Kateeks käy...

Ja kateeks käy siis niitä, joilla on anoppi ja mummu lapsille. Tämä oli otsikkoni tarkoitus... Jos joku ei ymmärtänyt.

No voit sitten lopettaa itkemisen tuosta asiasta, kun sinulla näköjään on muutakin itkeskelyn aihetta.

Miehesi äiti ei nyt sitten halua kuulua teidän yhteisöön sillä tavalla kuin sinä toivoisit. Jotain hän ilmeisesti tekee lapsen läsnäollessa oikeinkin, jos kerran "pieni niin rakastaa mummiaan", mikäli ei tuo nyt sitten vain ollut sinulta joku tunteisiin vetoava korulause (jonka merkitystä et tullut loppuun asti miettineeksi).

Toisia ei voi muuttaa ja elämä on, ei tälle mitään voi. Tietysti on kurjaa sinulle, ja varmaan miehellesi vielä kurjempaa, mutta nämä ovat semmoisia asioita joille ei sitten vain mitään voi. Parempi miettiä ja suunnata energiansa sellaisiin joille jotain voikin.

Tilanne voi olla toisinkin.. Tyttäreni sai lapsen kuukausi sitten. Vävyni inhoaa minua sekä tyttäreni siskoja. Erityisesti minua. Syytä hän ei ole kertonut mutta koska en oikeasti häntä edes tunne ja ovat olleet yhdessä vasta 1,5 vuotta niin tuskin hänkään minua. Olemme tavanneet raskausaikana noin kerran viikossa kun olen heillä käynyt. Mies ei ole puhunut minulle mitään vaikka olen yrittänyt saada häntä keskusteluihin mukaa.än. Tyttäreni pääsi raskausaikana satunnaisesti käymään mutta siitä tuli aina riita heille. Kuten myös siitä että tyttäreni halusi katsomaan sisartaan sairaalaan.

Vauvan synnyttyä tilanne paheni. Mies esti vauvan syliini ottamisen, se kiellettiin siis tyystin. Kun kysyin sopiiko heille että tulen käymään, tytär joutuu keksimään tekosyita miksi en voi mennä. Tyttären kanssa olemme puhuneet tästä ja tytär siskolleen purkaa asiaa jonka vuoksi on ahdistunut.

Nyt minua ei huolita ristiäisiin. Kerroin tyttärelleni rakastavani häntä ja olevani tarvittaessa tukena kaikissa tilanteissa mutta koska olemassaoloni aiheuttaa heidän välilleen hurjia riitoja, en halua pahentaa tilannetta. Jouduin siis eristetyksi tyttärentyttäreni elämästä. Odotin mummina olemista hirmuisesti, nyt joudun luopumaan haaveesta. Tuntuu siltä että sydäntä revitään irti..

Kysymyksessä hyvin nuori pari.
En ole tehnyt miehelle tai heidän suhteelleen mitään pahaa, mies ei vaan pidä minusta.

Ajattelennäin: Olet kyllä ihan oikeassa. Mulla on muutakin itkeskelyn aihetta tällä hetkellä. Ja suoraan sanottuna en oo 4 kk:n muuta tehnytkään, kun koko ajan tulvii huonoja uutisia. Siksi juuri harmittaa, kun hätä on suurin, ei apua tule sieltä lähimmältä tasolta. Ja voi olla, että annan ollakin... ja suuntaan energiani sinne, mihin voin. Ei kai sitä muutakaan voi, kun en ole varma, voinko ottaa häneen itse yhteyttä...? En tiedä, rakastaako lapseni varsinaisesti mummuaan, mutta puhuu hänestä usein, ja on sanonut, että haluaisi mummulle kylään. Kyllähän minä tämän rakkaudeksi tulkitsen, ainakin tämä mummu osaa olla rauhallinen ja johdonmukainen, ja lapseni pitää tällaisesta.

