Tottumusko turvallista?
”Kaikkeen tottuu, lopuksi kaipaa”. Näinhän sitä sanotaan, eikä turhaan, sillä tottumuksella on valtava voima. Hyvässä ja pahassa. Kun lapset muuttivat omilleen, luulin, että heidän poissaoloonsa ei ikinä totu. Mutta tottuihan sitä. Elämällä on taipumus etsiytyä uusiin uomiin.
Kun liukastuin ja loukkasin polveni, jouduin olemaan muutaman viikon ajan kotosalla hissukseen. Siihenkin tottui. Jopa siinä määrin, että alkoi tuntua ihan leppoisalta. Leppoisuuteen kätkeytyy kuitenkin mökkiytymisen riski. Mökkiytyminen taas tietää passivoitumista, mistä ei pidemmän päälle oikein hyvää seuraa. Liikkeellä oleminen aktivoi ja innostaa.
On kuitenkin hyvä välillä viettää hiljaisia kausia, jotta pysähtyminen sitten ei olisi niin vieras olotila, jos sellainen vaihe elämässä joskus eteen tulee. Kun paikallaan olemista tai siis rauhallisempaa elämänsykettä on joskus vähän harjoitellut, tietää, että siihenkin tottuu, ja että siihenkin elämänmalliin voi löytää sisältöä. Kirjat, musiikki, internet, televisiosarjatkin pitävät seuraa. Ja tietenkin puhelin. Niinä päivinä, jolloin kukaan ei tule käymään.
Turmiolliseksi tottumus muodostuu niissä tapauksissa, joissa ihminen altistuu joko fyysiselle tai psyykkiselle väkivallalle. Kun itse ei ole sellaista kokenut, on vähän vaikea ymmärtää, miten se tapahtuu ja kehittyy. Mutta niin siinä kuulemma käy, että esimerkiksi parisuhteessa ilmenevä väkivalta saattaa alkaa ilkeilynä ja solvaamisena muuttuakseen pienen läpsimisen kautta vakavaksi pahoinpitelyksi. Molemmat osapuolet turtuvat ja tottuvat siihen, että tällainen käytös on osa heidän parisuhdettaan.
Hengenvaarallinen tottumus, josta pitäisi varoitella suurin kirjaimin! Kiusaamisestakin on syytä varoitella. Yhdenkään koululaisen ei pitäisi millään tavoin tottua siihen, että häntä kiusataan! Eikä kenenkään muunkaan, esimerkiksi työpaikoilla. Surullinen ajatus; ihminen tottuu jo pienestä pitäen siihen, että hän on arvoton, koska häntä saa kohdella kaltoin. En usko, että pienempi tai suurempi kiusaaja itsekään voi kovin hyvin, sillä syvällä sisimmässään hän luultavasti häpeää itseään. Kunpa heidät saisi tajuamaan, että itseään he myös vahingoittavat, kun satuttavat muita. Ehkä tässä olisi se pelastuksen sanoma!
Mahtaakohan ihminen koskaan tottua olemaan vanhus? Raihnaisena ja sekä itsestään että ympäröivästä maailmastaan vieraantuneena hän ihmettelee, mitä virkaa hänen olemassaolollaan enää on. Ohimenevä polvivammani avasi ikkunan siihenkin maailmaan. Ei ole helppoa olla riippuvainen toisten avusta, eikä ole helppoa olla liikuntarajoitteinen. Pitkää totuttelua vaatii sekin ajatus, että olemme kaikki katoavaisia. Siihenkin olotilaan tottuu aikanaan. Olemmehan tottuneet olemaan olematta olemassa tällä planeetalla jo satojentuhansien vuosien ajan ennen kuin synnyimme! Mutta nyt on NYT ja juuri nyt olemme täällä tällä totutulla tavalla ihmisen muodossa. Iloitkaamme siitä ja lähestyvästä keväästä!
