Partisaanien liikehdinnän erityispiirteitä Karjalassa vuosina 1941—1944
Karjalassa tapahtuneen partisaanien liikehdinnän historiankirjoitus on laajaa. Sitä on tutkittu tarpeeksi hyvin. .................
Partisaanien liikehdintää Pohjois–Venäjällä tutkitaan myös Suomessa. Viime vuosina on tutkittu neuvostopartisaanien toimia siviiliväestöä vastaan sodan aikana Suomessa (ks. esimerkiksi Erkkilä V. Vaiettu sota. Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin. Helsinki: Arator Oy. 1999). Suomessa on ilmaistu mielipiteitä, että neuvostopartisaanien toimintaa maassa voidaan tarkastella sotarikoksena, Haagin sopimuksen mukaisesti sekä ilman kanneaikaa.
Me ymmärrämme suomalaisten kansalaisten tuskan, koska omassa maassamme kuoli sodan aikana miljoonia siviilejä. Silti kysymystä neuvostopartisaanien syyllisyydestä sotarikollisina ei meidän näkökulmastamme voida periaatteessa esittää. Kansainvälisessä oikeudessa on jo annettu tarkka vastaus — toisen maailmansodan sotarikollisia, koskien näitä vuosia, ovat Saksa ja sen kanssa liittoutuneet valtiot.
Meidän näkemyksemme on, että partisaanikysymys on historiallinen kysymys. Sen tähden on tärkeää, että Venäjän ja Suomen historioitsijat tutkivat neuvostopartisaanien liikkeet Suomessa vuosina 1941—1944. Oletettavasti yhteiset tutkimukset antavat vastauksen moniin meitä askarruttaviin kysymyksiin. Juuri sen takia seminaarin työ on esimerkki kahden maan, Venäjän ja Suomen, yhteistyöstä etsittäessä historiallista totuutta saavuttaaksemme parhaan yhteisymmärryksen kansojemme välillä.
Partisaanien liikehdintä Karjalassa vuosina 1941—1944
Suuren isänmaallisen sodan alettua natsi–Saksan valloittamilla alueilla alettiin muodostaa partisaanijoukkoja. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean ja kansankomissaarien neuvoston 29.6.1941 antamassa direktiivissä "Kaikkien voimien ja keinojen liikekannallepano fasististen valloittajien tuhoamiseksi", Stalinin esiintymisessä radiossa 3.7.1941 sekä kommunistisen puolueen keskuskomitean päätöksessä 18.7.1941 "Taistelujen järjestäminen saksalaisten sotajoukkojen selustaan", esitettiin järjestettäväksi vihollisen selustaan "sietämättömät olosuhteet" viholliselle ja sen avustajille sekä partisaanijoukkojen ja tihutyöjoukkojen muodostaminen tehtävänään räjäyttää siltoja, teitä, tuhota puhelin– ja lennätinyhteydet, metsien, varastojen ja kuormien polttaminen.
Karjalassa partisaanien joukot alkoivat muodostua heinäkuussa 1941.
Yleensä partisaanijoukkoja johtivat keskuskomitean vastuulliset työntekijät. Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin operatiivisia työntekijöitä määrättiin yksiköiden tiedustelukomentajien virkoihin, paikallisten puolue– ja neuvostoelinten työntekijöitä komissaareiksi. Joukoilta puuttui partisaani–, sota– ja tiedustelutoimien johtokokemus.
Karjalan partisaaniliikehdinnän kohdalla voi huomioida kolme tyypillistä vaihetta. Ensimmäinen vaihe on heinäkuusta joulukuun alkuun vuonna 1941, jolloin sotajoukot rintamalla kävivät raskaita puolustustaisteluja. Tämä vaihe on partisaanien synty– ja muotoutumisvaihe. Toinen vaihe, ajanjakso joulukuusta 1941 kesäkuuhun 1944, oli Karjalan rintaman sotajoukkojen vakaan puolustuksen aikaa, jolloin partisaanit laajensivat toimintaansa pitkäaikaisilla ja lyhytaikaisilla hyökkäyksillä vihollisen selustaan. He toimivat Karjalassa myös valloitettujen alueiden ulkopuolella, tekivät sotaretkiä myös Suomen maaperälle. Tässä vaiheessa määräytyi partisaanivoimien rakenne, komentoporras muotoutui, kehitettiin partisaanisodan taktiikkaa. Kolmas vaihe oli kesäkuusta 1944, neuvostoarmeijan osastojen hyökkäyksestä Karjalan rintamalla Karjalan täydelliseen vapautumiseen suomalaisista sotajoukoista syyskuussa 1944.
