Miten on, mitä mieltä olette? Olenko vallan väärässä, jos väitän Ortodoksien ja katollilaisten opin vanhurskautumisesta olevan lähempänä vapaiden suuntien kantaa, kuin luterilaisten?
Näillä kahdella vanhalla kirkolla "pelastus" liittyy sakramentteihin, joita vapailla suunnilla ei sellaisenaan ole.
Ja vaikka vapaat suunnatkin puhuvat mielellään "yksin uskosta" tapahtuvasta pelastuksesta, niin käytännössä siihen kuitenkin lisätään teot.
Eikö ortodokseilla liitetä uskon lisäksi teot kiinteään yhteyteen pelastumisen suhteen? Mikäli kirjoitukseni oli ymmärrettävää ja saitte ajatuksestani kiinni, niin antakaa ihmeessä lisää tietoa.
Näillä kahdella vanhalla kirkolla "pelastus" liittyy sakramentteihin, joita vapailla suunnilla ei sellaisenaan ole.
Ja vaikka vapaat suunnatkin puhuvat mielellään "yksin uskosta" tapahtuvasta pelastuksesta, niin käytännössä siihen kuitenkin lisätään teot.
Eikö ortodokseilla liitetä uskon lisäksi teot kiinteään yhteyteen pelastumisen suhteen? Mikäli kirjoitukseni oli ymmärrettävää ja saitte ajatuksestani kiinni, niin antakaa ihmeessä lisää tietoa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Kyllä, ortodoksisessa opetuksessa pelastuksesta siihen vaikuttavat sekä usko että teot. Raamatun sanoma kas pitää ottaa todesta kokonaisuudessaan, ei vain viipaloituna.
Muilta osin esitetty kysymys on hieman teoreettinen. Katolisen käsityksen puolesta en ala vastaamaan, mutta ortodoksinen kirkko ei edes tunne oppia vanhurskautumisesta. Se on TÄYSIN läntinen termi.
Meinasin ensin kirjoittaa tuosta, ettei "vanhurkautuminen" taida kuulua ortodoksien termistöön, mutta kun se niin selvästi meidän käyttämässä Raamatussa ilmaistaan, niin en uskaltanut "viipaloida".
Alkukieliin en ole perehtynyt, enkä nyt jaksaisi tuolta kirjahyllystä käydä asiaa penkomaan. Mutta mikä siis korvaa näkemyksesi ja ehkäpä alkukielen termin "vanhurskaus"? Esitinkö kysymyksen riittävän selvästi?
"ortodoksinen kirkko ei edes tunne oppia vanhurskautumisesta. Se on TÄYSIN läntinen termi."
Kai nyt ortodoksia voi täysin rinnoin syleillä läntisiäkin isiä, pidetäänhän heitä pyhimyksinäkin? Käsittääkseni vähäinen suhde esim. Augustinukseen on vasta 1900-luvun tuotetta.
Nyt pitää huomauttaa että kyseessä ei ole minun näkemykseni vaan kirkon opetus asiasta. On olemassa ero vanhurskautumisella ja vanhurskautumisella - tarkoitan sitä faktaa, että tuon sanan MERKITYS paavalilais-raamatullisessa mielessä on ERI kuin dogmaattis-teologisessa mielessä, toisin sanoen termi on saanut läntisessä teologiassa sisältöjä jotka poikkeavat siitä merkityksestä, jossa Paavali kyseistä sanaa käyttää. No, tämä kehikko on kuitenkin täysin läntinen, sillä, kuten sanottu, ortodoksit eivät puhu pelastuksen yhteydessä lainkaan dogmaattisesti vanhurskautumisesta vaan PYHITTYMISESTÄ ja jumaloitumisesta. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että pelastukseen ei liity lainkaan juridinen näkökulma, joka on läntiseen teologiaan tullut ilmeisesti roomalaisen oikeuden perinteen myötä. Ortodoksiassa Kristus ei ole ensisijaisesti tuomari vaan lääkäri, synti ei ole ensisijaisesti rikos vaan sairaus.
