Sattuiko Teistä kukaan eilen 6.7 katsomaan kakkosen Inhimillistä tekijää. Vieraana ohjelmassa oli aikuisiän mielenterveysongemiin ajautunen nuoren tytön äiti, nuorisojohtaja Olavi Sydänmaanlakka ja iki-ihana psygologi Jari Sinkkonen. Aiheena oli lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä. Mitä mieltä olitte?
Mulla itselläni on kaksi poikaa (8- ja 12-vuotiaat). Olin 26 kun vanhempi poika syntyi.
Mun pojat on aina olleet vilkkaita ja kekseliäitä lapsia. Meillä kotona eletään normaalia perhe-elämää, johon kuuluu huudot, kiukut ja riidat, työ, kodinhoito, lasten harrastukset, yhdessäolo ja kaikkinainen ihana arki-elämä. Usein nauretaan yhdessä, joskus itketään suruja ja murheita.
Mua on jo pitemmän aikaa askarruttanut sellanen asia, että miksi nykyään jokaiseen pieneenkin ongelmaan pitää löytää diagnoosi. Eikö nykyajan lapset ja vanhemmat kestä normaalia pahaa oloa, joka voi syntyä mistä tahansa normaalista asiasta ja on opittava käsittelemään? Tuttavapiirissäni puhutaan valtavasti nykyään tarkkavaisuushäiriöistä. Jopa puolivuotiaan äiti epäilee vakavissaan lapsensa kärsivän siitä. Vaikka vauva tarvitsisi vain säännöllisen elämän, rauhaa, ruokaa ja rakkautta. Mielestäni tilanne ampuu yli. Musta vaan tuntuu etteivät vanhemmat osaa olla aikuisia ja vastuunkantajia muuta kun teoriassa. Kaikki on mielestään hyviä kasvattajia ja aikomukset on hyvät, mutta...
Lasta ei ohjatata eikä komenneta, tai jos komennetaan ei seurata, että toimitaan sen mukaan. Lapselle annetaan liikaa valinnan varaa ja päätäntävaltaa aikuistenkin asioissa. Jopa kolmevuotias saa päättää, mitä koko perhe syö. Äidin mielestä se on söpöä, ja loppuperheen on siihen tyytyminen. Pääasia kuulemma on, että kolmevuotias suostuu syömään.
Asumme pääkaupunkiseudulla ja lapseni ovat koulussa aika kaukana kotoa. Tästä johtuen meillä yöpyy talviaikaan melkein joka viikonloppu lasten kavereita. Osa lapsista osaa käyttäytyä ja ottaa toiset huomioon he ovat puhtaita ja tottuneet keskustelemaan huutamatta sekä ovat touhissaan kekseliäitä.
Osa taas korottaa ääntään sitä mukaa, että tulee huomioiduksi esim. ruokapöydässä. On pakko saada kertoa asiansa heti ja siltä istumalta.
Tällaisten lasten vanhemmat keskeyttävät heti oman keskustelunsa kun lapsi hieman äännähtää.
Lapsi on tärkeintä koko perheessä ja menee kaikkien asioiden yli.
Osa lapsista on liikkeessä koko ajan eivätkä keskity mihinkään, saatikka, että osaisivat itse aloittaa jonkin tekemisen.
Tällaisilla lapsilla on normaalioloissa tunnista toiseen järjestettyä ohjelmaa. Maanantai: koulua 8-12, iltapäiväkeho 12-16, ruokailu, tennistunti 17-18, pianotunti 18.30-19.30 jne. Ei hetkeäkään aikaa vain olemiseen, sillä se ahdistaa vanhempia ja lapsi saattaa sotkea vaatteensa tai kodin. Eikä kehity, sillä on pakko suoritua koko ajan.
Kolmas juttu on puhtaus. Monet lapset on nykyään likaisia. Päällä saattaa olla kalliit merkkivaatteet, mutta niskassa paskarantu ja korvat putsaamatta ja hiukset likaiset. Ja haju sen mukainen.
Mieleeni on tullut, että onkohan ne vanhemmtkin yhtä likaisia. Kerran viikossa saunaan ja alusvaatteet vaihtoon.
MM. näitä samoja juttuja käsiteltiin eilisessä ohjelmassa. Siinä myös todettiin, ettei vanhempien syyllistäminen tietyissä tapauksissa ole kiellettyä.
