Tunnen itseni jollakin tapaa hulluksi ja mielenvikaiseksi, koska olen ikään kuin luonut maailman pääni sisälle. Siellä siis käyn keskusteluja ja väittelyjä, joihin saatan uppoutua niin täysillä että puhelen yksikseni ääneen. Siellä minulla on myös ystäviä toisin kuin oikeassa elämässä.
Eli tavallaan voisin sanoa, että olen alkanut paeta oikeaa elämää pääni sisälle aina tilaisuuden tullen. Joskus myös huomaan naureskelevani esim. bussissa ja tai missä tahansa, kun keskustelut pääni sisällä ovat välillä niin huvittavia. En kuitenkaan kuule ääniä tai mitään sellaista, ainoastaan käyn niitä keskusteluja ja kokisin myös olevani ihan järjissäni, vaikka toimintani tuntuukin aika omituiselta. Välillä en edes huomaa niin tapahtuvan.
Onkohan tällainen ihan yleistä? Suurin syy tähän on siis yksinäisyys. Kun oikeassa elämässä ei ole ketään kenen kanssa jakaa ajatuksia, niin teen sitä sitten pääni sisällä omassa ihanassa maailmassani. Mulla on myös aina ollut mielikuvitusystäviä ja olen siis nyt 19v.
Tunnen itseni ihan hulluksi kun puhelen vaan yksikseni, mutta kuitenkin se helpottaa ihan älyttömän paljon mun pahaa oloa. Paha olo on siis päivittäistä, mutta aina kun pääsen pakenemaan pääni sisällä mielikuvitusystävieni kanssa, niin heti tulee parempi olo. Kai se on jonkunlaista eskapismia. Yksinäinen olen etupäässä siis masennuksen takia, mutta en sitten osaa sanoa kumpi niisti oli ensin. Yksinäisyys kai.
Kysymys: olenko sekoamassa lopullisesti? Pitäisikö huolestua ja tehdä asialle jotakin?
Eli tavallaan voisin sanoa, että olen alkanut paeta oikeaa elämää pääni sisälle aina tilaisuuden tullen. Joskus myös huomaan naureskelevani esim. bussissa ja tai missä tahansa, kun keskustelut pääni sisällä ovat välillä niin huvittavia. En kuitenkaan kuule ääniä tai mitään sellaista, ainoastaan käyn niitä keskusteluja ja kokisin myös olevani ihan järjissäni, vaikka toimintani tuntuukin aika omituiselta. Välillä en edes huomaa niin tapahtuvan.
Onkohan tällainen ihan yleistä? Suurin syy tähän on siis yksinäisyys. Kun oikeassa elämässä ei ole ketään kenen kanssa jakaa ajatuksia, niin teen sitä sitten pääni sisällä omassa ihanassa maailmassani. Mulla on myös aina ollut mielikuvitusystäviä ja olen siis nyt 19v.
Tunnen itseni ihan hulluksi kun puhelen vaan yksikseni, mutta kuitenkin se helpottaa ihan älyttömän paljon mun pahaa oloa. Paha olo on siis päivittäistä, mutta aina kun pääsen pakenemaan pääni sisällä mielikuvitusystävieni kanssa, niin heti tulee parempi olo. Kai se on jonkunlaista eskapismia. Yksinäinen olen etupäässä siis masennuksen takia, mutta en sitten osaa sanoa kumpi niisti oli ensin. Yksinäisyys kai.
Kysymys: olenko sekoamassa lopullisesti? Pitäisikö huolestua ja tehdä asialle jotakin?