Hmm...
Ortodoksisessa kirkossa ei ole ensimmäistäkään pyhiMYSTÄ. Sen sijaan on suuri joukko pyhiä ihmisiä. Osa heistä on vaikuttanut läntisen kristikunnan alueella ennen kirkkojen jakaantumista ja totta kai heitä voidaan kunnioittaa siinä kuin muitakin. Toinen kysymys on sitten, mikä merkitys ja painoarvo heidän opetuksellaan on kirkon kokonaistraditiossa.
pitäisi kyllä suomalaisen katolisuudenkin käyttöön ottaa tuon karsean "pyhimyksen" sijasta. Mistähän muuten moinen sana on aikoinaan suomenkieleen pesitynyt?!?
Aika mielenkiintoinen näkemys. Perinteisesti on myös israelin temppeli menojakin tulkittu juridisesta näkökulmasta. Melkeestään kaikki vanhantestamentin liitot Jumalan yksipuolisia lupausliittoja lukuunottamatta ovat mielestäni olleet juridistisia.?.
En voi myöskään kiistää näkökulmaa, etteikö Kristus olisi meille kuolevaisille kuolemattomuuden lääke. Kun Aadam toi kuoleman, niin Kristus elämän (kuolemattomuuden).
Mutta, jos perisynti ja synti yleensä nähdään sairautena, eikä rikosoikeudellisena asiana, niin miten on Viimeisen tuomion kanssa?
Eikö tällöin puhe tuomiosta ole kummallinen vai olenko ymmärtänyt jotakin väärin?
että suomen kielessä on vaikeampaa tehdä adjektiivista substantiivi muuntamatta itse sanaa. Minustakin sana "pyhimys" on huono. En ole varma, onko se syntynyt juuri halventavaan käyttöön.
Johannes-nimimerkillä kirjoittava viittaa luultavammin siihen kuinka protestanttisuudessa esimerkiksi Martti Lutherin (1483-1546) apostoli Paavalin opetuksen tulkinnalla on korostetusti määrävä asema. Luther piti Roomalaiskirjettä vailla vertaa Raamatussa (ks. Lutherin Roomalaiskirjeen esipuhe). Tämä arvostus näkyy luterilaisuudessa. Se pelastuksen niin sanottu logiikka joka Luther löysi tästä kirjeestä on varmaan parempi nähdä yhtenä näkökulmana pelastuksen salaisuuteen, kuin ainoana prismana jonka läpi loput Raamatusta ja Kirkon perinteestä tulkitaan.
Autuaan Augustinuksen (354-430), Hippon piispan, asema 1900-luvun ortodoksisessa teologiassa on ollut hieman heikko. Itse Augustinusta arvostetaan - kuinka ei voisi - mutta hänen yksipuolisesti määrävää asemaa (vrt. augustianismi) myöhemmässä perinteessä voidaan hyvin kritisoida.
Kaikilla kirkkoisillä on omat puutteensa ja virheensä, mutta tekemällä yhdestä heistä totuuden ainoaksi ohjeeksi niin nämä puutteet on kaikkien taakkana. Sen sijaan korostaisin yksittäisten kirkkoisien näkemistä osana Kirkkoa ja siten arvioida heidä opetustaan laajemman kokemuksen valossa (vrt. consensus patrum). Tämä tulee korostetusti esille esimerkiksi Augustinuksen ja Johannes Cassianuksen (n. 360-435) armo-opetusten vertailussa. Kannattaa miettiä onko tarvetta aina opetuksesta tehdä mielessään oppi, vai muistaa kuinka yleisten kirkolliskokousten opit ovat aika vähäiset.
