AL QAIDA ON UHKA MYÖS EUROOPASSA
Anssi Kullberg 6.11.2003
Pohjoismaalaiset uskovat turhan herkästi, että taistelu terrorismia vastaan koskee vain Yhdysvaltoja sekä valtioita, joissa toimii kotimaisia terroristijärjestöjä. Meillä ei ole totuttu varsinaiseen terrorismiin. Yksittäiset "terroriteot", kuten Myyrmannin itsemurhapommi, tai poliittiset murhat, viimeisimpänä Ruotsin ulkoministerin murha, eivät ole olleet järjestäytynyttä terrorismia.
Euroopassa toimii lukuisia terroristijärjestöjä, niin vasemmistolaisia, kansallismielisiä kuin islamistisiakin. Modernin terrorismin alku voidaan ajoittaa tiettyyn päivämäärään: 18.5.1967 Neuvostoliitossa KGB:n johtoon nousi Juri Andropov, joka omaksui KGB:n toimintalinjaksi "erityiset" operaatiot tarkoituksenaan maailmanlaajuinen kumousaalto länsimaita vastaan. Vuosina 1967-68 KGB organisoi kumousliikkeitä ja koordinoi maailmanlaajuisesti terroristisolujen perustamista ja keskinäistä verkostoitumista.
Ääripäät löytävät toisensa
Kun kommunismin tähti alkoi laskea 1980-luvun mittaan, nousi uusi radikaali ja lännenvastainen voima, radikaali islamismi, joka omaksui marxismin paikan länsimaiden etujen vastaisessa alueellisessa taistelussa. Sen juuret voidaan periaatteessa jäljittää wahhabilaisen Saudi-Arabian syntyhistoriaan, mutta radikaalin poliittisen internationalisminsa radikaali islamismi saavutti kahdessa aallossa eurooppalaisten radikaalien ideologioiden fasismin ja sosialismin vaikutuksenta, erityisesti Egyptissä ja Syyriassa.
Fasismista ammensi "oikeistolainen" radikaali islamismi, jonka ydinjärjestöksi muodostui Muslimiveljeskunta. Muun muassa antisemitismi oli suoraa lainaa eurooppalaisilta fasisteilta, joiden teoksia Muslimiveljeskunnan ideologit kuten efyptiläinen Sayid Qutb hyödynsivät. Vielä jyrkemmän suunnan otti "vasemmistolainen" radikaali islamismi. Kesään 1968 mennessä KGB oli tehnyt Egyptistä tärkeimmän astinlautansa Lähi-idän ääritoimintaan, mutta entinen muslimiveli Anwar Sadat puhdisti heinäkuussa 1972 suuren osan KGB:n agenteista. Seurauksena oli KGB:n verkoston jäljelle jääneiden osien liittoutuminen radikaaleimpien "oikeistolaisten" islamistien kanssa. Ääripäät löysivät toisensa.
Al Qaida on monessa suhteessa lopputulos tuolloin alkaneesta ääripäiden liitosta. Muslimiveljeskunnan ääripäätä edustanut Ayman al Zawahiri päätyi välirikkoon alkuperäisten muslimiveljien kanssa, vastusti kiivaasti paitsi Sadatia, myös "oikeistolaista" islamismia, ja perusti uuden terroristijärjestön, Egyptin islamilaisen jihadin. Yli 60 prosenttia nykyisen al Qaidan avainjohtajista on Zawahirin järjestön egyptiläisiä terroristeja ja Zawahiri itse on al Qaidan tärkein ideologi.
Syyrian Muslimiveljeskunnan perustaja Maruf al Dawalibi toimi 50-luvulla ministerinä ja myöhemmin Saudi-Arabian kuninkaan neuvontantajana, kunnes 70-luvun lopulla ryhtyi johtamaan islamistisia maailmanjärjestöjä. Dawalibi oli jyrkän neuvostomielinen. Hänen toimiessaan Saudi-Arabiassa myös al Qaidan tuleva keulakuva, Usama bin Ladin, ammensi Muslimiveljien opeista. Sekä bin Ladinin äiti että ensimmäinen vaimo olivat syyrialaisia ja hänen opettajanaan toimi palestiinalaisen Abdullah Azzamin lisäksi Muslimiveljeskunnan pääideologin veli Muhammad Qutb. Bin Ladinin isä oli jemeniläinen ja bin Ladinin varhainen poliittisen kiinnostuksen kohde olikin kommunistinen Etelä-Jemen, joskin tämä hänen 70-luvun toimintansa on myös vähiten tunnettua.