Vastaukset 43
Vanhimmat
Sama täällä. Tutulta kuulostaa. En tiedä oletko sekoamassa, minä en ainakaan koe olevani. Tiedän mikä on totta ja mikä mielikuvitusta, osaan erottaa nämä toisistaan. Eikö sairauteen kuuluisi, ettei enää osaa erottaa totta ja mielikuvitusta toisistaan? Eräältä henkilöltä olen kuullut mielipiteen, että tällaisista ajatuksista täytyisi päästä eroon. En vaan tiedä miten se onnistuu. Siitä on tullut tapa. Kannattaa kuitenkin keskittyä niin, ettei ihmisten ilmoilla puhele ääneen tai edes kuiskatenkaan, se ei vaikuta kovin normaalilta. Ensin voisi yrittää muuttaa puhuminen vain ajatteluksi ja jos vaikka jossain vaiheessa pääsisi siitä ajattelustakin eroon. En vaan osaa neuvoa kuinka se onnistuu. Tahdonvoimalla vaan, kai.
omistuista ainakaan minulle :D Minulla on myös mielikuvitusmaailma ja toisinaan luon sitä kuvin ja sanoin paperille. Oma maailma on niin paljon parempi ja mielenkiintoisempi paikka kuin "oikea" maailma tylsine velvollisuuksineen ja pakkopullineen.
Jos minulla olisi varaa, ostaisin oman kämpän/ talon jonne mökkihöperöityisin mielikuvitukseni kanssa ja todennäköisesti vieraantuisin kokonaan "normaalista" elämästä.
Toiveena on kuitenkin löytää joku hengenheimolainen elämänkumppaniksi, jonka kanssa elää yhdessä ja yhteisymmärryksessä. Olenkin miettinyt, että mistäpä sitä löytäisi sellaisen "haaveilijamiehen/ tiedemiehen" jota ei myöskään maallinen pyöritys ja mammona inspaa????
Jotenkaan en viihdy suurissa laumoissa ja verkostoissa. Oma pieni, tuttu ja turvallinen on viihtyisämpi. Vähän outoa että minusta tuli tällainen (teininä alkoi tulemaan), koska lapsena olin todella sosiaalinen ja meneväinen. Hassua. Liekö joku geeni puhjennut myöhällä iällä kukkaan. Harvemmin ihmisen sosiaalisuus tekee kuperkeikan.
Aki Sirkesalo: Pelkkää kuvitelmaa
http://www.youtube.com/watch_popup?v=PCW1BV7vYeA&vq=large
Tiedän monia ihmisiä jotka yksinäisyytensä takia ovat tällaisia. Luulisi että kun ihminen on tarpeeksi eristäytynyt ja yksinäinen hän alkaa etsiä lohtua omasta mielikuituksestaan. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa tai hullua kunhan osaisi herjetä siitä enemmän ihmisten seuraan, muuten saattaa tuo todellisuudentaju mennä vielä huonompaan suuntaan.
Suosittelen kyllä että tekisit asialle jotakin ennen kuin se saa vallan.
Ihmisen päähänpinttymät helposti lähtevät elämään oma elämäänsä ja kyllä uskon että tuo pahimmillaan voi muuttua jopa skitsofreniaksi.
Ei se muutu päivässä eikä viikossa mutta kyllä vuodessa jo tuollainen voisi tapahtua.
Jos seuraa etsit niin etsi vain rohkeasti netistä. Ei se ainakaan mitään maksakkaan.
Naiset saavat n. 99%:n varmuudella seuraa. Miesten kohdalla seuraa saavat yleensä sellaiset miehet jotka ovat tottuneet saamaan sitä aikaisemminkin.
Tutulta kuulostaa. Itse mietiskelen myös paljon ja kun ei ole kavereita, niin aika paljon on on juuri tuollaisia mielikuvitusjuttuja. Keksin päässäni näitä juttuja ikäänkuin jotain saippuasarjaa. Ei ole mennyt todellisuudentajua ja mielikuvitus ainakaan vielä sekaisin.
Kas, muillakin samoja taipumuksia.
Itse en ole yksinäinen mutta minulla on siitä huolimatta pääni sisäällä oma maailma arkisine touhuineen, on työpaikat, harrastukset, autot yms.
Siihen maailmaan on kivaotaa trippi silloin kun siltä tuntuu.