Karjalan partisaanit taistelivat 38 kuukautta. Kolmessa vuodessa he tuhosivat ja haavoittivat noin muutama tuhat vihollisen sotilasta ja upseeria, hävittivät 53 vastustajan kasarmia, suistivat 31 sotajunaa, räjäyttivät 151 siltaa, 314 autoa, 78 varastoa sekä tuhosivat paljon muuta vihollisen omaisuutta. Erotukseksi muista Neuvostoliiton alueista, joissa oli partisaaniliikehdintää, Karjalassa oli omat erityispiirteensä.
Ensiksikin, paikallisen väestön tuen puuttuminen. Tasavallan miehitetyllä alueella asui hieman yli 80 000 ihmistä, pääasiassa naisia, vanhuksia, lapsia, jotka luonnollisestikaan eivät voineet osallistua aseelliseen taisteluun. Monista paikoista väestö oli siirretty Petroskoihin ja suljettu keskitysleireihin. Tällaisen pakkosiirron syy, kuten käy ilmi eräästä selvityksestä, oli partisaaniliikehdintä, joka oli siinä määrin "vilkasta", että "pantiin toimeen väestön evakuointi". Sellaisissa olosuhteissa on mahdotonta muodostaa, täydentää ja huoltaa partisaanijoukkoja miehitettyjen alueiden paikallisen väestön avulla.
Toiseksi, rintamalinjojen pitkäaikainen vakaus antoi vastapuolelle mahdollisuuden vetää puolustuksen etulinjasta merkittäviä voimia, vahvistaa vanhoja sekä perustaa uusia varuskuntia, tehostaa huolto– ja viestiyhteyksien vartiointia, mikä merkittävästi vaikeutti paartisaanijoukkojen kulkua vihollisen selustassa sekä niiden taistelutoimia. Partisaanit menettivät tärkeimmän — mahdollisuuden suorittaa nopeita, salaisia ja yllättäviä operaatioita.
Kolmanneksi, vaikeuksia partisaaneille aiheuttivat ankara ilmasto — pitkä luminen talvi, kovat pakkaset, kesällä rankat sateet, valoisat yöt, sekä tiettömät taipaleet, metsät ja suot, lukuisat järvet ja joet.
Kokemuksen puute johtaa
ihmismenetyksiin
Partisaanijoukkojen jatkuvasti toiminnassa olleet tukikohdat sijaitsivat Karjalan selusta–alueilla, mutta niiden toiminnalle olivat luonteenomaisia ajoittaiset menot vihollisen selustaan operaatioiden välissä. Pystyäkseen suorittamaan tällaisia tehtäviä oli ylitettävä rintamalinja kahdesti sekä selvittävä 300—500 km:n matkoista.
Partisaanijoukkojen järjestäytymisessä ilmeni erikoislaatuisia tilanteita; yleensä joukoissa oli noin satakunta taistelijaa.
Karjalan olosuhteissa oli mahdotonta hyödyntää suuria partisaanimuodostelmia, minkä osoitti Grigorjevin prikaatin sotaretki. Kesällä 1942 prikaati, johon kuului kuusi osastoa ja muut annetut vahvennukset yhteismäärältään 1 140 ihmistä, vietiin sotaretkelle vihollisen selustaan. Heillä oli taistelutehtävä — tuhota Suomen II armeijakunnan esikunta Porajärven alueella ja hävittää täällä vastustajan viestiyhteydet. Retki kesti 57 päivää, 26 kertaa prikaati ryhtyi taisteluun ja vastustaja kärsi tappion. Kerran prikaati kärsi suuria tappioita — hieman yli 100 ihmistä palasi tukikohtaan. Tämä selittyi sillä, että näin suuren joukon on mahdotonta salaa ylittää rintamalinja ja sen jälkeen liikkua vihollisen selustassa. Siksi prikaati purettiin ja jokainen partisaanijoukko alkoi toimia itsenäisesti.
Partisaanien liikehdintä Karjalassa ei ollut niin massiivista ja aktiivista kuin Ukrainassa tai Valko–Venäjällä, missä partisaanien onnistui sitoa natsi–Saksan divisioonan voimat.