Ortodoksisen pelastusopin, tai opetuksen, vertailua niin sanottuihin vapaisiin suuntiin en tahdo yrittää. Tuntuu vain siltä, että pirstoutumisen jatkuessa protestanttisuudessa näkökulmat kaventuu alati ... yhdeksi ainoaaksi näkökulmaksi.
Mielestäni myös ortodoksisessa teologiassa viljelty jumaloitumisen teoreettinen pohdiskelu on hieman väsyttävää. Venäläinen arkkimandriitta Sofroni Saharov (1896-1993) korosti terveesti kuinka Kristus totisena Jumalana ja myös totisena ihmisenä on vaelluksemme malli, jonka tie vie sekä Taaborin ja Getsemaneen kautta - kohti todellista pyhää ihmisyyttä. Se on käytännön asia ... mikä antaa Kirkon kilvoituskirjallisuudelle oikeutetun arvon. Kaikkien ei tarvitse historiallisesti ottaa selvää kuinka ikonien kunnioitus kehittyi ja vakiintui, vaan kunnioittaa ikoneita ja kilvoitella. Ei auton ajamiseen tarvitse tietää kuinka pyörä keksittiin...
Tylsä työpäivä jatkuu...
Vaikka Augustinuksen katsotaan olevan läntisen kirkon oppi-isä ja vaikka katollinen kirkko mielummin tunnustautui häneen, kuin Pelagiukseen, niin silti vielä kerron jotain..
Pelagiushan antoi ihmisen "kyvyille" pyhittäytyä melkoisen vallan. Augustinus ei tällaiseen voinut yhtyä, vaan antoi alku sysäyksen vanhuskautumis opille mennen aina niin pikälle ihmisen osuutta vähätellessään, että katsoi pelastumisen olevan jossain mielessä ennalta määrättyä. Tällaista äärimmilleen vietyä näkemystä edustavat nykyään Kalvinistit.
Katollinen kirkko ei voinut mennä niin pitkälle Augustinuksen vanhuskautumis ja ennaltamääräämis opissa, vaan jatkoi Ortodoksien linjoilla: että Jumala vuodattama armo (sakramenteissä) vaikuttaa ihmisessä pyrkimyksen,halun kohti Kristuksen kaltaisuutta, jolloin Jumala ei kiellä tällaiselta kilvoittelijalta armoaan. Pysyttekö kärryillä?
Augustinoksen suurin saavutus ja vaikutus katolilaisenkirkon ideologiaan maailmassa lienee kirja "Jumalan valtio".
(Jota en valitettavasti ole ehtinyt lukemaan).
Joten siitä en sen kummemmin kommentoi. Joku on kuitenkin joskus sanonut tämän kirjan olleen katollisessa kirkossa luetumpi, kuin Raamattu.
Luther arvosti suuresti Augustinoksen "Yksin uskosta, yksin armosta" näkemystä. Tosin ennalta määräämisoppiin hän ei samassa määrin yhtynyt. (Mm tästä riidat luterilaisten ja kalvinistien välillä).
Katolilaisen kilvoittelun hän katsoi pelastumisen suhteen olevan turhaa. Tekojen, kilvoittelun varaan rakennettu pelastumistoivo, johti väärään varmuuteen ja jossakin mielessä Kristuksen koko työn hylkäämiseen.
Ei hän silti ihmisen pyhitys vaatimusta mihinkään kadottanut. Se vain eroitettiin pelastusvarmuuden antajana.
Hänelle osallisuus Jumalallisesta luonnosta,(usko ja sakramentit) Kristuksesta merkitsi ennenkaikkea syntisen vapahtamista.
Vaikka Jeesus oli esimerkki uskovalle, niin sen esimerkin lisäksi, se myös ilmaisi ihmisen puutteet, syntisyyden, koska ihminen ei pysty saavuttamaan esikuvan mittaa. Tähän puutteeseen ei Luther nähnyt muuta toivoa, kuin yksin uskosta tulevan vanhuskauden, pelastuksen.