-Kristiina Gerkman-Kemppainen
”Kaikkeen tottuu, lopuksi kaipaa”. Näinhän sitä sanotaan, eikä turhaan, sillä tottumuksella on valtava voima. Hyvässä ja pahassa. Kun lapset muuttivat omilleen, luulin, että heidän poissaoloonsa ei ikinä totu. Mutta tottuihan sitä. Elämällä on taipumus etsiytyä uusiin uomiin.
Kun liukastuin ja loukkasin polveni, jouduin olemaan muutaman viikon ajan kotosalla hissukseen. Siihenkin tottui. Jopa siinä määrin, että alkoi tuntua ihan leppoisalta. Leppoisuuteen kätkeytyy kuitenkin mökkiytymisen riski. Mökkiytyminen taas tietää passivoitumista, mistä ei pidemmän päälle oikein hyvää seuraa. Liikkeellä oleminen aktivoi ja innostaa.
On kuitenkin hyvä välillä viettää hiljaisia kausia, jotta pysähtyminen sitten ei olisi niin vieras olotila, jos sellainen vaihe elämässä joskus eteen tulee. Kun paikallaan olemista tai siis rauhallisempaa elämänsykettä on joskus vähän harjoitellut, tietää, että siihenkin tottuu, ja että siihenkin elämänmalliin voi löytää sisältöä. Kirjat, musiikki, internet, televisiosarjatkin pitävät seuraa. Ja tietenkin puhelin. Niinä päivinä, jolloin kukaan ei tule käymään.
Turmiolliseksi tottumus muodostuu niissä tapauksissa, joissa ihminen altistuu joko fyysiselle tai psyykkiselle väkivallalle. Kun itse ei ole sellaista kokenut, on vähän vaikea ymmärtää, miten se tapahtuu ja kehittyy. Mutta niin siinä kuulemma käy, että esimerkiksi parisuhteessa ilmenevä väkivalta saattaa alkaa ilkeilynä ja solvaamisena muuttuakseen pienen läpsimisen kautta vakavaksi pahoinpitelyksi. Molemmat osapuolet turtuvat ja tottuvat siihen, että tällainen käytös on osa heidän parisuhdettaan.
Hengenvaarallinen tottumus, josta pitäisi varoitella suurin kirjaimin! Kiusaamisestakin on syytä varoitella. Yhdenkään koululaisen ei pitäisi millään tavoin tottua siihen, että häntä kiusataan! Eikä kenenkään muunkaan, esimerkiksi työpaikoilla. Surullinen ajatus; ihminen tottuu jo pienestä pitäen siihen, että hän on arvoton, koska häntä saa kohdella kaltoin. En usko, että pienempi tai suurempi kiusaaja itsekään voi kovin hyvin, sillä syvällä sisimmässään hän luultavasti häpeää itseään. Kunpa heidät saisi tajuamaan, että itseään he myös vahingoittavat, kun satuttavat muita. Ehkä tässä olisi se pelastuksen sanoma!
Mahtaakohan ihminen koskaan tottua olemaan vanhus? Raihnaisena ja sekä itsestään että ympäröivästä maailmastaan vieraantuneena hän ihmettelee, mitä virkaa hänen olemassaolollaan enää on. Ohimenevä polvivammani avasi ikkunan siihenkin maailmaan. Ei ole helppoa olla riippuvainen toisten avusta, eikä ole helppoa olla liikuntarajoitteinen. Pitkää totuttelua vaatii sekin ajatus, että olemme kaikki katoavaisia. Siihenkin olotilaan tottuu aikanaan. Olemmehan tottuneet olemaan olematta olemassa tällä planeetalla jo satojentuhansien vuosien ajan ennen kuin synnyimme! Mutta nyt on NYT ja juuri nyt olemme täällä tällä totutulla tavalla ihmisen muodossa. Iloitkaamme siitä ja lähestyvästä keväästä!
-Kristiina Gerkman-Kemppainen
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.