Mun mielestä nämä ongelmat kasvavat sitä mukaa, mitä vanhempana vanhemmat lapsensa synnyttävät. Tuntuu jotenkin, että nelikymppisillä ensisynttäjillä kaikki järki valuu lapsiveden mukana ulos. Sillä yhteinen tekijä edellä kuvaamillani lapsilla on vanhat vanhemmat. Kun viisikymppisellä isällä ja äidillä on kahdeksan-vuotias riiviö lapsenaan loppuu paukut käsitellä tilannetta. Omasta lapsuudesta on jo kovin kauan aikaa ja muistot kultaantuneet. Kun riiviö ei toimi kuten vanhemmat ovat raskausaikanaan suunnitelleet vaan laittaa perhe-elämän ja koko ympäristön elämän sekaisin määräämällä kaikesta, mennään lekuriin ja haetaan diagnoosi.
Omalta ohdaltani odotan innolla vanhemman poikani murrosikää ja sitä miten hän yrittää löytää oman itsensä pullikoimalla yhteiskuntaa, koulujärjestelmää ja meitä vanhempiaan vastaan. Kyseinen aika voi olla raskasta kaikin puolin, mutta yritämme varatua siihen etukäteen. Onneksi muistan vielä oman lasuuteni ja nuoruuteni riehunnat ja protestoinnit. Muistan miltä tuntui sanoa omalle äidilleni hänen olevan tyhmin mitä maa päällään kantaa ja ettei hän tajua mistään mitään. Muistan myös kuinka haistattelin maikalle pitkät paskat. Muistan myös miten vapautavaa oli, kun faija pisti mut pyyytämään kummaltakin anteeksi ja sovittamaan tekoni.
Mulla itselläni on kaksi poikaa (8- ja 12-vuotiaat). Olin 26 kun vanhempi poika syntyi.
Mun pojat on aina olleet vilkkaita ja kekseliäitä lapsia. Meillä kotona eletään normaalia perhe-elämää, johon kuuluu huudot, kiukut ja riidat, työ, kodinhoito, lasten harrastukset, yhdessäolo ja kaikkinainen ihana arki-elämä. Usein nauretaan yhdessä, joskus itketään suruja ja murheita.
Mua on jo pitemmän aikaa askarruttanut sellanen asia, että miksi nykyään jokaiseen pieneenkin ongelmaan pitää löytää diagnoosi. Eikö nykyajan lapset ja vanhemmat kestä normaalia pahaa oloa, joka voi syntyä mistä tahansa normaalista asiasta ja on opittava käsittelemään? Tuttavapiirissäni puhutaan valtavasti nykyään tarkkavaisuushäiriöistä. Jopa puolivuotiaan äiti epäilee vakavissaan lapsensa kärsivän siitä. Vaikka vauva tarvitsisi vain säännöllisen elämän, rauhaa, ruokaa ja rakkautta. Mielestäni tilanne ampuu yli. Musta vaan tuntuu etteivät vanhemmat osaa olla aikuisia ja vastuunkantajia muuta kun teoriassa. Kaikki on mielestään hyviä kasvattajia ja aikomukset on hyvät, mutta...
Lasta ei ohjatata eikä komenneta, tai jos komennetaan ei seurata, että toimitaan sen mukaan. Lapselle annetaan liikaa valinnan varaa ja päätäntävaltaa aikuistenkin asioissa. Jopa kolmevuotias saa päättää, mitä koko perhe syö. Äidin mielestä se on söpöä, ja loppuperheen on siihen tyytyminen. Pääasia kuulemma on, että kolmevuotias suostuu syömään.
Asumme pääkaupunkiseudulla ja lapseni ovat koulussa aika kaukana kotoa. Tästä johtuen meillä yöpyy talviaikaan melkein joka viikonloppu lasten kavereita. Osa lapsista osaa käyttäytyä ja ottaa toiset huomioon he ovat puhtaita ja tottuneet keskustelemaan huutamatta sekä ovat touhissaan kekseliäitä.
Osa taas korottaa ääntään sitä mukaa, että tulee huomioiduksi esim. ruokapöydässä. On pakko saada kertoa asiansa heti ja siltä istumalta.
Tällaisten lasten vanhemmat keskeyttävät heti oman keskustelunsa kun lapsi hieman äännähtää.
Lapsi on tärkeintä koko perheessä ja menee kaikkien asioiden yli.
Osa lapsista on liikkeessä koko ajan eivätkä keskity mihinkään, saatikka, että osaisivat itse aloittaa jonkin tekemisen.
