Asia on nyt niin, että minä haluan itseni takaisin. Itseni, ja sen normaalin itsetunnon ja minäkuvan, joka minulla oli ennen edellistä, 10 vuotta kestänyttä helvetillistä suhdetta.
Asuin tosiaan 10 vuotta avoliitossa sellaisen miehen kanssa, joka oli todennäköisesti täysi narsisti ja ehkä jollain tapaa muutenkin persoonallisuushäiriöstä kärsivä hirviö. Lisäksi hän oli äkkipikainen ja päällekäyvä, ja käytös oli varsinkin alkoholin vaikutuksen alaisena erittäin arvaamatonta. Monet kerrat otin vastaan repimisiä, riepotteluja ja kuristamisyrityksiä ja useasti jouduin lähtemään karkuun pakkaisillakin yön selkään. Ja osansa sai myös meidän kanssaihmiset...
En olisi saanut harrastaa mitään, tavata ketään, pitää keneenkään yhteyttä, sillä mustasukkaisuus oli sairaalloista. Itse hän harrasti mm. nettiseksiä vieraiden naisten kanssa, yritti iskeä kavereitani..ja mitä lienee tehnyt kun toimi reissutyössät. Kyseli muuten myös lupaa mennä Thaimaan matkalla maksullisiin ym ym...
Kymmenen vuotta sain kuulla olevani tyhmä, ruma ja huora.
Tiesin muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, että joku kaunis päivä tämä loppuu. En tosin silloin voinut kuvitellakaan, että minä jaksan tätä helvettiä reilut kymmenen vuotta. Lopulta se menikin siihen, että turruin hänen sanoihin, haukkumisiin ja tekoihin..oli ne mitä tahansa. Kaverit olivat minusta huolissaan, mutta vakuuttelin heille, että tämä on minun valinta ja kyllä minä pärjään. Ehkä uskottelin itselleni aivan jotain muuta, mitä tilanne oikeasti oli..
Tosipuheessa olin menettänyt elämänilon ja toimintatarmon asiassa kuin asiassa. Rutiininomaisesti hoidin pakolliset asiat ja hain toki tilaisuuksia irrottautua kavereiden seuraan. (miehen mielestä huoraamaan)
Lopulta alkoholi teki miehelle niin pahasti tehtävänsä, että kymmenen vuotta kestänyt ja venynyt piuha saavutti finaalinsa, ja minä tajusin lähteä. Voitte vaan kuvitella, millaista helvettiä lähtökin loppupeleissä oli...
Nyt olen tosiaan päässyt eroon tästä suhteesta, joka melkein turrutti ja lamaannutti minut.
Ensimmäiset kuukaudet suhteen päättymisen jälkeen meni helpotuksen olossa lilluessa, mutta nyt vasta alkaa näyttäytyä se puoli, mitä tämä alistaminen, haukkuminen ja pelossa eläminen sai aikaan.
Minun elämä on kyllä oikeastaan aina ollut epävakaata ja pelon seassa elämistä; olen ollut koko peruskouluajan koulukiusattu, alkoholistiäidin ja mielenterveysongelmaisen isän (joka lopulta tappoi itsensä) lapsi..
No joo...tämän hetken tilanteeseen:
Nyt elän uudessa, erittäin vakavassa suhteessa ja mies on todella ihana, tavallinen ja ymmärtäväinen. Yhteenkuuluvuuden tunne on sanoinkuvaamattoman voimakas ja me olemme ne toistemme oikeat, ei epäilystäkään.
Mutta hän raukka joutuu nyt niittämään sitä satoa, jota tämä kymmenen vuoden helvetti on kylvänyt!! Itsetunto on täysin nollassa. Nään melkeinpä joka ainoan asian ja ihmisen jollain tavalla minulle uhkana. Näen itseni rumana roikkutissinä ja läskiperseenä, sellaisena, jollaiseksi ex minut haukkui ja aivopesi! Pahoitan mieleni tv-sarjoista, joita yhdessä katsomme, sillä siellä ne naiset ovat niin kauniita. Ei rumia roikkutissejä, kuin minä. Samoin meidän ympärillä elävät muut naiset. Myös huumorin taju, joka minulla on luonnostaan ollut aina voimakas, on kokenut inflaation. Koen huumorinkin toisinaan mollauksena.
Jos erehdyn jossain asiassa, saan siitäkin kohtausen, sillä pelkään että nykyinen kumppanini pitää minua tyhmänä. Sellaisena, jollaiseksi ex minut luonnehti (ja sellaiseksi, joksi koulukiusaajat minut tuomitsivat).
Mietin jo kauneusleikkauksia, että minusta tulisi siedettävämmän näköinen.