Kumoustoimintaa
Radikaalit islamistit ovat onnistuneet kaappaamaan valtiovallan vasta kolmesti: Iranissa 1979, Sudanissa 1989 ja Afganistanissa 1996. Iranin islamilaisessa vallankumouksessa KGB asettui ajatollah Khomeinin kumousta tukemaan ja havaitsi, että radikaali islamismi soveltui kommunismia paremmin länsivaltain intressien vastaiseen taisteluun Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa. Samana vuonna alkanyt Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin ei herättänytkään lainkaan vastalauseita islamistisen Iranin taholta.
Tutkijat ovat perinteisesti aloitttaneet al Qaidan jäljittämisen Peshawarista, jossa bin Ladinin opettajan Azzamin johtama toimisto alkoi välittää rahaa, aseita ja vapaaehtoisia Afganistanin vastarintataisteluun neuvostomiehitystä vastaan, Tutkijoilta on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle, että Azzamin toimisto muuttui sissitoiminnan tukijärjestöstä radikaalin islamistiseksi terroristijärjestöksi vasta 80-luvun lopulla, jolloin Zawahirin koulukunnan egyptiläiset bin Ladinin tuella miehittivät järjestön avainasemat ja murhasivat Azzamin syksyllä 1989. Samalla kaapparit pyrkivät suuntaamaan järjestön uudelleen neuvostovastaisesta lännenvastaiseksi.
Kun radikaalit islamistit nousivat valtaan Zawahiri ja Mughniyeh hautasivat sunnalaisten ja shiialaisten äärijärjestöjen sotakirveet.
Solutusta Euroopassa
Al Qaida pyrki siihen, että sen maailmalle kylvetyt solut tulisivat toiminnassaan mahdollisimman omavaraisiksi, joskin tiukan ideologisen valvonnan alla. Srilankalainen terrorismintutkija Rohan Gunaratna onkin huomioinut, kuinka al Qaida asetti käytännön päämäärät uskonnollisten arvojen edelle ja kannusti terroristijärjestöjä hankkimaan itsenäisesti varoja sekä laillisen että laittoman liiketoiminnan avulla. Al Qaida on tehokkaasti soluttautunut politiikkaan, liike-elämään, islamilaisiin kansalaisjärjestöihin, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja asekauppaan. Al Qaidan algerialaiset solut Euroopassa suorittivat varainhankintaa luottokorttipetoksilla.
Euroopassa al Qaida hyödynsi valmiita terroristiverkostoja, joita oli 70-luvulta lähtien pesiytynyt Eurooppaan runsaasti - usein vieläpä niin, että kotimaassa terroristijärjestöksi luokitellun ääriliikkeen jäsenyys ja mahdollinen kuolemantuomio olivat suorastaan turvapaikkaperusteita Länsi-Euroopassa. Suomi ei ole ollut tässä suhteessa poikkeus, vaikka lukumäärät ovatkin sen verran pienempiä, että ääriliikkeiden kartalla Suomi on vain Tukholman haaraosasto. Venäjän markkinoiden ja salakuljetusreittien läheisyys voi tosin lisätä Suomen houkuttelevuutta.
Suomessa ei ole välitöntävaaraa meihin suoraan kohdistuvista terrori-iskuita, mutta meillä on osavastuumme kansainvälisessä taistelussa terrorismia vastaan. Suomessa terrorismintorjunta onkin lähiyhteydessä järjestäytyneen rikollisuuden, erityisesti itärikollisuuden, torjuntaan, kuten on todennut nuori turkulainen terrorismin asiantuntija Christian Jokinen. Toinen painopistealue olisi radikaalien islamistien Länsi-Euroopan siirtolaisväestöjen keskuudessa harjoittaman värväys- ja solutustoiminnan valvonta. On syytä muistaa, että terroristit ovat ketterämpiä vaihtamaan nimiään, pintaideologioitaan ja lippujensa värejä, kuin toimintansa luonnetta ja kansainvälisiä yhteysverkostojaan.