Toinen merkittävä seikka on Augustinoksen ja Lutherin näkemys "sidotusta ratkaisuvallasta". Erasmus taas katollisenkirkon poikana kirjoitti "vapaasta ratkaisu vallasta", johon katollisenkirkon, ortodoksisuuden ja tämänpäivän protestanttisuuden on paljon helpompi yhtyä.
Vapaa ratkaisuvalta kertoo ihmisen luonnollisista mahdollisuuksista (mahdollisesti Jumalan avulla)ottaa Kristus vastaan, uskoa, sekä tehdä hyviä töitä, jotka ovat välttämättömiä pelastuksen suhteen.
Sidottu ratkaisuvalta taas katsoo ihmisen niin turmeltuneeksi, ettei ihmisessä edes ole halua Jumalan mielenmukaisiin töihin, eikä kykyä uskoa Kristukseen.
Uskon antaa Jumala ja Jumalan Henki ihmisessä tekee/vaikuttaa myös hyvät työt. Tällöin ihminen ei tee omaansa, vaan sitä mikä Jumalan on ja niin syntiselle ei jää kuin Jumalan antama "yksin uskosta" tuleva pelastus.
Äskeinen on helposti väärin ymmärrettävissä. Selontekoni voi jättää myös monta kysymysmerkkiä. Tarkkasilmäinen saattaa kyllä huomata oppien erot ja samankaltaisuudetkin, jotka voivat tuntua hiuksen hienoilta tai valtaisan suurilta.
Mikäli joku huomaa tiedoissani puutteita, niin ilmaiskoon itsensä.
katollinen kirkko = kirkko, jossa on katto
substantiivi - katolilainen
adjektiivi - katolinen
siis: katolinen kirkko
Kiitos Marie kirjoitusasun oikaisusta. Valitettavasti minun kirjoitteluni tarvitsisi vakituista oikolukijaa. Haluaisitko ryhtyä sellaiseksi?
Augustinus ei opettanut että vanhurskauttaminen tapahtuu yksin uskosta, ja Luther tiesi sen hyvin (mutta Melanchton - Lutherin hyväksynnällä - silti puhui Augustinuksesta luterilaisuuden tukijana, koska yleinen mielipide Augustinuksesta oli korkea). Luther ei täysin ehkä käsittänyt Augustinuksen näkemystä (etenkin rinnastamalla uskon teot lain tekoihin) mutta hän ymmärsi kyllä, että Augustinus ei sola fideä opettanut. Sen sijaan "yksin armosta" on täysin augustinolainen opetus, jonka vahvistaa katolinen kirkkokin.
Tässä kaksi lainaus Lutherin töistä (54,49 ja 54,10, käännös omani).
--
Augustinus on välillä erehtynyt ja häneen ei tule luottaa. Vaikka hän oli hyvä ja pyhä, hän oli silti vajavainen todellisessa uskossa, kuten myös muut isät... Mutta kun Paavali avasi minulle oven, niin että ymmärsin, mitä vanhurskauttaminen uskosta on, kaikki Augustinuksen kanssa oli ohi.
--
--
Augustinuksen näkemys oli että laki... jos Pyhä Henki avustaa, lain työt vanhurskauttavat... Vastaan sanomalla "Ei".
--
Voin arvata miten sait Pelaguiksen (k. 419) mukaan keskusteluun. Johannes Cassianusta (n. 360-430) on pidetty pitkään lähes pelagiolaisena, mutta tieteellinen tutkimus ja hengellinen kokemus on kumonnut tämän käsityksen. Johanneksen ongelma oli, että hänellä oli toinen tapa lähestyä kysymystä armosta kuin suurella Augustinuksella. Johannes on jäänyt hieman pimentoon, mutta esimerkiksi Benediktus Nursialainen (n. 480-543) sisällytti hänet niin sanottuun lectio divinaan benediktiläisessä luostariperinteessä ja näin hänen terve opetuksensa pääsi vaikuttamaan - vaikka nimettömänä. Johanneksen kirjoitukset on avartavaa lukemista - erityisesti jos on juuttunut roomalaiskatolisuuden ja protestanttisuuden opilliseen asemasotaan.