Syvälle sydämeen sattuu: Olen tosi pahoillani puolestasi. Kuulostat oikein mukavalta, hyvää tarkoittavalta ja lämpimältä ihmiseltä. Toivon kovasti, että välinne säilyvät hyvänä. Vävylläsi taitaa olla jotain ongelmia... pidä yhteyttä tyttäresi kanssa.

Unohda se koko akka. Parempi kun et mieti sitä ollenkaan. Sitä paitsi, on monia, jotka eivät tod. saa vanhemmiltaan mitään apua, vaan hoitavat itse lastensa lisäksi myös sairaita vanhempiaan...

Juu, näköjään on vallitseva trendi. Ajatellaan, että ei enää tarvi välittää kersoista ku ne on jo aikuisia ja nyt alkaa se oma elämä, kun kaikki on ensin "uhrattu" lasten vuoksi... Mun mielestä ainoastaan nuoruusaika on sitä huoletonta. Sen jälkeen kun tulee lapset, hoidetaan niitä. Sitten ne saa lapsia ja autetaan aina välillä, sitä on lähimmäisistä huolehtiminen. Kun itse tulee vanhaksi, omat lapset auttaa sitte vanhempia. Eikö se oo sitä normaalia elämän kiertokulkua?

Älä ainakaan enää kiusaa miestäsi tuolla äiti-asialla. MInä kysyn sinulta ihminen, miksi anopppisi on noin tärkeä ihmin en sinulle kun sinulla tuntuu olevan ympärillä omaakin perhettä? Mikä pakkomielle tuollainen on?
Olet tehnyt ongelman asiasta jonka ei pitäisi olla ongelma. KUn luen juttuasi, alan ymmärtää anoppiasi.
Pahoittelen epäonnea tulevan lapsen kanssa. Miten ihmeessä kuvittelet, että anoppi tarvitsee tuota uutta lasta?. Sehän on teidän projektinne.
Joillekin isovanhemmuus on tärkeämpi kuin toiselle, mutta ei sillä kannat ihmistä mitata. Anoppisi on hoitanut elämässä osuutensa ja sen ansiosta sinulla on nyt tuo ihana mies ja odotuksia tuntuu riittävän.

No tuskin on millekään asialle eduksi että ap ottaa anoppiinsa yhteyttä. Hän nyt toivoo apua enemmän kuin tältä anopilta on mahdollista saada, ja sillä siisti. Ikävää että on näin, mutta taitaa olla niin, että anoppi tosiaan haluaa nyt elää omaa elämäänsä; saattaa olla myös niin, että anoppia pelottaa ap:n tapaisen "herkän tunneihmisen" vuolas tunteminen, joka peittää alleen hiljaisempien ihmisten tunneilmaisut (jotka eivät ehkä ole niin värikkäitä), ja kuulumiset yleensä.

En tiedä osuiko kirjoitukseni joitain tänne vastanneita arkaan paikkaan, jotenkin kärkkäitä kommentteja tullut... :)

No kuitenkin... olen itse aika sukurakas ja meillä on hyvät välit sukulaisten kesken. Mieheni suku on kieltämättä hieman eri planeetalta. Olen lapsesta saakka saanut sellaisen itsestään selvän käsityksen siitä, että lähimmäisiään autetaan ja että perhe on aina ykkönen. Anteeksi, jos jonkun mielestä ei näin saisi ajatella.

Tämän vuoksi tuntuu pahalta. Jos anopillani olisi vaikea sairaus ja hätä, auttaisin häntä ihan ilman pyytämättä. Kyseessähän on nyt ainoastaan hänen poikansa, jonka kanssa hän ei halua olla tekemisissä. Ei ole halunnut olla ilmeisesti ennen minunkaan kuvioihin tuloani.