Anssi Kullberg 6.11.2003
Pohjoismaalaiset uskovat turhan herkästi, että taistelu terrorismia vastaan koskee vain Yhdysvaltoja sekä valtioita, joissa toimii kotimaisia terroristijärjestöjä. Meillä ei ole totuttu varsinaiseen terrorismiin. Yksittäiset "terroriteot", kuten Myyrmannin itsemurhapommi, tai poliittiset murhat, viimeisimpänä Ruotsin ulkoministerin murha, eivät ole olleet järjestäytynyttä terrorismia.
Euroopassa toimii lukuisia terroristijärjestöjä, niin vasemmistolaisia, kansallismielisiä kuin islamistisiakin. Modernin terrorismin alku voidaan ajoittaa tiettyyn päivämäärään: 18.5.1967 Neuvostoliitossa KGB:n johtoon nousi Juri Andropov, joka omaksui KGB:n toimintalinjaksi "erityiset" operaatiot tarkoituksenaan maailmanlaajuinen kumousaalto länsimaita vastaan. Vuosina 1967-68 KGB organisoi kumousliikkeitä ja koordinoi maailmanlaajuisesti terroristisolujen perustamista ja keskinäistä verkostoitumista.
Ääripäät löytävät toisensa
Kun kommunismin tähti alkoi laskea 1980-luvun mittaan, nousi uusi radikaali ja lännenvastainen voima, radikaali islamismi, joka omaksui marxismin paikan länsimaiden etujen vastaisessa alueellisessa taistelussa. Sen juuret voidaan periaatteessa jäljittää wahhabilaisen Saudi-Arabian syntyhistoriaan, mutta radikaalin poliittisen internationalisminsa radikaali islamismi saavutti kahdessa aallossa eurooppalaisten radikaalien ideologioiden fasismin ja sosialismin vaikutuksenta, erityisesti Egyptissä ja Syyriassa.
Fasismista ammensi "oikeistolainen" radikaali islamismi, jonka ydinjärjestöksi muodostui Muslimiveljeskunta. Muun muassa antisemitismi oli suoraa lainaa eurooppalaisilta fasisteilta, joiden teoksia Muslimiveljeskunnan ideologit kuten efyptiläinen Sayid Qutb hyödynsivät. Vielä jyrkemmän suunnan otti "vasemmistolainen" radikaali islamismi. Kesään 1968 mennessä KGB oli tehnyt Egyptistä tärkeimmän astinlautansa Lähi-idän ääritoimintaan, mutta entinen muslimiveli Anwar Sadat puhdisti heinäkuussa 1972 suuren osan KGB:n agenteista. Seurauksena oli KGB:n verkoston jäljelle jääneiden osien liittoutuminen radikaaleimpien "oikeistolaisten" islamistien kanssa. Ääripäät löysivät toisensa.
Al Qaida on monessa suhteessa lopputulos tuolloin alkaneesta ääripäiden liitosta. Muslimiveljeskunnan ääripäätä edustanut Ayman al Zawahiri päätyi välirikkoon alkuperäisten muslimiveljien kanssa, vastusti kiivaasti paitsi Sadatia, myös "oikeistolaista" islamismia, ja perusti uuden terroristijärjestön, Egyptin islamilaisen jihadin. Yli 60 prosenttia nykyisen al Qaidan avainjohtajista on Zawahirin järjestön egyptiläisiä terroristeja ja Zawahiri itse on al Qaidan tärkein ideologi.