En ole koskaan pitänyt sitä minään ongelmana
Mulla on ollu sama juttu koko pienen elämäni. Pienenä en olisi tarvinnut oikeastaan leluja, pääsi vain mielikuvitusmaailmaan sisälle niin oli ihan kuin transsiin olisi vaipunut. :p Siinä vaiheessa se oli kivaa, mutta luulen että se oli selviytymiskeino pelosta ja ahdistuksesta, joita jouduin kokemaan kakarana.
Lukioaikoina ja yläasteella tätä en ole juuri tehnyt. Nyt kun on ollut vähän aikaa niin ettei juuri ole ollut seuraa tai tekemistä ja tuntuu että pää hajoaa (taas), niin olen alkanut taas kuvittelemaan. Aina näissä kuvitelmissa mieki olen pidetty, jotenkin onnellinen, pärjään ja olen jotakin. Nyt tuntuu että en ole mitään - miten se menikään Palen sanoin - viraston tukema, tilastolukema? ;) Häätyy yrittää suoriutua arkielämästä huumorilla. Ei tule muuten mitään.
Miksei voitais kaikki me yksinäiset mielikuvitusmaailmassa hengailevat tutustua? Kyllä meillä kaikilla joku sieluntoveri täällä on, löytäminen vain näyttää vievän hitosti aikaa...
Kuulostaa aika tutulta. Luulen että tuo on tosi yleistä. Mielikuvituksessa seikkailee tavallaan sellainen toiveminä, jollainen haluaisi olla ja jolle sellaiset asiat on helppoja jotka itselle ovat vaikeita tai tuntuvat melkein utopistisilta.
En mä ainakaan oo koskaan huolestunut mielikuvitusminästäni. On mulle tosin aina ollut selvää mikä on todellista ja mikä mielikuvitusta.
"En mä ainakaan oo koskaan huolestunut mielikuvitusminästäni. On mulle tosin aina ollut selvää mikä on todellista ja mikä mielikuvitusta."
Enpä minäkään näe tässä ongelmaa. Pahana sen sijaan pidän esim. jos levittää muista ihmisistä keksimiään tarinoita juoruina eteen päin ja saa muut uskomaan niihin. Tämä on hyvin yleistä toimintaa, eikä sitä juuri ihmetellä tai jakseta paheksua.
Ihan normaalia, enemmän minua ihmettää lapsikieli.
Tarkoitan sitä että jos yrittää puhua vakavia ja syväällisiä jonkun tutun kanssa, tämä muuttaa heti äänensä ja puhetapansa tälaiseksi lapsikieleksi, niin että lähtee maku edes yrittää. Näin on käynyt kolmen eri ihmisen kanssa kun olen yrittänyt keskustelua virittää joista yhdellä ei ollu mitään yhteyttä kahteen muuhun joten olen tehnyt olettamuksen että kyseessä on suomalainen kultuuri eikä vain näiden kolmen ihmisen psykolokiset ongelmat.
Olen miettinyt mikä siinä on taustalla.
Uskon että kyseessä on jonkinlainen yleinen suojautumis mekanismi ja että asia liittyy yleiseen huonoon moraaliin. Haluaisin muuttaa jonnekin jossa ihmiset on rehelisenpiä, vähemmän hyväksi käyttöä yrittäviä ja syvällisempiä
Tuo lapsikielen käyttäminen on valtapeliä ja toisen alistamista, siinä lapsikielen käyttäjä hyvin tietoisesti ssettaa itsensä ylempiarvoiseen asemaan siten että kohde varmasti sen tajuaa.
Ei muuta kuin lässytä takaisin.
