Mä sairastuin 12-vuotiaana anoreksiaan. Vielä 15-vuotiaanakin olin itsetuhoinen 42-kiloinen (170cm pitkä) aivan kauhean näköinen _sairas_ ihminen, joka sotki niin suhteensa kaikkiin muihin ihmisiin kuin itseensäkin. Menetin osan nuoruudestani sille, että keskityin vain itseeni ja painooni, ahdistukseeni ja epätoivooni. Viiltelin, ajattelin itsemurhaa ja vihasin kaikkea. Treenasin balettia hulluna, vaikka olin varmaan joku ballerinan irvikuva, kun luut vaan kolis. Mä itkin yöt ja rukoilin Jumalaa, että tappais mut kun mä en kestänyt vaan kestänyt enää.
Mutta sitten mä menin lukioon. Sain uuden ystävän, jotka oikeasti nosti mut sieltä kuopasta. Anto miljoona syytä elää ja opetti, että kaikki ihmiset on tärkeitä - mäkin! En tiedä mitä tapahtui tai miten tapahtui, mutta tässä mä nyt oon. Terve, opiskeleva nuori nainen, joka arvostaa edes vähän itseään. Ja mä en halua sairastua uudelleen. Mulla edelleenkin on huono itsetunto ja oon vähän katelliinen niille välittömille aidoille ihmisille, jotka vaan menee ja tekee asioita ilman pohtimatta sata viittä asiaa ennen kun ne uskaltaa. Kai mä en koskaan tuu olemaan sellanen. Mutta haluan oppia, että oon hyvä tallasena kun oon.
Mä edelleen treenaan balettia ja oon viime aikoina alkanut tuntea hieman painetta sen harrastuksen vuoksi. Mä en enää pärjääkään niin hyvin. En päässytkään enää tanssikoulun parhaimpaan ryhmään. Ja mitä mä tein? Petyin! Ja samaan aikaan huomasin, miten muut tanssiryhmän tytöt onkaan hoikkia ja hyväkroppasia.. Ehkä mä siks en pärjännytkään, että mun pylly hyllyy (vaikka se ei oikeasti edes niin tee!!). Ääh! Pärjäisinkö mä paremmin, jos olisin edes vähän hoikempi...
Mun puolituttu sairastui anoreksiaan. Katoin sen Facebook kuvia ja se on niin laiha. Sillä on ongelmia sen elämässä, tiedän sen, ja se pakenee niitä laihduttamiseen. Mutta kaikki huomio sen. Antaa sille erityiskohtelua. Sen ei tarvi yrittää veren maku suussa onnistuakseen jossakin. Ja hätkähdin, kun tajusin olevani kateellinen sille.
Mä haluan olla kun toi mun kaveri taas. Mutta mä en tosiaankaan halua sairastua enää. Ainut asia, joka mut pitää järjissäni on baletti. Mä tiedän, että sairaana mä en voi tanssia. Ja kaikki, mitä mä haluan tehdä on tanssia. Mä en vaan oo tarpeeks hyvä siinä ja mä oon pettynyt itteeni.
Kaikki tuntuu vaan kutistuvan vaan enemmän ja enemmä siihen vanhaan muottiin. Se on niin turvallinen - helppo! Mä en ehkä onnistunut tanssijana, mut tän mä osaan. Mä osaan olla syömättä. Ja mä hallitsen tän. En päästä sitä siihen, mitä se oli silloin. Kiinteytän vain ihan pikkuisen, niin että muut ei edes huomaa. Tää on mun ja sen välinen juttu..
Mut mua pelottaa. Mä en halua sairastua uudelleen.
Mutta sitten mä menin lukioon. Sain uuden ystävän, jotka oikeasti nosti mut sieltä kuopasta. Anto miljoona syytä elää ja opetti, että kaikki ihmiset on tärkeitä - mäkin! En tiedä mitä tapahtui tai miten tapahtui, mutta tässä mä nyt oon. Terve, opiskeleva nuori nainen, joka arvostaa edes vähän itseään. Ja mä en halua sairastua uudelleen. Mulla edelleenkin on huono itsetunto ja oon vähän katelliinen niille välittömille aidoille ihmisille, jotka vaan menee ja tekee asioita ilman pohtimatta sata viittä asiaa ennen kun ne uskaltaa. Kai mä en koskaan tuu olemaan sellanen. Mutta haluan oppia, että oon hyvä tallasena kun oon.
Mä edelleen treenaan balettia ja oon viime aikoina alkanut tuntea hieman painetta sen harrastuksen vuoksi. Mä en enää pärjääkään niin hyvin. En päässytkään enää tanssikoulun parhaimpaan ryhmään. Ja mitä mä tein? Petyin! Ja samaan aikaan huomasin, miten muut tanssiryhmän tytöt onkaan hoikkia ja hyväkroppasia.. Ehkä mä siks en pärjännytkään, että mun pylly hyllyy (vaikka se ei oikeasti edes niin tee!!). Ääh! Pärjäisinkö mä paremmin, jos olisin edes vähän hoikempi...
Mun puolituttu sairastui anoreksiaan. Katoin sen Facebook kuvia ja se on niin laiha. Sillä on ongelmia sen elämässä, tiedän sen, ja se pakenee niitä laihduttamiseen. Mutta kaikki huomio sen. Antaa sille erityiskohtelua. Sen ei tarvi yrittää veren maku suussa onnistuakseen jossakin. Ja hätkähdin, kun tajusin olevani kateellinen sille.
Mä haluan olla kun toi mun kaveri taas. Mutta mä en tosiaankaan halua sairastua enää. Ainut asia, joka mut pitää järjissäni on baletti. Mä tiedän, että sairaana mä en voi tanssia. Ja kaikki, mitä mä haluan tehdä on tanssia. Mä en vaan oo tarpeeks hyvä siinä ja mä oon pettynyt itteeni.
Kaikki tuntuu vaan kutistuvan vaan enemmän ja enemmä siihen vanhaan muottiin. Se on niin turvallinen - helppo! Mä en ehkä onnistunut tanssijana, mut tän mä osaan. Mä osaan olla syömättä. Ja mä hallitsen tän. En päästä sitä siihen, mitä se oli silloin. Kiinteytän vain ihan pikkuisen, niin että muut ei edes huomaa. Tää on mun ja sen välinen juttu..
Mut mua pelottaa. Mä en halua sairastua uudelleen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elämä on itseä, ei muita varten.
Sä voit elää just niin ku haluat, olla just sellanen ku haluat ja oot. Ei sun tarvii laihduttaa. Ite ainaki arvostan jokasta ihmistä ja elämää. Tiiän että on vaikee ottaa tällasista neuvoista heti mitään oppia, mut elä vaan itselles ja tee kaikkea sellasta mistä sulle tulee hyvä olo jne. Toivon sulle kaikkea hyvää :)