Lisäksi olen varovainen siitä, että lyökö tämä mies minua, vehkeileekö se netissä minun selän takana, välittääkö oikeasti ja lista on loputon... vaikka minä satavarmasti tiedän, että syytä mihinkään pelkoon ei ole. Alitajunta vaan tekee tepposet. Aivopesty alitajunta ja maahan poljettu itsetunto.
Koskaan aiemmin en ole ollut tällainen. Ja tuskin olen oikeasti lainkaan ruma. Päinvastaista olen aina kuullut muilta kuin ixältäni. Mutta päähän on pinttynyt pakkoajatus rumuudesta ja kaikin puolin kelpaamattomuudesta. Siitä, että olen mitätön paska.
Anteeksi pitkä vuodatus, mutta kiitos, jos joku jaksoi lukea.
Olisiko tälle kohtalotovereita tai edes henkilöitä, jotka osaisivat antaa vinkkejä, jotta löytäisin taas itseni ja olisin siedettävämpi kanssaeläjä muille, etenkin rakastetulleni. Olen jo hieman edistynyt, sillä teen koko ajan töitä asian eteen ja haluan muuttaa ajatusmallia..mutta paljon pitäisi vielä tapahtua..
Rakkaani sanoo minulle usein: "kulta, ei ole mitään hätää". Mutta miksi sitä ei olisi? Sellainen tilanne kuin "ei mitään hätää" on mulle täysin vieras. Aina ennen on ollut jonkun sortin hätä.. Miten ihmeessä voin uskoa siihen, että kaikki on hyvin??
(Paljon olisi ollut vielä tarinaa, mutta tässä tää nyt tuli mahd. lyhyesti ja pääpiirteittäin) :)
Asuin tosiaan 10 vuotta avoliitossa sellaisen miehen kanssa, joka oli todennäköisesti täysi narsisti ja ehkä jollain tapaa muutenkin persoonallisuushäiriöstä kärsivä hirviö. Lisäksi hän oli äkkipikainen ja päällekäyvä, ja käytös oli varsinkin alkoholin vaikutuksen alaisena erittäin arvaamatonta. Monet kerrat otin vastaan repimisiä, riepotteluja ja kuristamisyrityksiä ja useasti jouduin lähtemään karkuun pakkaisillakin yön selkään. Ja osansa sai myös meidän kanssaihmiset...
En olisi saanut harrastaa mitään, tavata ketään, pitää keneenkään yhteyttä, sillä mustasukkaisuus oli sairaalloista. Itse hän harrasti mm. nettiseksiä vieraiden naisten kanssa, yritti iskeä kavereitani..ja mitä lienee tehnyt kun toimi reissutyössät. Kyseli muuten myös lupaa mennä Thaimaan matkalla maksullisiin ym ym...
Kymmenen vuotta sain kuulla olevani tyhmä, ruma ja huora.
Tiesin muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, että joku kaunis päivä tämä loppuu. En tosin silloin voinut kuvitellakaan, että minä jaksan tätä helvettiä reilut kymmenen vuotta. Lopulta se menikin siihen, että turruin hänen sanoihin, haukkumisiin ja tekoihin..oli ne mitä tahansa. Kaverit olivat minusta huolissaan, mutta vakuuttelin heille, että tämä on minun valinta ja kyllä minä pärjään. Ehkä uskottelin itselleni aivan jotain muuta, mitä tilanne oikeasti oli..
Tosipuheessa olin menettänyt elämänilon ja toimintatarmon asiassa kuin asiassa. Rutiininomaisesti hoidin pakolliset asiat ja hain toki tilaisuuksia irrottautua kavereiden seuraan. (miehen mielestä huoraamaan)
Lopulta alkoholi teki miehelle niin pahasti tehtävänsä, että kymmenen vuotta kestänyt ja venynyt piuha saavutti finaalinsa, ja minä tajusin lähteä. Voitte vaan kuvitella, millaista helvettiä lähtökin loppupeleissä oli...
Nyt olen tosiaan päässyt eroon tästä suhteesta, joka melkein turrutti ja lamaannutti minut.
Ensimmäiset kuukaudet suhteen päättymisen jälkeen meni helpotuksen olossa lilluessa, mutta nyt vasta alkaa näyttäytyä se puoli, mitä tämä alistaminen, haukkuminen ja pelossa eläminen sai aikaan.
Minun elämä on kyllä oikeastaan aina ollut epävakaata ja pelon seassa elämistä; olen ollut koko peruskouluajan koulukiusattu, alkoholistiäidin ja mielenterveysongelmaisen isän (joka lopulta tappoi itsensä) lapsi..
No joo...tämän hetken tilanteeseen:
Nyt elän uudessa, erittäin vakavassa suhteessa ja mies on todella ihana, tavallinen ja ymmärtäväinen. Yhteenkuuluvuuden tunne on sanoinkuvaamattoman voimakas ja me olemme ne toistemme oikeat, ei epäilystäkään.
