Kuolemaa odotellessa

Olipas mietelmä ;) Kukas sitä kuolemaa päivittäin halulla ajattelisi eikä ainakaan pidä odotella! Laahustelet siinä ja huolehdit että olet tehnyt testamentin jos on jotain jaettavaa tai jos haluat vaikuttaa asioiden kulkuun kuolemasi jälkeen. Voit miettiä hautapaikan ja millaiset hautajaiset haluat ja kaikkea asiaan liittyvää. Ei pääse kukaan yllättämään tai pihistelemään menoissa jos suurelliset muistojuhlat haluat. Perikunta kun näes voi säästösyistä haudata hiljaisesti että on enemmän jakaa ;) Kun nämä asiat ovat kunnossa niin eikun elämään täysillä nämä "viimeiset ajat". Hyvissä ajoin kun varautuu niin yks´kaks huomaat viettäväsi 90 vuotispäiviä eikä kuolema ole korjannut ja silloin varmaan jo rukoilet että miksi Luoja minut on hylännyt tänne maanpäälle. Näin helppoa se on kun oikein oivaltaa. Hyvää loppuelämää sinulle ja ilman pelkoa ;)

Enpä tiennyt muutama vuosi sitten sitä mitenkään odotella, mutta muutaman hiuskarvan päähän se minusta pääsi. Helppo olisi ollut mennä.

Mitä pelättävää kuolemassa on?
Ennemmin minua ainakin pelottaa aika ennen sitä, kestääkö se kauankin, ja millainen se tulee olemaan.

Joka päivähän se on lähempänä.

Siitä saa hyvin selvän käsityksenedessä olevan elämän pituudesta, kun ottaa mittanauhan, ja vetää sen, minun tapauksessa miehen keskimääräisen eliniän pituisesti 80 sentin (onko se miehillä vajaa 80 vuotta),ja sitten pistää peukalon oman ikänsä kohdalle, niin siinä sen näkee, miten lyhyt se todennäköinen ikä on.
Kannattaa katsoa.

Minust kun tuntuu, et sen kuoleman kans joka päivä hiihdellään, käsi kädessä.
Syntymästä lähtien se kaveri on ollut olan takana.
Miksi sitä siis pelkäämään tai odottamaan.
Samanlainen varjo se onkuin se joka seuraa seuraa aurinkoisena päivänä ;)
Sit tulee se yks kaunis päivä kun se sanoo, nyt lähdet mukaan.
Sairaus, onnettomuus, heikot jäät, jalka ohi tikasrapun, mitä vaan.
Yks kaunis päivä on aika muuttaa seuraavaan elämään?

Heh, olipa taas jotenkin mulle sopiva aloitus:)

Henki meinas lähteä ensimmäisen kerran syntymässä, sekä minulta että äitiltä.
No kun täytin neljä vuotta ja taksilla vietiin suoraan leikkaussaliin, oli tuo kuolema kurkkimassaniskän takana neljättä kertaa.
Sitten se rauhoittui pariksi vuosikymmeneksi, jolloin taas kokeiltiin kumpi on vahvempi elämä vai kuolema, ja elämä voitti.

Viimeksi olin sen kanssa silmäkkäin neljä vuotta sitten. Lääkärit ja hoitajat saairaalassa kävivät vuoteeni vieressä, surullisen näköisinä ja sanoivat nyt ei voida tehdä mitään. Odotetaan vaan. Kunnes yks aamu kun kokeet oli otettu tulikin lääkäri joka katsoi ja sanoi "Ihmeellistä, sun arvot on lähteneet nousuun. Ollaan paremmalla puolella ja sitten taas alkoi olla iloisia hoitajiakin ympärillä.

Silloin päätin että elän loppuelämäni toteutellen unelmiani ja turhia miettimättä.
Kas kun seuraava kerta voikin jo olla se viimeinen kuoleman kohtaaminen.
Ja silloin en halua ajatella että olisinpas sitä ja olisimpas tuota.
Varotettu on elämättä jättämisestä niin monesti.

Sen kanssa pitää olla sinut.

Monet koittaa olla ajattelematta koko asiaa, jotkut sekoilee kuolemanjälkeisestä elämästä, koitetaan karttaa koko aihetta. Mun ikäpolvi ehkä muistaa, kun mummeli kuoli kotiin ja oli sukulaisille näytillä, vanhemmat sukupolvet voi muistaa sodat ja niitten vainajat. Nyky sukupolvet ei näe kuolemaa, ei ruumiita, ei ehkä edes sairauksia.