Kiitos Augustinus keskustelusta. Tämä antoi minulle lisä valaistusta, miksi Augustinuksesta tuli katolisen kirkon oppi-isä.
Mitä taas Lutherukseen ja Augustinukseen tulee, niin tietoni on hyvinkin voinut olla yksipuolista.
Samoin on varmaan ollut Pelagiuksenkin suhteen.
Vaikka olenkin kiinnostunut kirkkoisistä, niin tietoni on todella puutteellinen. Lisäksi kaikki pitää olla minulle suomeksi.
Kun tätä poikinutta keskustelua olen seurannut, niin olen saanut käsityksen, että on "yksin armoa", että Jumala vaikuttaa ihmisessä uskonteot, jotka vievät lähemmäs lopullista jumalistumista, pelastusta. Tällainen vaikutus on "yksin armosta" ja välttämätön ihmisen pelastumiselle.
Siinä mielessä pelastus on "yksin armosta", mutta ei niinkuin luterilaisuudessa käsitetään "yksin uskosta".
Vaikka muu protestanttisuuskin mielellään puhuu "yksin uskosta" pelastumisen puolesta. Niin siihen kyllä sisältyy sama ajatus kuin vanhoissa kirkoissa, tosin eri termein. Usko, ilman tekoja on kuollut. Jumalan Henki herättää uskovassa halun hyviin tekoihin, jotka ovat välttämättömiä pelastumiselle.
Toivottavasti en kirjottanut liian vaikeasti.
Mielestäni ajatuksesi on terve. Iskulauseenkaltaiset "yksin..." käsitteet on hieman pulmallisia. Käsittääkseni Luther omassa saksankielisessä raamatunkäännöksessään lisäsi sanan "yksin..." apostoli Paavalin tekstiin uskosta korostaakseen seikkaa jota hän ajatteli olevan siinä, mutta hieman epäselvästi ilmaistuna.
Mielestäni on myös hyvää pohtia kenelle esimerkiksi Roomalaiskirje oli suunnattu ja mikä oli sen tarkoitus. Tätä taustaa vasten apostoli Paavalin näkökulmat saavat taustansa ja yhteytensä ... joka on oleellinen kaiksessa ymmärtämisessä.
Kirkkoisille ainoastaan Jumala voi ihmisen ja maailman pelastaa. Oppiriidat jotka liittyivät Jeesuksen persoonan jumaluuten ovat ehkä parhaiten ymmärettävissä tästä näkökulmasta - pelastusopillisesta. Jos Jeesus ei ollut Jumala, kuten Areios (k. 336) väitti, niin hänen pleastustekonsa raukeni tyhjiin. Toki toinen näkökulma myös huomioitiin ja todettiin Jeesuksen olevan täysi ihminen, koska Gregorios Teologin (300-luku) sanoin, "...mikä ei ole omaksuttu ei ole pelastettu." Siten heille ihminen pelastuu yksin Jumalan toimesta - kuka muu sen voisikaan tehdä? Kirkkoisille ihmisen vapaa tahto on kuitenkin tekijänä ihmisen osallisuudessa pelastuksesta - lankeemuksenkin jälkeen. Jeesus sanoi "Jos tahdot..."
Lutherin yksin uskosta aihetta en oikein pysty omaksumaan. Se on niin voimakkaasti sidottu roomalaiskatolisen keskiajan teologian taustaa vasten. En myös ymmärrä miksi Lutherille pitää antaa suhteeton suuri arvostus kristillisen perinteen kaikista henkilöistä. Joku arvo hänelle tietenkin kuuluu, mutta... Ortodoksinen kirkko kapeimillaan puhuu kolmesta "koko maailman opettajasta" - Basileois Suuri, Johannes Krysostomos ja Gregorios Teologi. Tämäkin on vain kapeimmillaan.