En tiedä kuinka yleistä tämä on, muta minulla on aina ollut "päänsisäinen elämä", enkä pidä tätä ongelmana. Pikemminkin ajattelen unelmoivani ja pakenevani todellisuutta, joka joskus stressaa ja turhauttaa. Ero todellisuuden ja kuvitelmien välillä on selkeä. Toisaalta en missään nimessä kertoisi kenellekään, mitä päässäni pyörittelen ja yksinpuhelut rajoitan kotioloihin. Tottahan moni pitäisi tällaista "haaveilijaa" hulluna, mutta eiköhän samanlainen mielikuvittelu ole edellytys esim. luovissa ammateissa?
Ja lopuksi vinkki teille, jotka arvelette puhuvanne yksin julkisilla paikoilla, laittakaa hands-free -laite korvalle, eikä kukaan epäile teidän olevan hoidon tarpeessa ;)
Jos minut ja joku "normi" henkilö suljettaisiin pariksi päiväksi yksin huoneeseen, se toinenhan hajoaisi jo parin tunnin jälkeen. Minä taas osaisin luoda kokonaisen maailman ympärilleni pelkällä mielikuvituksellani, eikä olisi mikään ongelma hengailla siellä pari päivää. Sanovat minun elämääni köyhäksi, vaikka itse tarvitsevat jatkuvasti jotain konkreettista saadakseen kiksejä. Ei nyt niinkään, etten itsekin haluaisi puhua jonkun oikean ihmisen kanssa, mutta en nyt kumminkaan itke hajoavani, jos hetken joutuu yksin olemaan. Tosin meikäläisen hetki on hivenen venähtänyt, joten välillä täytyy hivenen purnata, mutta se sallittakoon, jooko?
Melkein samahan tuo olis ollu, jos oisin elänyt yli 10v. jossakin suljettujen ovien
takana, välillä vanginvartijoiden kans vain vähän jutellen. Enkä siis ole mitään isompaa rikosta edes tehnyt ja silti tää on menny näin, vapaalla jalalla ollessa.
Eli mää oon harjaantunu olemaan yksikseni jo piiitkääään. Oikeastaan jo yli
20 vuotta. Enkä vieläkään muuta kuin jos harvoin päähän sattuu tulemaan muisto jostain kaukaisesta huvittavasta tapahtumasta ja se liittyy jotenkin esim. katselemaani nettisivuun, saatan hekottaa hieman ittekseni. Kaippa mun
päänupissa sen kummempaa todella suurta toimintahäiriötä ole, jaksamisen
kans on vaan niin ja näin.
Olen ihastunut tosielämässä erääseen naiseen, mutta en uskalla ottaa häneen yhteyttä.
Hän kuitenkin on kulkenut kuvitelmissani kanssani kaikkialle jo vuoden verran ja kaverinani osallistuu päivän askareisiin.
Hän pitää minusta varmasti huomattavasti enemmän kuvitelmassani, kuin tosielämässä koskaan pitäisi, joten miksi edes ottaa se riski, uskaltautua tutustumaan häneen ja pettyä, kun hän on kuvitelmissani niin ihana ja pitää minusta. Huumorini uppoaa, eikä koskaan tarvitse hävetä itseään, kuten yleensä. Voin olla avoin ihan kaikessa ja hän ymmärtää kiintyen minuun sen myötä vain entistä enemmän. Kuvittelen hänet kanssani eri tilanteisiin, puhun hänelle niin hauskoja, kuin syvällisiä ja kauniita. Hän näkee hyvät puoleni ja on tietysti ihan rakastunut minuun. Hymyilen ujosti tai naureskelen yksinäni bussissa tai muualla, kun ajattelen hänet siihen tilanteeseen tai häntä muuten muistellen välisiämme kuvittelemiani tapaamisia ja keskusteluja.
Puhun myös ääneen, hänelle tai ajatuksissani muuten, enimmäkseen kotona, mutta joskus myös julkisesti, viimeksi pari päivää sitten marketissa. Puhun hiljaa ja epäselvästi. Ei ne kuule mitä puhun, huomaavat vain että puhun itsekseni.