Tämän tajusi mieheni. En ole koskaan liiemmälti kiinnittänyt asiaan niin paljon huomiota, sillä omat vanhempani eivät ole etäisiä, päin vastoin. Siksipä en huomannut mieheni tuskaa, kun minun vanhempani käyvät meillä, teemme paljon asioita yhdessä ja olen pitänyt tällaista asiaa itsestään selvänä. Koska välini anoppini kanssa ovat aina olleet etäiset, en kiinnittänyt aluksi itse asiaan huomiota lainkaan, ennen kuin mieheni otti asian puheeksi kanssani. Eli sen, että hänen oma äitinsä ei välitä. Minusta oli aika raskasta tajuta tämä asia myös. Voin ainoastaan etäisesti ajatella, miltä miehestäni mahtaakaan tuntua, kun itsestäni asia tuntuu pahalta.

Tällä hetkellä olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että emme pidä tähän ihmiseen yhteyttä ennen kuin hän omaehtoisesti ja oma-aloitteisesti tulee meillä käymään, niin kuin me olemme hänellä kyläilleet ja niin monesti hänet meille kutsuneet.

Oma on asiansa. Edestään löytää kyllä varmasti, sillä lapset kasvavat ja on harmi, kun eivät mummuansa tunne. Tämän asian kanssa lapseni ja meidän perheemme on siis elettävä. Hän voi ihan rauhassa nauttia omasta vapaasta ajastaan, ainakin minun puolestani.

Kylläpä näitä samanlaisia kohtaloita riittää!
Meilläkin mieheni äiti, lastemme mummo, ei häntä kiinnosta käydä meillä (välimatkaa hukeat 5km) vaikka on pyydetty ja sanottu että saa tulla millon vaan. Ja erityisesti voisi joskus kävästä katsomassa lapsia kun ovat tulleet koulusta mutta mummo ei käy. Sen olen huomannut, että hän odottaa aina yhteydenottoa sinnepäin eli lastenkin pitäs mummolle soitella. Meidän lapset ei kuitenkaan hänelle halua soittaa, kun ei heillä ole asiaa, kun eivät ole läheisiä eikä mummo (mun mielestä aikuisen pitäs ottaa lapsiin yhteyttä eikä toisinpäin) ota heihin yhteyttä.

Täysin käsittämätön tilanne mulle, en olis voinu kuvitella että näin voi käydä. Ja yritin minäkin aikanaan niin paljon olla läheisissä väleissä anopin kanssa, mutta kun mummo on etäinen ja itsekäs eikä välitä meidän lapsista, niin se ei onnistu. Miehen sisko on erittäin läheinen (joskus tuntuu että riippuvainen) äitinsä kanssa ja heidän lapset viettävätkin aikaa paljon mummolassa ja heiidän kanssaan reissataan ja harrastetaan.

V...tuttaa, mutta minkäs teet?? En minä ainakaan halua viettää elämääni miettimällä mitä mummon kanssa pitäisi tehdä. Mieheni on myöskin sanonut äidilleen ja isälleen muutaman kerran, että olkaa meidänkin lasten kanssa, kun ne kasvaa ja kohta eivät enää halua olla teidän kanssa, kun jäävät etäisiksi. Ei mummo suostu ymmärtämään, että hänessä olisi vikaa. Vikahan siis on meissä, kun emme käy (mummolassa on aina mieheni sisko lapsineen ja emme saa puhua mummon kanssa ikinä rauhassa) enää kylässä kuten ennen jaksettiin käydä ja yrittää. Jostain syystä ihana pappa käy kuitenkin meillä, melkein joka viikko! Siitä olemme iloisia!

Määräänsä enempää ei eriarvoisuutta pidäkään sietää. Minua ei haittaa, jos mummo viettää enemmän aikaa muiden lasten kanssa, kunhan meidänkin lasten kanssa silloin tällöin olis. Käytännöllisesti katsoen hän ei koskaan pyydä meidän lapsia sinne. "Piti pyytää teidänkin lapset" ja "piti soittaa teidänkin lapsille" on aika usein kuullut fraasit jotka ei paljon mieltä lämmitä.