Olipa mukava lueskella asiallista tekstiä, jossa pähkinää purraan "huolella".
Aikoinaan olin itse kiihkeä "Raamattu yksin" ajattelun kannattaja. Idealogia oli, että Raamattu yksin ja Pyhä Henki riitävät kristillisen elämän ja opin rakentajaksi.
Menneisyyden pyhiä ei juurikaan arvostettu. Heitä pidettiin harhaoppien tuojina puhtaaseen oppiin.
Ainoastaan parilta viimevuosisadalta olevalta opettajalta otettiin opetusta, koska heidän ajateltiin olevan "puhtaita" vanhasta perinteestä.
Tosin monet eivät lukeneet heitäkään. (itseasiassa suurin osa).
Mutta koska olen ollut aina kiinnostunut historiasta, niin käsiini eksyi kirkkoisien tuotoksia. Minua oltiin varoiteltu moisista opuksista, sillä niistä alkaa "usko horjua". Motiivini ei siis ollut etsiä niistä helmiä, vaan aivan jotain muuta.
Vanhasta perinteestä suurin löytöni lienee sakramentit, jotka nousivat aivan uudenlaiseen arvoon. Paljon muutakin tuli mukana, mutten todellakaan katso mitään menettäneeni, päin vastoin. Sanoisinko, että näkökulmani laajenivat.
En myöskään näe luopuneeni Raamatusta. En todellakaan.
Ikävä kyllä, jotkut vanhat ystävät katsovat minun langeneen pois puhtaasta opista, jossei suorastaan luopunut uskosta.
Ikävä todeta tällaista.
On mukavaa kuulla, että olet ainakin osittain tutustunut niin sanotun vanhan kirkon opetukseen. Suomeksi löytyy tänä päivänä yhä enemmän kirkkoisien tekstejä suomeksi. Uusimpia lienevät Efraim Syyrialaisen (300-luku) "Paratiisihymnit" (2004), Augustinuksen (354-430) "Jumalan valtio" (2003) ja Johannes Krysostomoksen "Opetuspuheita Johanneksen evankeliumista II" (2003). Nopean johdannon saa teoksesta Peter Halldorfin "21 kirkkoisää" (200?), vaikka siihen on tullut pieniä faktavirheitä käännöksen myötä.
Ei kirkkoisien tai jumalanpalvelushistoriaan tutustuminen ole pois raamatullisuudelta. Jos kirkkoisiä lukee huomaa kuinka Raamattu on heille keskeinen innoituksen lähde. Se on myös arvovaltainen heille kypsemmällä tavalla kuin monelle oman aikamme niin sanotulle raamatulliselle kristitylle.
Itse korostaisin Raamatun ja kirkkoisien lukemisessa lukemisen yhteyttä. Oman aikamme yksi houkutus on lukea Raamattua tai kirkkoisiä erityksissä. Vanha perinteinen tapa on lukea ja oppia Kirkon yhteydessä - korostuneesti esillä ortodoksisuudessa ja katolisuudessa. Jumalanpalveluksen kieli - sanassa ja kuvassa - on hyvä tuki oppimisessa.
Tylsä työpäivä jatkuu...
Ihan samoihin ajatuksiin olen itsekin päätynyt, sikäli kuin kirjoituksesi ymmärsin. Elävästä uskosta seuraavat välttämättä aina myös teot, yhteys on niin kiinteä, ettei niitä minusta ole oikein hyvä erottaa toisistaan. Mutta se kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät oikeasta lähteestä tulevat teot tule niitä tekevälle omaksi kunniaksi, vaan kaikki on Jumalan suuresta armosta, niin usko kuin teotkin.