Tällaisilla lapsilla on normaalioloissa tunnista toiseen järjestettyä ohjelmaa. Maanantai: koulua 8-12, iltapäiväkeho 12-16, ruokailu, tennistunti 17-18, pianotunti 18.30-19.30 jne. Ei hetkeäkään aikaa vain olemiseen, sillä se ahdistaa vanhempia ja lapsi saattaa sotkea vaatteensa tai kodin. Eikä kehity, sillä on pakko suoritua koko ajan.
Kolmas juttu on puhtaus. Monet lapset on nykyään likaisia. Päällä saattaa olla kalliit merkkivaatteet, mutta niskassa paskarantu ja korvat putsaamatta ja hiukset likaiset. Ja haju sen mukainen.
Mieleeni on tullut, että onkohan ne vanhemmtkin yhtä likaisia. Kerran viikossa saunaan ja alusvaatteet vaihtoon.
MM. näitä samoja juttuja käsiteltiin eilisessä ohjelmassa. Siinä myös todettiin, ettei vanhempien syyllistäminen tietyissä tapauksissa ole kiellettyä.
Mun mielestä nämä ongelmat kasvavat sitä mukaa, mitä vanhempana vanhemmat lapsensa synnyttävät. Tuntuu jotenkin, että nelikymppisillä ensisynttäjillä kaikki järki valuu lapsiveden mukana ulos. Sillä yhteinen tekijä edellä kuvaamillani lapsilla on vanhat vanhemmat. Kun viisikymppisellä isällä ja äidillä on kahdeksan-vuotias riiviö lapsenaan loppuu paukut käsitellä tilannetta. Omasta lapsuudesta on jo kovin kauan aikaa ja muistot kultaantuneet. Kun riiviö ei toimi kuten vanhemmat ovat raskausaikanaan suunnitelleet vaan laittaa perhe-elämän ja koko ympäristön elämän sekaisin määräämällä kaikesta, mennään lekuriin ja haetaan diagnoosi.
Omalta ohdaltani odotan innolla vanhemman poikani murrosikää ja sitä miten hän yrittää löytää oman itsensä pullikoimalla yhteiskuntaa, koulujärjestelmää ja meitä vanhempiaan vastaan. Kyseinen aika voi olla raskasta kaikin puolin, mutta yritämme varatua siihen etukäteen. Onneksi muistan vielä oman lasuuteni ja nuoruuteni riehunnat ja protestoinnit. Muistan miltä tuntui sanoa omalle äidilleni hänen olevan tyhmin mitä maa päällään kantaa ja ettei hän tajua mistään mitään. Muistan myös kuinka haistattelin maikalle pitkät paskat. Muistan myös miten vapautavaa oli, kun faija pisti mut pyyytämään kummaltakin anteeksi ja sovittamaan tekoni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tuo voipi olla totta ainakin osittain. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon se, että ennen erinlaisista neurologisista vammoista kärsivät lapset olivat vain tyhmiä, tuhmia tai laiskoja. Onneksi nykyään tietoa eri ongelmista on enemmän. Meillä on 4-lasta joista kaksi ihan ns. normaalia, kaksi taas ei niin normaalia, joten tiedän asian kummankin puolen. Toisella on mm. dysfasia, ADHD,sensorisia/motorisia ongelmia jne. Täytyy myöntää, että on välillä ollut vaikeaa kestää pahaa-oloa sisälläni, kun monet ihan tavalliset asiat ovat niin hiton vaikeita. Kateus on rumaa,mutta myönnän kadehtineeni usein terveiden lasten vanhempia. Kun arjessa seuraavat pojan pakkorutiinit, puheongelmat, aistiherkkyydet ja sitten vielä toisen hyper-käytös, niin kyllä välilä on meilläkin itketty. Toisaalta myös naurettu, milloin ilosta milloin kun ei ole muutakaan keksinyt tehdä. Mikä on sitten pieni ongelma? Minulta on kadonnut suhteellisuudentaju jo aikapäivää sitten, joskus tekisi hyvää nähdä asiat ulkopuolisen silmin...Meillä ollaan käyty lääkärissä, tutkimuksissa, sairaalassa, saatu diagnoosit jotka ovat vaihtuneet pariin kertaan ja elämä on yhtä terpiaa, kiitoksen näkee kuitenkin lapsista. Kuntoutus tuo myös edistystä eikä mikään uusi edistysakel jää huomaamatta. Kuuntelin juuri eilen, kuinka poika selosti vieraalle ihmiselle marsustaa...vaikka puhe oli hiukan puuroista ja sanat väärissä muodoissa niin kuuntelija sai kuitenkin selville mistä oli kyse...ilo tulee usein pienistä asioista.