Tuossa on se riski, että ihastut kuvitelmaan. Kun tosielämässä ryhtyisit suhteeseen hänen kanssaan, hän ei ehkä olisikaan samanlainen kuin kuvitelmissasi, ja suhde kaatuisi siihen.
Olet väärässä. Vaikka on mielikuvitusmaailma, ei se tarkoita ainakaan omalla kohdallani, että tosielämässä sekoittaisin näitä asioita/maailmoja keskenään, jos olisimme yhteydessä.
Tosielämässä ei olisi olemassa oikein mitään suurempia odotuksia hänen suhteensa, muuta kuin, että hän pitäisi/olisi kiinnostunut musta ihan kaverina tai parhaimmillaan ystävänä. Mutta sekin on odotuksena liian suuri.
Ei oma luomani mielikuvitusmaailma meistä ole minulle sama, kuin odotus tosielämässä hänen suhteensa tai että luulisin hänen olevan samanlainen kuin itse tarkoituksella luomissani mielikuvissa.
Pettymykset ihmissuhteissa ja niiden myötä huonontunut itsetunto ja epätoivo vaikeuttavat uskomaan, että ylipäätään kenellekään olisin sopiva ystäväksi saati enemmäksi. Tuntuu raskaalta, kun tutustuessa muihin osaa odottaa koko ajan sitä tulevaa pettymystä, sattuu jo valmiiksi ja saa hävetä itseään tai katua muuten, kun tulee sanottua tai tehtyä jotain muka outoa.
En ole myöskään sellainen, joka tuosta noin vain hyppäisi seurustelusuhteeseen, vaan sitä ennen varmasti ystävystyttäisiin ja jäätäisiin sitten ystäviksi tai enemmän, jos sellainen mahdollista.
Ei haittaisi "pelkkä" ystävyyssuhde ollenkaan totaalisen yksinäistä.
En tule tapaamaan tosielämässä tätä kyseistä naista, että se siitä..
Tutulta kuulostaa, on ollut erilaisiakin maailmoja päänsisällä, en kyllä puheluita käy sielä mietin vaan mitä teen siellä,missä meen ja ihmissuhteita, haluaisin kyllä lopettaa tämän koska masennun aina kun tajuan että mulla on vaan 1 elämä, ja en voi saada semmosta elämää koskaan, mistä haaveilen, koska siellä olen aivan eri ihminen :)
Voisin tietenkin muokata elämästäni samankaltaisen, mutta ei oo voimia..
ja sillä välin kun haaveilen olemattomasta, oma elämäni valuu hukkaan..
Statuesque (Bill Nighy)
http://www.youtube.com/watch_popup?v=B0Hhh2rQXl8&vq=medium
http://www.tohtori.fi/?page=1341824&id=4805646
Ei kai tuo nyt kovin ihmeellistä ole. Itse olen asunut jo 8 vuotta yksinään ja ajattelen ainakin usein ääneen asunnollani ja nyt olen huomannut tekeväni sitä jo myös muuallakin. Jatkuvasti tulee myös mietittyä kaikenlaisia asioita ja tehtyä keskustelua itsensä kanssa. Kai sitä kohta hourulaan joutaa.
Sanotaan että vanhemmiten aika menee aina vain nopeammin.
Ehkäpä se johtuu siitä että sitä viettää aina vain vähemmän aikaa tässä ja nyt, elämä siirtyy pikkuhiljaa enemmän sinne oman pollan sisälle.
Minä juttelen joskus ääneenkin mielikuvitustyttöystäväni kanssa.
Minä olen vienyt mielikuvitus maailman ja mielikuvitus tyttöystävän vielä pidemmälle. Töissä jos kysyvät suunnitelmia, kun tulee pitkäviikonloppu niin kerron lähteväni naisystäväni kanssa reissuun. Ihanaa mielen hajoamista!! Koska toisinaan jopa kuvittelen itsekkin asian todeksi.
Hakeudu hoitoon.