Ja myös allaoleva kirjoituksesi kirkkoisistä ja "yksi Raamattu"-periaatteesta sopii hyvin yhteen omien ajatuksieni kanssa. On jotenkin irtirepäistyä kiskoa Raamattu irti kirkon muusta perinteestä ja hylätä kaikki muu. Näen Raamatun kirjat tavallaan korkeampaan auktoriteettiasemaan nostettuina kirjoituksina muiden vanhan kirkon kirjoitusten joukossa, mutta myös muut vanhan jakamattoman kirkon kirjoitukset ovat minulle tärkeitä.
Oletko muuten sama hovi, joka sanoi joskus käyneensä esikoislestadiolaisten seuroissa?
Kyseinen Halldorfin teos on saatavilla myös alkuperäisellä kielellä. Itse ostin Akateemisesta Kirjakaupasta. Alkuperäisessä ei ole käännösvirheitä... :)
Sama mies, joka sinne tällä nimimerkillä kirjoittelee.
Kuitenkin haluan eräästä aiheesta vielä puhua ja toivon mielipiteitä.
Luterilaisessa teologiassa ajatus "mistä tietää kuka pelastuu" on ainakin erilainen, kuin mitä protestanttisissa suunnissa. Ortodoksien näkökulmaa en tiedä.
Luterilainen ajatteluhan on käsittääkseni, että Jumalan todellinen seurakunta on salattu.
Me voimme vain aavistella, keitä siihen todella kuuluu.
Suun tunnustuksen perusteella sitä ei voida varmuudella sanoa ja tekojenkaan perusteella ei voida sitä lukea. Vain aavistella.
Tämä sanahirviö läntisestä teologiasta "vanhurkautuminen", katsotaan tulevan yksin uskosta. Tämän uskonkin vaikuttaa Jumala. Ihmisellä ei katsota olevan muuta osuutta kuin vastustaa ja epäillä Jumalaa ja armoa. Näin hän voi torjua uskon.
Mitä taas tulee uskon tekoihin, niin niitä ei sotketa yksin uskosta tulevaan vanhurskauteen.
Uskovankin teot uskossa katsotaan, niin epätäydellisiksi, ettei niitä voida pelastumisen ehdoksi asettaa.
Mitä taas tulee pyhitykseen, niin kyllä Jumalan Henki uskovassa pyrkii pyhityselämään. Se on uskon merkki ja lähinnä se on tarkoitettu ulkopuolisille merkiksi Jumalan voimasta.
Kuitenkin muut näkevät uskovassa vielä niin paljon epätäydellisyyttä, että sen takia Jumalan nimi tulee helposti häpäistyksi.
Mutta jos Jumalan Henki uskovassa vaikuttaa hyvät työt, niin ei uskova voi niidenkään varaan pelastustaan rakentaa, sillä Jumalahan on ollut se joka työn tekee. Näin ei voi uskova tekoja asettaa Jumalan eteen suosioksi, vaan jää vain armo, (uskonvanhurskaus). Joillakin uskovilla on epäusko niin suuri (synnin tähden), ettei tahdo voima riittää uskomiseen.
Minulla jolla on taipumusta raskashenkiseen körttiläisyyteen on tullut toivoa antavaksi tällainen "yksin armosta" ajattelu malli.
Lisää körttiläisyydestä palstalla "lestadoilaisuus, herättäjäjuhlat, heränneet".
Mutten suinkaan väitä, että ajatteluni on oikea ja kaikkien pitäisi pyrkiä siihen. Välillä tuntuu, etten taida uskossa omistaa, niitä kaikkia lupauksia, joita Bibliasta luen.
Tervehdys.
Mielestäni tälläinen katolilaisten, ortodoksien ja luterilaisten vastakkain asettelu on ihan turhaa.
Jumala antoi lähetyskäskynsä, että sitä toteltaisiin, eikä että te riitelisitte toistenne kanssa.
Yhdistäkää voimanne, niin saatte suuria aikaan. Näin tulisi minun mielestäni menetellä.
St Morningstar.
"Oma mielipiteeni.!"