Onhan se muutaman kerran säikäyttänyt itseäkin, hengissä ollaan. Testamentti tehty, ihan hyvä asia ois muutenkin. Mä tavallaan odottelen juu kuolemaa, se tulee joka tapauksessa. Ei se silleen pelota, vähän niinkuin, että siinäpä se sitten oli. En elättele harhaluuloja mistään helvetistä tai paratiisista, ne on pelkkää taikauskoa, se vaan loppuu sitten aikanaan. Siihen asti pitäs niinkuin pärjäillä, mieluummin hyvin, kuin kehnosti.

Elämä kun on sellainen juttu, tästä ei ole uusintoja, eikä mitään kenraaliharjoituksia, se on tässä ja nyt. Oman elämänsä mittaisella oletuskaavalla voi tehdä suunnitelmia, ajatella tulevia sukupolvia toimissaan jne. Mutta loppujen lopuksi, ei ihmisrotua kukaan edes muista muutaman tuhannen vuoden kuluttua. Ihminen tulee kuitenkin tuhoamaan maapallon ja itsensä, mitä lie elukoita lie seuraavat eliöt. Muuten, tässä missä istun nyt, tämän mökin perustukset ehkä tulevat olemaan jäljellä vielä muutaman tuhannen vuoden päästä. Päällä joku kymmenen metriä merivettä.

Mun tuhkat laitetaan mereen, sen olen määrännyt. Ällöttää ihmiset, joille pitää olla karmeat pyramidit tai hautakivet, mitä hittoa niillä on merkitystä? Ihminen on vain ihmisen historiaa, siinä vaiheessa, kun kukaan elossa oleva ei muista henkilökohtaisesti häntä. Se ja sama, vaikka olisikin ollut joku suurmies, mitä merkitystä silläkään on, kun rotu on hävinnyt maapallolta?

Eniten pelkään kuolemaa edeltävää aikaa. Onhan tässä jo kaikenlaista pikkuvaivaa. Mutta niitten kanssa pärjää. Eniten pelkään kipuja ja avuttomuutta. Eipä paljoa ketään kiinnosta maata tuskissaan, liikuntakyvyttömänä sängyssä ja olla vaan veetuntunut elämäänsä. Mutta sellainenkin tilanne voi tulla, kukaan kun ei voi ennustaa tulevaisuutta.

Mä kannatan eutanasiaa. Koska se on suomessakin kielletty, tapahtuu paljon itsemurhia. Vanhusten itsemurhat lisääntyvät koko ajan. Ei ihme, pahimmillaan vanhus joutuu elämään viimeiset aikansa maanpäällisessä helvetissä.... Sitten helpottaa kun kuolee, helpottaa lopullisesti.

Ei kuolemaa pidä pelätä, osa elonkaarta, päätepiste. Siihen liittyvät side-efektit pelottavat paljon enenpi.

Sivumennen, olen tuntenut parikin ihmistä, jotka on kuolleet, mutta elvytetty eloon. Kumpikin sanonut, tuli hyvä tunne, tuli valo, ei pelottanut. Ja kumpikin sanoi, vitutti herätä sairaalassa ja huomata olevansa edelleen hengissä.

=DW=

Se pelottaa mitä siellä toisella puolella on.Helvetti tai taivas ja minne sitä mut tungetaan.
Yleensäkkin muutos toiseen olomuotoon kuinka kivuliasta se on fyysisesti ja henkisesti.Siihen uskon vakaasti,että jotain on toisella puolella.
Olisi mielestäni melkomoista tuhlausta heittää hukkaan elämän aikana opitut asiat ja muuttua vain mullaksi.

Ei pelota, sillä kaikki on kondiksessa sitä varten. Hautajaiset on suunniteltu musiikista lähtien, joten käsikirjoituksen mukaisesti mennään.

Itse kuolema ei minua pelota, sillä shokki tulee aina ensin ja siksi aivot ei siinä vaieessa kipua tunne ja se ei satu.