Syyrian Muslimiveljeskunnan perustaja Maruf al Dawalibi toimi 50-luvulla ministerinä ja myöhemmin Saudi-Arabian kuninkaan neuvontantajana, kunnes 70-luvun lopulla ryhtyi johtamaan islamistisia maailmanjärjestöjä. Dawalibi oli jyrkän neuvostomielinen. Hänen toimiessaan Saudi-Arabiassa myös al Qaidan tuleva keulakuva, Usama bin Ladin, ammensi Muslimiveljien opeista. Sekä bin Ladinin äiti että ensimmäinen vaimo olivat syyrialaisia ja hänen opettajanaan toimi palestiinalaisen Abdullah Azzamin lisäksi Muslimiveljeskunnan pääideologin veli Muhammad Qutb. Bin Ladinin isä oli jemeniläinen ja bin Ladinin varhainen poliittisen kiinnostuksen kohde olikin kommunistinen Etelä-Jemen, joskin tämä hänen 70-luvun toimintansa on myös vähiten tunnettua.
Kumoustoimintaa
Radikaalit islamistit ovat onnistuneet kaappaamaan valtiovallan vasta kolmesti: Iranissa 1979, Sudanissa 1989 ja Afganistanissa 1996. Iranin islamilaisessa vallankumouksessa KGB asettui ajatollah Khomeinin kumousta tukemaan ja havaitsi, että radikaali islamismi soveltui kommunismia paremmin länsivaltain intressien vastaiseen taisteluun Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa. Samana vuonna alkanyt Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin ei herättänytkään lainkaan vastalauseita islamistisen Iranin taholta.
Tutkijat ovat perinteisesti aloitttaneet al Qaidan jäljittämisen Peshawarista, jossa bin Ladinin opettajan Azzamin johtama toimisto alkoi välittää rahaa, aseita ja vapaaehtoisia Afganistanin vastarintataisteluun neuvostomiehitystä vastaan, Tutkijoilta on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle, että Azzamin toimisto muuttui sissitoiminnan tukijärjestöstä radikaalin islamistiseksi terroristijärjestöksi vasta 80-luvun lopulla, jolloin Zawahirin koulukunnan egyptiläiset bin Ladinin tuella miehittivät järjestön avainasemat ja murhasivat Azzamin syksyllä 1989. Samalla kaapparit pyrkivät suuntaamaan järjestön uudelleen neuvostovastaisesta lännenvastaiseksi.
Kun radikaalit islamistit nousivat valtaan Zawahiri ja Mughniyeh hautasivat sunnalaisten ja shiialaisten äärijärjestöjen sotakirveet.
Solutusta Euroopassa
Al Qaida pyrki siihen, että sen maailmalle kylvetyt solut tulisivat toiminnassaan mahdollisimman omavaraisiksi, joskin tiukan ideologisen valvonnan alla. Srilankalainen terrorismintutkija Rohan Gunaratna onkin huomioinut, kuinka al Qaida asetti käytännön päämäärät uskonnollisten arvojen edelle ja kannusti terroristijärjestöjä hankkimaan itsenäisesti varoja sekä laillisen että laittoman liiketoiminnan avulla. Al Qaida on tehokkaasti soluttautunut politiikkaan, liike-elämään, islamilaisiin kansalaisjärjestöihin, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja asekauppaan. Al Qaidan algerialaiset solut Euroopassa suorittivat varainhankintaa luottokorttipetoksilla.
Euroopassa al Qaida hyödynsi valmiita terroristiverkostoja, joita oli 70-luvulta lähtien pesiytynyt Eurooppaan runsaasti - usein vieläpä niin, että kotimaassa terroristijärjestöksi luokitellun ääriliikkeen jäsenyys ja mahdollinen kuolemantuomio olivat suorastaan turvapaikkaperusteita Länsi-Euroopassa. Suomi ei ole ollut tässä suhteessa poikkeus, vaikka lukumäärät ovatkin sen verran pienempiä, että ääriliikkeiden kartalla Suomi on vain Tukholman haaraosasto. Venäjän markkinoiden ja salakuljetusreittien läheisyys voi tosin lisätä Suomen houkuttelevuutta.
