Moi! Jos ja kun olette joutuneet elämässänne eroon puolisostanne (ero, kuolema), oletteko löytäneet nopeasti uuden rakkauden? Vai onko sitä edes etsitty tai haluttu?
Oletteko keskittäneet hakua poikamiehiin, joilla ei ole lapsia? Vai oletteko olleet ensi sijassa kiinnostuneita miehistä, joilla on kokemusta perhe-elämästä? Millaisen olette loppujen lopuksi itsellenne valinneet? Vai oletteko tehneet tietoisen päätöksen olla yksin ja keskittyneet vain itseenne ja lapsiin?
Olisi ihan kiinnostavaa kuulla ihmisten ajatuksia aiheesta. Ja ei, en ole suunnittelemassa eroa tai mieheni tappamista. ;) Ihan muuten vain kiinnostaa kuulla näkökulmia itselle suht vieraalta elämänalueelta. Ja en ole muuten sitten haastamassa riitaa tai hakemassa tappelukaveria. Eli jos et osaa antaa asiallista vastausta, niin ole sitten hiljaa.
Oletteko keskittäneet hakua poikamiehiin, joilla ei ole lapsia? Vai oletteko olleet ensi sijassa kiinnostuneita miehistä, joilla on kokemusta perhe-elämästä? Millaisen olette loppujen lopuksi itsellenne valinneet? Vai oletteko tehneet tietoisen päätöksen olla yksin ja keskittyneet vain itseenne ja lapsiin?
Olisi ihan kiinnostavaa kuulla ihmisten ajatuksia aiheesta. Ja ei, en ole suunnittelemassa eroa tai mieheni tappamista. ;) Ihan muuten vain kiinnostaa kuulla näkökulmia itselle suht vieraalta elämänalueelta. Ja en ole muuten sitten haastamassa riitaa tai hakemassa tappelukaveria. Eli jos et osaa antaa asiallista vastausta, niin ole sitten hiljaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Erosin 6 v sitten lasteni isästä. Siitä seurasi lähes 6 v epätoivoista uuden kumppanin etsimistä. Kokeiltua on tullut kaikenlaista. Nuorempia ja vanhempia, lapsellisia ja lapsettomia, varattuja ja vapaita, rikkaita ja köyhiä, ja kaikkea mahdollista. Tuohon kuuteen vuoteen mahtuu lukuisia yhden yön juttuja, joihin on päätynyt ihan vaan huomiota ja hyväksyntää saadakseen, kun itsetunto on ollut niin olematon. Mutta myös joitakin vähän pidemmällekin edenneitä suhdeviritelmiä, jotka useimmat on päätyneet katkeraan pettymykseen ja toteamukseen, että taas mua käytettiin hyväksi, miehen omiin tarpeisiin, mutta itse en saanut mitään. No kerran sain klamydian mieheltä, jonka kanssa muka seurustelin kahdeksan kuukautta (taisi olla pisin suhde).
Ilmeisesti hakkasin päätäni seinään riittävän pitkään, kun viimeisimmän nettideittailuyritykseni jälkeen muutama kuukausi sitten sain totaalisesti tarpeekseni miehistä. Ajattelin, että nyt en jaksa enää. Multa hävis seksuaaliset halutkin kokonaan, enkä yhtäkkiä enää ole kaivannut miehen läheisyyttä ollenkaan. Ajatuskin tuntuu vastenmieliseltä. Olen alkanut keskittyä enemmän itseeni ja lapsiini, eli niihin elämäni tärkeimpiin asioihin. Olen alkanut huolehtia enemmän sekä henkisestä että fyysisestä hyvinvoinnistani.
Ensimmäistä kertaa avioeron jälkeen (tai oikeastaan ehkä ensimmäistä kertaa lapsuuden/nuoruuden jälkeen) olen kokenut olevani onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Nyt on hyvä. En tarvitse yhtään mitään enempää mitä minulla on tällä hetkellä. En kaipaa miestä elämääni rikkomaan tätä löytämääni tasapainoa.
omaa kokemusta ei ole mutta luulen että henkilökohtaisesti en lähtisi heti etsimällä etsimään uutta suhdetta,olen liki 25 vuotta ollut samassa parisuhteessa ja uskon että se riittää joksikin ajaksi sitä lajia :) kun taas eräs puolituttu menetti puolisonsa onnettomuudessa ja aika nopeaan minun vinkkelistä (n,reilu vuosi) hänellä oli jo uusi suhde mikä eteni myös avioliittoon nopeaan tahtiin .Ja ikävä tapahtuma että myös tämä puoliso kuoli sairauteen,ja sen jälkeen hänellä on ollut koko ajan haku päällä kaikkien treffipalstojen kautta ja täytyy sanoa että sieltä hän ehkä tietämättään ,tiedostamatta kyllä pyydystää aika erikoisia tapauksia jotka eivät johda mihinkään,tämäkin viimeisin joka menehtyi niin menehtyi mm. alkoholin edesauttamiin sairauksiin yms,eli luulen että tämän ensimmäisen puolison.lastensa isän aiheuttama järkytys lienee käsittelemättä osittain ja hän etsii nyt jotain saavuttamatonta..mene ja tiedä.
Itse en edes enää ilkeäisi riisuuntua vieraan miehen edessä tai edes pimeässä :) saatikka että olisi mielenkiintoa tutustua uuteen sukuun ja ihmisiin enemmissä määrin näissä merkeissä:)
Toivottavasti ei minun kohdalle tule tälläisen asian pohdintaa oikeasti :)
Mutta onnea kaikille kellä on haku päällä,kevät vapauttaa ihmiset estoista.....toiset.....kuulemmma ...:):)
No niin minustakin tuntuu, etten kerta kaikkiaan jaksaisi enää mitään suhdepelejä, jos olisin yhtä äkkiä yksin. Kun on yhden miehen kouluttanut pesemään puurokattilat oikeaoppisesti, ei ole enää mielenkiintoa tehdä sitä toista kertaa. Ja se sukkien keräily, äijän haisevat hiihtovaatteet pyykkikorissa ja toisaalta myös ne hyvät hetket... Miten sitä enää ehtisikään tutustua toiseen oikein kunnolla? Ja sitten, jos puolisolla olisi vielä lapsia omasta takaa. Minä en ainakaan jaksaisi leikkiä mitään äitipuolta tai tapella läksyistä vieraan lapsen kanssa. Jos yksin jäisin, niin joku ystävä voisi olla kiva, kenen kanssa voisi käydä matkoilla tai tanssimassa yms. Mutta sitten taas välillä käytäisiin kurkkaamassa ovea ja muistelemassa, kenen nimi siinä pelkästään lukee. ;)