Kirjoitit mielestäni paljon asiaa eli olin kanssasi monesta asiasta samaa mieltä. Erityisopettaja elän monenlaisten lasten kanssa arkeani ja kun kotona on vielä kolme omaa, niin monenlaisia lapsia on tullut nähtyä.
Joidenkin lasten kohdalla diagnoosi on ollut haitaksi, sillä vanhemmat ovat pystyneet peittämään perhe-elämänsä vinoumat ja sen aiheuttamat pulmat lapsen kasvulle piiloutumalla diagnoosin taakse. "Me teemme kaiken oikein, lapsella vain on tällainen neurologinen vamma."
Useiden lasten kohdalla diagnoosista on kuitenkin ollut suurta hyötyä. Lapselle avautuu mahdollisuus hänelle sopivaan kuntoutukseen ja koulumuotoon. Diagnoosi antaa uutta näkemystä lapsen arkisiin pulmiin ja silloin niihin löytyy usein myös ratkaisukin. Elämä tuntuu selkeytyvät diagnoosin myötä.
Lapsi ilman diagnoosia tai diagnoosin kanssa tarvitsee kuitenkin aikuisen myötäelävää läsnäoloa ja turvallisia rajoja. Toisten lasten kanssa tämä on aikuisen näkökulmasta katsottuna helpompaa, toiset vaativat aikuiselta enemmän kestävyyttä. Omat kolme poikaanikaan eivät todellakaan ole samasta puusta veistettyjä!
Diagnoosit ovat osittain hyödyllisiäkin. Ammatikseen lasten kanssa työskenteleville se auttaa ymmärtämään lapsen käyttäytymistä ja järjestää tilanteita sen mukaan, ongelmatilanteita pystyy kiertämään ja lapsen elämä helpottuu. Tosin se on totta että diagnooseja haetaan vähän liian kanssa lapsille, aivan kuin se olisi joku muoti-ilmiö.
Vanhempien syyllistäminen on mielestäni joskus oikeutettua. Olen naureskellut itsekseni sitä kun vanhemmat aina puuolustautuvat että ei meitä saa syyllistää. Kenet sitten. Jos tietyistä asioista puhutaan...
Olen monesta asiasta kanssasi samaa mieltä. Nykyään kaikkeen tuntuu olevan diagnoosi ja lääkitys, kukaan ei ole normaali, eikä ketään saa syyttää yhtään mistään, mikään ei ole koskaan kenenkään syytä.
Diagnooseja kuitenkin haluaisin hieman puolustaa: Niin kauan kuin diagnoosit auttavat ympäristöä ymmärtämään yksilön ehkä poikkeavaa käytöstä, ne ovat tarpeellisia. Siinä vaiheessa, kun diagnoosista tulee tekosyy, ollaan pahasti hakoteillä.
Olen itse 29-vuotias nainen. Olen saanut puoli vuotta sitten itse diagnoosin ADHD:stä. Tuo diagnoosi on kohottanut omaa itsetuntoani valtavasti.
En enää tunne olevani osaamaton, typerä ja kömpelö imbesilli, kun epäonnistun arkeni pyörittämisessä. Kun lähden hakemaan kaupasta maitoa ja leipää ja unohdan maidon. Tai kun avaimeni ovat unohtuneet kotiin neljännen kerran kuukauden sisällä. Tai kun en kaikesta yrittämisestäni huolimatta yksinkertaisesti kykene keskittymään tehtävääni.
En onneksi ole alkanut pitää diagnoosiani tekosyynä (olen sitä yrittänyt tietoisestikin välttää), vaan se on todellakin ollut minulle helpotus, nyt tiedän mistä erilaisuuteni johtuu.
Kaikilla ihmisillä on opittuna omanlaiset arvot. Toiset arvostavat puhtautta sekä hyviä ruokatapoja ja toiset hienoja harrastuksia sekä merkkivaatteita, mutta itse opetan lapsilleni että kaikki ihmiset hyväksytään tasavertaisina mielipiteistään huolimatta!
Ja mitä diaknooseihin tulee. Kun lapselle on saatu oikea diaknoosi häntä voidaan auttaa parhaansa mukaan oikein keinoin.