Yritin päästä eroon mielikuvitusihmisistä ja kun se ei onnistunut keksin, että alan keskustella oikeiden ihmisten kanssa netissä... jospa silloin mielikuvitusihmiset katoaisivat vähän kuin tarpeettomina. Mutta eivät ole kadonneet.
Nää nykyajan nettikuviot on asia erikseen. Jos siihen kaikkeen tarjontaan, mitä siellä on, sitten jotain hölisee silloin tällöin. Huudetaanhan sitä töllön
lätkämatseillekkin, yksin tai muiden kans. Ongelmalliseksi sen tekee se
tosiasia, että nää laitteet voidaan valjastaa vakoiluun, eli sun hölinät sitten
välittyy ties minne, ja joissakin tapauksissa vieläpä kuvan kera. Silloin kun näin tapahtuu, minkäänlaista yksityisyyden suojaa ei ole oikeastaan olemassakaan enää. Eli kun netin aukaiset h*lvetinkoneella, aukaiset samalla väylän suoraan sun elämääs, huoneesees rikollisille. Toisen ihmisen nettikoneen krakkerointi on rikos, tähän vaan ei ole tänä päivänä resursseja mm. poliiseilla puuttua.
Taitaa koko Suomessa olla "nettipoliiseja" alle sata. Bad Guys - niitä on
siellä vastassa pikkuisen paaljon. Ja tää raja Good guys, bad guys, se on
häilyvä. Mihin kategoriaan pitäisi luokitella eri maiden tiedustelupalvelut,
organisaatiot joiden toimenkuvaan kuuluu kerätä tietoa mahdollisimman
paljon, sinustakin.
Itselleni ainakin tuttua puuhaa tuo päänsisällä puhuminen :D
Yleisesti homma lähtee siitä ,että yritän selittää jotain asiaa kaverilleni oikeassa elämässä , sitten parin päivän päästä mietin yksin kotona(illalla,aamulla), että selitimpäs noin yksinkertaisen asian huonosti ja miten olisin voinut sen selittää paremmin :D
Keskustelun lopussa siellä saattaa olla useampikin ihminen puhumassa pääni sisällä.
Itsekin joskus teen niin. Se on kivaa elää tekomaailmassa jossa voi tehdä ja saa mitä haluaa. Voi itse ohjata tapahtumia. Minusta se on ihan hyvä niin, ei anakaan aika käy tylsäksi. Pelottaa vaan että sekoaa.. Ei onneksi niin vielä ole käynyt. Nykyisin en ole niin tehnyt niin usein eikä se onnistu niin hyvin enää.
Hah luulin olevani ainoa joka elää mielikuvitusmaailmassa :D Itse käytän sitä pakokeinona tästä maailmasta josta saan vaan ahdistusta, paineita ja masennusta... Pääni sisällä on vaan niin paljon parempi elää ja se elämä sielä on jopa elämisen arvoista. Välillä vaan pelottaa että jos jokupäivä hukun sinne kokonaan,,,
No juu, mullakin on välillä aika hurjaa elämää pään sisällä.Mä en nyt yleensä ääneen puhu niissä tilanteissa. Se on enemmänkin sellaista "äänetöntä" puhetta jonkun kanssa. Pahin tilanne on yleensä nukkumaan mennessä. On mukamas niin paljon asiaa jollekin.
Välillä olen poika/mies haaveissani ja alan niin kuin elämään sitä elämää pääni sisällä. Yleensä elän myös tiettyjä tilanteita uudelleen eli mietin esim sanani uudelleen ja teen asiat oikein siinä tilanteessa. Mutta ei näitä oikein voi muille kertoa. Taitaa ne vähät kaveritkin kaikota, kun sanoo elävänsä jotain blondin homopojan elämää pään sisällä :) Älkää pitäkö nyt mua aivan hönttinä. Pahinta kaikista on se, että olisin ehkä halunnutkin olla poika. Siitä ne haaveet varmasti johtuvatkin. Pakenen siihen sisäiseen elämään, missä voin olla poika. Ja tietysti joku muukin aina merikapteenista huippu-urheilijaan.
