. Jos puhutaan vain todistuksesta, niin se saattaa luoda odotuksia jostain yliluonnollisesta ilmestyksestä. Kyllä muutamat kertovat sellaisenkin saaneensa. Jopa enkeli on käynyt jonkun luona. Näin tapahtui ainakin eräälle yhä uskolliselle veljelle aikana, kun Mormonin kirjaa ei ollut vielä suomeksi.
Omalla kohdallani vakuuttuneisuus syntyi "vain" Mormonin kirjan tutkimisen ja lähetyssaarnaajien opetusten kautta. Pidän jopa parempana tällaistä "todistusta", sillä se ei jätä tilaa epäilyille itsesuggestiosta. Minulle totuuden tuntu on riittävä todistus. - Voisiko sitä sanoa myös tunneälyn käytön hedelmäksi?
muillakin on ollut edes vähän samankaltaisia kokemuksia...
Minä muuten olen nyt päättänyt että koska tiedän nyt sydämessäni kirkon olevan totta, aion sen tiedon myös pitää tai ainakin hankkia takaisin aina kun tuntuu että se on menossa pois.
Oman ailahtelevaisuuteni tuntien uskon että vielä on edessä aikoja jolloin epäilen koskaan mitään tunteneenikaan oikeasti. Masennus ja muut kurjat olot saavat minut varmasti myös epäilemään todistukseni aitoutta.
Haluan kuitenkin tehdä itselleni selväksi että vaikka aina en pystyisikään tätä hyvää oloa tuntemaan niin voin kuitenkin muistaa sitä joskus tunteneeni. Ja sitä kautta voin saada sen takaisinkin.
Toivon totisesti siinä onnistuvani. Itseasiassa uskon onnistuvani. Olen oppinut kuitenkin aika paljon elämäni virheistä, aika hölmö olisin jos antaisin itseni langeta samaan ansaan kahdesti.
Tätä palstaa lukiessani olen saanut paljon ajateltavaa. Ja ne jotka ovat yrittäneet epätoivoisesti todistaa kirkkoamme vääräksi ovat onnistuneet korkeintaan lujittamaan uskoani :)
Kertomuksesi oli koskettava, mutta todellisuus on ihmismielen suggestio. Mutta muista, että näin voi kokea kuka tahansa missä uskontokunnassa tahansa. Kertomus tuhlaajapojan paluusta oli myös koskettava ja pätee missä tilanteessa tahansa, uskontokunnasta riippumatta! Muista, että rauhan kristitylle tuo Kristus, ei kukaan muu!
Kun itse olin nuori kirkon jäsen, niin en voinut kirkkoa jättää, koska pelkäsin menettäväni selestisen kruunun. Peloitttelua... näin sen koen nykyään. Nyt olen turvallisesti pois tuosta pelotuksen koukusta ja elän omaa elämääni ilman uskon "koukkuja". Hienoa!
Mielestäni kuulut samaan kategoriaan kuin minä eli mielenrauha on loppujen lopuksi kunkin ihmisen ajatusmaailmasta kiinni. Itsekin helposti olen kokenut, että kuinka hienoa olisi palata isieni mormoniuskontoon ja saavuttaaa lapsuudessani omaksumaani harmonia, mutta koska olen alkanut käyttämään myös omia aivojani, niin paluuta järkiuskon maailmaan ei ole. Nyt näen avoimin silmin kuinka Joseph Smithin huijaukset olivat tosi räikeitä, oman edun tavoittelua. Tietomääräni lisäännyttyäni, en voi enää koskaan myöntää kirkon olevan Jumalan palautettu kirkko. Liikaa sontaa ja ristiriitaisuutta Joosepin taholta.
Toki olisi hieno mennnä temppeliin ja kokea se rauha, jonka uskonnon itsesuggestio toisi, mutta, kun tietää, että rituaalit ovat Joosepin kopioimia vapaamuurarirituaaleja ilman Jumalan hyväksyntää, niin sitä en voi tehdä.
Mormonismi nykypäivänä tarjoaa kiireiselle ihmismielellä tasapainoa... ja miksi se tekee sen? Siksi, koska sen opit ovat hienoa fantasiaa... yleviä moraalistandardejia! Ne ovat fantasiaa, jonka kirkko on luonut jäsenilleen... jäsenet elävät illusiossa, jopa pumpuliharmoniassa... sinäkin tunnut elävän siinä. Ja tunnet saavasi mielenrauhan. Hyvä niin, jos haluat harmoniaa ja pumpuliunelmia. Voit elää unelmissa läpi tämän kylmän maailman ja koet onnellisuutta. Tosiaankin hyvä näin! Mutta mieti, että oletko valmis uhraamaan totuuden pumpulimaailmaan? Jos olet, jatka illuusiotasi. Näin tulet pysymään onnellisena, vakaana mormonina. Sen takaan, mutta mieti haluatko tehdä näin... uhrata totuuden pumpulimaailmaan?
Itse ajattelin aikoinaa, että vaikka kirkko olisi huijausta, sen korkeat moraalit saisivat pysymään minut kirkossa. WRONG!! Kun kerran on selvinnyt totuus, niin silloin on vaikea uhrata sitä harmonian takia... näin siis ainakin minun kohdalla....
Pakko myöntää ettei minulla ole ollut tilaisuutta tai intoa ottaa selvää aivan kaikista (varsinkin kirkon historiaan liittyvistä) väitteistä mitä kirkkoa vastaan esitetään.
Kuitenkin ne väitteet mihin tähän asti olen törmännyt on joko voitu kumota täysin perättöminä valheina tai osatotuuksina tai sitten ne ovat vain olleet väärinymmärrettyjä opinkohtia mistä on väännelty kummallisuuksia.
Järjellä en siis ole voinut vielä kirkkoa kumota. Tosin en ehkä sitä ole voinut ihmisjärjellä todistaakaan, mutta tärkeintä minulle onkin tässä nytkin se että pystyn taas tuntemaan Henkeä. Joka siis sinun mukaasi on vain itsesuggestiota. Ja tätä vaihtoehtoahan olen itsekin harkinnut, mutta nykyään hylännyt. Ennemminkin se on niin päin että "luopumukseni" vuosien ajan onnistuin itselleni vakuuttamaan että se oli hyvää elämää ja oikein mitä silloin tein. Vasta kun Hengen voima sen minulle (tietoisesti etsimättä) osoitti, huomasin olleeni väärässä koko ajan.
Totuutta en tule koskaan uhraamaan millekään, sillä sehän on juuri ainoa asia mitä olen koko ajan etsinyt (vaikkakin välillä väärällä tavalla). Ikävää, jos sinulla on eri käsitys totuudesta kuin minulla. Se ei kuitenkaan saa minua luopumaan siitä ainoasta minkä tiedän itse henkilökohtaisesti totuudeksi.
Jos toinen sanoo juu ja toinen ei niin se ei yleensä johda mihinkään. Jos mormonismi voitaisiin kiistatta todistaa vääräksi muuta kuin väittämällä ei kun toinen sanoo juu niin enköhän jopa minä, pienessä Suomessa asuva rivimormoni olisi siitä kuullut.
Ja ihan vain pakko mainita että juuri nytkin, tällä hetkellä on elämässäni tapahtumassa sellainen ihme jota millään järjellä ei voi selittää. Niin ihana asia mikä ei mitenkään voisi tapahtua ilman jonkun suojelevan ja rakastavan olennon apua. Harmi että se on liian henkilökohtainen täällä jaettavaksi, joten se todistaa Jumalan olemassaolosta vain minulle ja läheisilleni mutta sekin on jo paljon.