Suomessa ei ole välitöntävaaraa meihin suoraan kohdistuvista terrori-iskuita, mutta meillä on osavastuumme kansainvälisessä taistelussa terrorismia vastaan. Suomessa terrorismintorjunta onkin lähiyhteydessä järjestäytyneen rikollisuuden, erityisesti itärikollisuuden, torjuntaan, kuten on todennut nuori turkulainen terrorismin asiantuntija Christian Jokinen. Toinen painopistealue olisi radikaalien islamistien Länsi-Euroopan siirtolaisväestöjen keskuudessa harjoittaman värväys- ja solutustoiminnan valvonta. On syytä muistaa, että terroristit ovat ketterämpiä vaihtamaan nimiään, pintaideologioitaan ja lippujensa värejä, kuin toimintansa luonnetta ja kansainvälisiä yhteysverkostojaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuolta samaiselta Shalomin edellä lainaamalta Anssi Kullbergiltä seuraavaa, sivuten myös kovasti aiheenamme ollutta Israelia.
"...Se [valtioterrori] ei ole myöskään kadonnut minnekään. Sitä ovat häikäilemättä käyttäneet hyväkseen Slobodan Miloševicin Jugoslavia, Saddam Husseinin Irak sekä Afganistanin kukistumassa oleva Taliban-liike. Laajamittaista valtioterroria siviiliväestöä kohtaan on myös käytetty siellä, missä on haluttu tehdä tyhjiksi paikallisten pyrkimykset vakauttaa itsehallintoaan itsenäisyyden saavuttamiseksi. Venäjän armeijan toiminta Tshetsheniassa ja Intian toiminta Kashmirissa täyttävät selvästi valtioterrorin kriteerit eikä Israelin toiminta Palestiinassakaan aina kestä päivänvaloa. Bolshevikkien aikanaan käyttämä tehokas valtioterrorin muoto – potentiaalisesti vauraiden tai kapinahenkisten alueiden väestön tahallinen surmaaminen nälänhädin – elää tänä päivänäkin eräiden Afrikan valtioiden politiikassa.
[...]
Realistin dilemma
Usein kuulee vedottavan siihen, että heikompien ja pienempien kansojen itsenäistyminen suurista ja mahtavista on epärealistinen unelma. Tshetsheenejä on vain miljoona, mikä ei ole paljon Venäjän asemahdin rinnalla. Valtavaan Kiinaan verrattuna harvaanasuttujen Tiibetin ja Sinkiangin itsenäisyystoiveet tuntuvat perin haurailta. Kashmirilaisia on sentään 15 miljoonaa, mutta hekin ovat puristuksissa väkimäärältään valtavien Intian, Pakistanin ja Kiinan välissä. Toisaalta maailma on täynnä pieniäkin valtioita, jotka ovat onnistuneet taistelemaan tai onnenkaupalla saavuttamaan itselleen itsenäisyyden, ja menestyneet usein paremmin kuin suuret imperiumit.
Tuntuu paljon epärealistisemmalta, että kaikkien koettujen raakuuksien ja tuhansien kuolleiden jälkeen tshetsheenit ryhtyisivät Venäjän kuuliaisiksi alamaisiksi, kashmirilaiset alistuisivat Intian hindujen valtaan tai palestiinalaiset toisen luokan kansalaisiksi Israeliin. Burman kristityt kareniseparatistit ja Papuan ja Nagamaan heimotkin ovat jaksaneet ylläpitää unelmiaan itsenäisistä valtioista. Kokonaan eri asia onkin, koska ylpeät suurvallat tai pikkuimperiumit kykenevät näkemään omaksi edukseen itsemääräämisoikeuden tunnustamisen niillekin, jotka eivät halua elää samassa poliittisessa yksikössä.
[...]
Ihmisten perustarve kaikkialla on kyetä näkemään itsellään tulevaisuus, mihin tarvitaan poliittista vapautta ja vakautta. Euroopassakin on nähty, että integraatio voi alkaa vasta kun kansakunnat kykenevät näkemään itsellään tulevaisuuden – saavuttavat tunteen vapaudesta ja olemassaolon varmuudesta. Ilman tulevaisuutta he näkevät elämänsä määrättynä epätoivoiseen taisteluun."
Koko juttu "Terroristeja vai vapaustaistelijoita" löytyi googlettamalla täältä:
http://www.vapaasana.net/sisalto.php3?id=98
Oli taas kerran mielenkiintoinen informaatiopaketti. Kiitti.