Ei ihme, että se todellinen elämä sitten kärsiikin.
Mä oon menny niin pitkälle että oikea elämä ja mielikuvitus elämä sekoittuvat yhteen. Näen ja kuulen kaikkea mitä muut eivät nää ja kaikki alkoi siitä kun tei kerran happihumalan ja silloin sr maailma avautui
Ihanaa, että tämä vanha ketju on taas noussut. Itsekin olen lapsesta saakka haaveillut eli elänyt paljoltti pään sisallä. Koen mielikuvitusmaailman turvapaikaksi pahasta maailmasta ja keinoksi hoitaa mielenterveyttä(!). Todellisessa elämässäni ei ole paljoa sisältöä tai saavutuksia - varsinkaan toisten mielestä. Nyt vanhempana, kun oikeat mahdollisuudet on jo sivuutettu, tulee joskus mieleen, että olisinko saanut live-elämässäni enemmän aikaan, jos viihtyisi niin hyvin haavemaailmoissa.
Itse käyn myös aika paljon keskustelua pääni sisällä :) Kuulostat mielenkiintoiselta etkä lainkaan hullulta!
Hah hah :) Oli mukava törmätä taas tuohon vanhaan viestiini. En enää muistanutkaan mitä kaikkea tänne on tullut kirjoitettua. Ikävää on se, että oma haavemaailmani on nyt vähän "kuihtunut ".On se toisaalta tietysti hyväkin asia, ehkä tulee keskityttyä enemmän tähän todelliseen elämään.
Kumpi parempi: onnellinen haavemaailmassa...Tylsä todellisessa??
Tätä "todellista" maailmaa emme saa mukaamme
Kaikki "suurtyömme" on jätettävä tänne halusimme tai ei!!
Minulla on lapsesta saakka ollut todella vahva mielikuvitusmaailma. Olin ainoa lapsi ja aika yksinäinen, joten pakenin todellisuutta pään sisään. Vielä nykyään,
kun olen 23-vuotias, luon mielessäni useita maailmoja, joissa voin seikkailla ilman rajoituksia. En tiedä onko tämä normaalia, mutta tietyllä tavalla osa minua, jota en halua menettää.
Olipa lohduttavaa lukea, että meitä on muitakin kuin minä. Olen ollut tosi huolissani itsestäni ja pään sisäisestä maailmastani, jossa käyn päivittäin keskusteluja esimerkiksi vaikeista tilanteista töissä. Olen yleensä pään sisäisessä maailmassani huomattavasti nokkeampi ja viisaampi ratkaisemaan ihmisten ongelmia, kuin todellisessa työtilanteessa. Jotenkin vaan tuntuu, että pakenen noita todellisia tilanteita tuohon pään sisäiseen maailmaan ja siitä on tullut jokapäiväinen tapa. Rassaa välilllä tos paljon, mutta kun en tiedä miten siitä tavasta irti pääsisin. Asun ja elän yksin, joten se lienee osasyy siihen, että pitää käydä näitä yksinäisia keskusteluja oman itsensä kanssa, sekä ääneen että hiljakseen. Joskus tuntuu, että sekoan tuohon tunteeseen....mutta kiva oli saada purkaa tunnot tänään tähän viestiin, tarttis varmaan tehdä näin useammin.
Onko kirjailijatkin sitten hulluja kun kehittelevät kaikenmaailman tarinoita ja vielä saavat (ehkä) rahaakin siitä?
Eivät minun mielestäni. Tuo kuullostaa lähinnä luovalta.
-> ap
Et sinä pöpi ole,piemminkin sinulla on ominaisuus jota ei monella ole. Nauti siitä.
Elämä näet on paljon muutakin kuin vain tuo ulkomaailma tuolla.
Kiitoksia kommenteista. Enpä ole ennen ajatellut, että nuo päänsisäiset keskustelut voisivat olla rikkaus!!!