Ja perintöasiat ovat järjestyksessä, hyvän kirjanpidon perusteelta ainoa perillinen löytää kyllä kaikki tarvittavat asiakirjat pienestä pöydällä pidettävästä puisesta kauniista arkusta. Ja pankin oma asianajaja hoitaa saatavat.

Joten eipä muuta kuin huoletonna nautiskelen elämästä ja pidän aina hyvän huolen asioistani joten kuolemaan olen aina valmis.

Ei kannata ajatella, sitähän pitäisi olla paikat aina tosi tällingissä, kun ei tiedä, koska kupsahtaa, minne, ja kuka tulee tavaroita kotiin selvittään.
Monikohan oikeesti haluaisi tietää tasan tarkkaan kuolinpäivänsä, jos oikein muistan joskus siitä rippikoulussa puhuttiin. Eikä tainnut silloin kukaan haluta tietää.. en haluaisi nytkään.
Joskus siskon kans juteltiin, kun sanoin että haluan tulla tuhkatuksi, ja johkin muistolaaksoon. Ei paikkaa, josta jonkun tarvisi huolta pitää.. vaan käydä muistamassa "yleisemmällä" paikalla, jos joskus haluaa.
Vähä se juttelu oli itkun puolelle mennä.. vaikka asiallista olikin.
Vähä väsynä tässä, ei tarkoitus vakavanpuoleiseta asiasta turhan kevyesti kirjoittaa, vaikkakaan 'ei elämästä selviä hengissä'..

Essolaiset ottavat rauhallisesti!

Me essolaiset osaamme suhtautua kuolemaankin hyvin rauhallisesti ja asiallisesti. Esson päiväistunnoissa olemme monesti todenneet, että emme me vanhat miehet jaksa loputtomiin kokouksiamme pitää, vaan kuolema korjaa meidät pois sopivassa järjestyksessä. Vastaan ei kannata kenenkään pullikoida.

Me essolaiset olemme onnekkaassa asemassa verrattuna moniin muihin ihmisiin, sillä Essolla tankkaava vanha provastimme on opastanut meitä kuoleman varalta. Provastimme antaa yleensä synninpäästön sille kaverille, joka tarjoaa hänelle ensiksi keskarin. Parlamentti on päättänyt, että jokainen saa vuorollaan tarjota vanhalle provastillemme keskarin, joten jokaisella parlamentin jäsenellä on siten mahdollisuus päästä kuoleman jälkeen Taivaan iloon.

Provastimme on monesti kehunut meitä essolaisia hyviksi seurakuntalaisiksi, joilla on hyvä mahdollisuus päästä Taivaaseen. Siellä Taivaan Essolla me sitten kuolemamme jälkeen pidämme päiväistuntojamme, ja pyrimme käyttäytymään Pyhän Pietarin antamien määräysten mukaisesti. Einari Essonen on jo täällä matoisessa maailmassa totuttanut meidät kovaan kuriin, joten ei meillä ole Taivaassakaan mitään sopeutumisvaikeuksia.


PS. Jos joudumme Helvettiin, niin sielläkin meillä essolaisilla on paljon tuttavia, sillä olemme elämämme aikana kiroilleet paljon ja jutelleet joskus ruokottomuuksiakin.

Pyörittelin tätä kompuutteria ja pisti silmään CV. Ajattelin,että on se hyvä ettei tässä iässä tarvitse tehdä työpaikkahakemuksia. Johtuukohan tuo kuoleman läheisyydestä.

mitä sitä kuolemaa odottelemaan, tulee se kuitenkin.
elä tämä päivä ja nauti, jokaisesta hetkestä !!!
koska huomista ei kenties ole ???
Niin minä teen , asiat tässä ja nyt.... eiliselle en voi mitään, ja huomisesta en tiedä...
Iloa elämään teille kaikille
siru.roger

Noita asioita kun mietit niin eipä kulu aikasi hukkaan.

Ei sitä tarvitse odottaa, se tulee kun on tullakseen. Ajatus tulee mieleen sellaisessa tilanteessa, kun joku läheinen sairastuu vakavasti, muuten en sitä omalta kohdaltani vielä mieti. Kuolemaa en pelkää, sen sijaan pelkään sitä, että joudun elämään avuttomana ennen sitä. Sitä en haluaisi missään nimessä.

Aihe on korni. Asiaan, jolle ei mahda mitään, ei kannata uhrata yhtäkään ajatusta.