Mutta hän raukka joutuu nyt niittämään sitä satoa, jota tämä kymmenen vuoden helvetti on kylvänyt!! Itsetunto on täysin nollassa. Nään melkeinpä joka ainoan asian ja ihmisen jollain tavalla minulle uhkana. Näen itseni rumana roikkutissinä ja läskiperseenä, sellaisena, jollaiseksi ex minut haukkui ja aivopesi! Pahoitan mieleni tv-sarjoista, joita yhdessä katsomme, sillä siellä ne naiset ovat niin kauniita. Ei rumia roikkutissejä, kuin minä. Samoin meidän ympärillä elävät muut naiset. Myös huumorin taju, joka minulla on luonnostaan ollut aina voimakas, on kokenut inflaation. Koen huumorinkin toisinaan mollauksena.
Jos erehdyn jossain asiassa, saan siitäkin kohtausen, sillä pelkään että nykyinen kumppanini pitää minua tyhmänä. Sellaisena, jollaiseksi ex minut luonnehti (ja sellaiseksi, joksi koulukiusaajat minut tuomitsivat).
Mietin jo kauneusleikkauksia, että minusta tulisi siedettävämmän näköinen.
Lisäksi olen varovainen siitä, että lyökö tämä mies minua, vehkeileekö se netissä minun selän takana, välittääkö oikeasti ja lista on loputon... vaikka minä satavarmasti tiedän, että syytä mihinkään pelkoon ei ole. Alitajunta vaan tekee tepposet. Aivopesty alitajunta ja maahan poljettu itsetunto.
Koskaan aiemmin en ole ollut tällainen. Ja tuskin olen oikeasti lainkaan ruma. Päinvastaista olen aina kuullut muilta kuin ixältäni. Mutta päähän on pinttynyt pakkoajatus rumuudesta ja kaikin puolin kelpaamattomuudesta. Siitä, että olen mitätön paska.
Anteeksi pitkä vuodatus, mutta kiitos, jos joku jaksoi lukea.
Olisiko tälle kohtalotovereita tai edes henkilöitä, jotka osaisivat antaa vinkkejä, jotta löytäisin taas itseni ja olisin siedettävämpi kanssaeläjä muille, etenkin rakastetulleni. Olen jo hieman edistynyt, sillä teen koko ajan töitä asian eteen ja haluan muuttaa ajatusmallia..mutta paljon pitäisi vielä tapahtua..
Rakkaani sanoo minulle usein: "kulta, ei ole mitään hätää". Mutta miksi sitä ei olisi? Sellainen tilanne kuin "ei mitään hätää" on mulle täysin vieras. Aina ennen on ollut jonkun sortin hätä.. Miten ihmeessä voin uskoa siihen, että kaikki on hyvin??
(Paljon olisi ollut vielä tarinaa, mutta tässä tää nyt tuli mahd. lyhyesti ja pääpiirteittäin) :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ompa sinulla ollut vaikea suhde ,mutta hyvä kun sait lopulta lähdettyä.
Kyllä tollasessa helvetillisessä tilassa eläminen noinkin kauan vaikuttaa mielessäsi voimakkaasti ja vie aikaa kun saat käsiteltyä sen pois.Saattais olla hyvä keskustella jonkun ammattiihmisen kanssa kaikista noista jutuista.
Ihanaa,että olet löytänyt uuden ja selvästi terveemmän kumppanin (ex:ään verrattuna).Toki entisen elämän painolasti vaikuttaa nykyhetkeen ja on erityisesti sinulle vaikeaa.Puhu rohkeasti miehellesi näistä ajatuksistasi.Mutta hän ei voi olla silti terapeuttisi tässä asiassa vaan siihen tarvitaa ammattihenkilö.Kannustan etsimään sellaisen.Kuka tahansa tuolla taustalla voisi surkeasti ja oireilisi.Vie varmasti aikaa ennen kuin totut että siihen,että kaikki on hyvin.Olet enemmän kuin ansainnut nykyisen vakaan suhteen ja onnen.
Uskalla nauttia siitä !! Mutta älä unohda itsesi eheyttämistä,se om tärkeää.
Kaikkea hyvää sinulle ja uudelle hyvälle elämällesi!!!
Suosittelisin psykoterapiaa tai vertaistukiryhmää.
Naisten Linja
Valtakunnallinen, maksuton neuvonta- ja tukipuhelin väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille naisille ja tytöille sekä heidän läheisilleen. Puhelut ovat luottamuksellisia. Voit soittaa nimettömästi.
Naisten Linja päivystää numerossa 0800 02400
suomeksi ma-pe klo 16-20
ruotsiksi ke klo 16-20
englanniksi pe klo 16-20