16vuotiaasta asti elämässä on ollut enimmäkseen vain ongelmia. Ensin alkoi ahdistus ja pakko ajatus neuroosi soppa. Sen kaveriksi tuli 17v massiivinen hikoilu ja jännitys vatsa oireet joiden takia jouduin lopettamaan koulun. Samaan aikaan oli kotona pahoja ongelmia kuten läheisen itsemurha yritykset ja jatkuvat riidat. Kaverit mitä oli silloin ei oikeastaan ollut ¨oikeita¨ kavereita vaan ihmisiä joiden kanssa pyörin. Yritin myöhemmin aloittaa taas koulun mutta olin aika traumatisoitunut viime yrityksestäni joten vituikshan se meni, varsinkin kun samat oireet palasivat. Koko ikäni olen kärsinyt myös uniongelmista jotka vaan pahenivat iän myötä. Itsetuntoni on olematon kasvojeni takia koska kasvoistani on kuollut hermo joten minulla on vino suu tai kasvot. Vähän niin kuin Sylvester Stallonella. En ole pystynyt katsomaan ketään silmiin koko ikänäni ja busseissa katson aina pois päin ihmisistä ettei vaan kukaan näe kasvojani.
Nyt olen 23v mies/poika ja olen käynyt 5v psykologilla ja syönyt vaikka mitä lääkkeitä jotka eivät auta mihinkään. Koko ikäni olen yrittänyt ja yrittänyt mutta ne eivät merkitse muille mitään koska rinnastavat säälittävät yritykseni ¨normaalin¨ ihmisen suorituksiin. Jatkuvaa painostusta 6 vuotta putkeen.
Yhteen vetona: Minulla ei ole kavereita, ei ammattia, ei ajokorttia, ei työkykyä, ei tyttöystävää (eikä tule, kiitos kasvojeni), ei rahaa, ei harrastuksia, asun vanhempieni luona.
Mulla ei siis toisin sanoen ole MITÄÄN. Käsien hikoilukin pilaa sitten viimeisen oljen korren: pelaamisen, josta saan edes jonkin verran nautintoa. En halua koskea mihinkään näillä hikisen tahmeilla käsilläni. Soitin muutama vuotta sitten kitaraa mutta lopetin senkin osittain käsien hikoilun takia.
Kaikki on menny perseelleen ja tulee varmaan menemäänkin niin minkä vitun takia mun pitäis vielä yrittää?
Nyt olen 23v mies/poika ja olen käynyt 5v psykologilla ja syönyt vaikka mitä lääkkeitä jotka eivät auta mihinkään. Koko ikäni olen yrittänyt ja yrittänyt mutta ne eivät merkitse muille mitään koska rinnastavat säälittävät yritykseni ¨normaalin¨ ihmisen suorituksiin. Jatkuvaa painostusta 6 vuotta putkeen.
Yhteen vetona: Minulla ei ole kavereita, ei ammattia, ei ajokorttia, ei työkykyä, ei tyttöystävää (eikä tule, kiitos kasvojeni), ei rahaa, ei harrastuksia, asun vanhempieni luona.
Mulla ei siis toisin sanoen ole MITÄÄN. Käsien hikoilukin pilaa sitten viimeisen oljen korren: pelaamisen, josta saan edes jonkin verran nautintoa. En halua koskea mihinkään näillä hikisen tahmeilla käsilläni. Soitin muutama vuotta sitten kitaraa mutta lopetin senkin osittain käsien hikoilun takia.
Kaikki on menny perseelleen ja tulee varmaan menemäänkin niin minkä vitun takia mun pitäis vielä yrittää?
Vastaukset 1
Vanhimmat
MInulle sanotiin jokinen aika sitten, että onpa sinulla komeat hörökorvat. Ne ovat todella isot ja mahtavat, ja kieltättä rumat ja nenäkin on kuin ennen vanhaan satukirjojen noidilla. Kärsin nuoena näitä piirteistä. Tuo sanoja olis sellainen vanhemman puoleinen jo hieman höpsä täti ja ei osaa kontrollida. Ajattelin että jos olisi sanottu noin 20 vuotta sitten, olisn voinut vaikka täräyttää lärviin. Nyt vain totesin, että eikös olekkin mahtavat, ei monella ole tällaisia. Siiten asia jopa hyvitti.
Jospa sinäkin ainakin esin luovuttamista kokeilist miten kosmeettisiin erikoisuuksiin reagoitaan, Ja eikö ole ihan mahtavaa olla kuin joku Sylvester?
Jos joku huomauttaa niin sano vain. etsäs sitten ja ...
Ja kaiva se kitarakin esiin. Anna rautalankojen soida. Ota rätti viereen ja kuivaa välillä. Jospa olet saavuttanut sen kurjuudes huipun ja siitä on sitten hyvä alkaa nousemaan. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan!
Ajattelin nuorena että menen plastiikkakirurgille kun saan rahaa. Sitä rhaa on kyllä ollut joskus, mutta aina olen kokenut että sille on hyödyllisempääkin käyttöä kuin naapurin "kauneuden kaipuu" minun pärstäni kustannuksella.