Partisaanijoukot eivät toimineet ainoastaan miehitetyillä alueilla Karjalassa, vaan tekivät retkiä myös Suomen maaperälle. Huhtikuussa 1944 Kantalahden partisaanijoukko otti Suomen alueella vangiksi kuusi suomalaista, jotka luovutettiin 19. armeijalle. Partisaanijoukkojen organisoinnissa oli myös omat erikoispiirteensä. Partisaanijoukkojen lukumäärä kasvoi jatkuvasti. Partisaanien kokonaismäärä vaihteli. 25.7.1941 Karjalan partisaanijoukoissa taisteli 1 471 ihmistä. Ottaen huomioon merkittävät tappiot taisteluissa vuonna 1941 osa partisaaneista siirrettiin Puna–armeijan riveihin. Karjalan partisaanien joukkoja täydennettiin jatkuvasti tuoreilla tulokkailla. Vuosina 1942—1944 pohjoisen metsissä oli 2 366 taistelijaa. Vuonna 1944 partisaanijoukoissa oli 1 700 ihmistä.
Sodan alussa partisaanijoukkoja muodostettiin ja niitä täydennettiin pääasiassa Karjalais–suomalaisen neuvostotasavallan alueilta sekä osittain Vologdan alueelta. Joten vuosina 1942—1944 Karjalan rintaman partisaanijoukoissa oli taistelijoita eri alueilta seuraavasti: Arkangelista 533 ihmistä, Murmanskista 292, Leningradista 234, Vologdasta 120 ja Sverdlovskista sekä muilta alueilta. Mukana oli myös rikollisia, joiden vangitsemisaika oli kulunut loppuun. Maaliskuussa 1943 Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin työsiirtoloista tuli 175 ihmistä partisaanien Karjalan rintaman esikuntaan, Arkangelin työsiirtolasta 66 ihmistä, Kargopolista 55.
Tämä on yksi syy siihen, että armeijan vastavakoilu totesi partisaanijoukkojen miehistössä olevan huomattavan määrän epäilyttäviä aineksia.
Kokemuksen puute partisaani–, taistelu– ja tiedustelutoiminnassa lisäsi ihmismenetysten määrää.
Partisaanijoukot toimivat tuholaisjoukkojen tavoin
Lisäksi ilmeni olennainen partisaanitoiminnan erityispiirre — Karjalan rintaman partisaanien esikunnan maastollinen syrjäisyys; se oli sijoitettu Belomorskiin erilleen osastoista ja partisaanijoukoista. Armeijan vastavakoilu havaitsi esikunnan operatiivisen tehottomuuden, sen eristäytyneisyyden rintaman nähden. Kaikki joukkojen sotatoimien johto rajoittui tiedonantoihin radion kautta. Tämä vaikeutti partisaanijoukkojen johtamista, yhteisten toimintojen koordinointia, joskus joukot toimivat operaatioissa täysin yksinään.
Huhtikuussa 1944 Karjalan rintaman vastavakoilu "Smerš":in johto havaitsi erityispiirteitä partisaanitoiminnassa Karjalan rintamalla. Niihin kuului jatkuvasti toimivan tukikohdan puuttuminen vihollisen selustasta. Partisaanijoukot toimivat tuholaisjoukkojen tavoin. Vihollisen selustassa, oloaika riippui suoritetuksi annetun tehtävän luonteesta, se oli keskimäärin 15—20 vuorokautta.
Koko sodan aikana partisaanitiedustelun organisointi ei ollut asiaankuuluvalla tasolla. Tämä näkyi siitä, että joukot eivät suorittaneet heille annettua tehtävää.
Luonnollisestikin herää kysymys partisaanitoiminnan tehokkuudesta Karjalassa. On myönnettävä, että se ei aina ollut asiaankuuluvalla tasolla.
Ankaran luonnehdinnan erään joukon toiminnasta antoi vuonna 1941 Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin neljännen osaston työntekijä. Hän sanoo raportissaan: "Lähes kaikki hyökkäykset vihollisen selustaan rajoittuivat matkailuksi metsiä ja soita pitkin. Tämä on luonteenomaista erityisesti Padani–Selgan hyökkäykselle — 140 km ilman ainuttakaan laukausta." Huhtikuussa 1944 vastavakoilu "Smerš" Karjalan rintamalla totesi, että suurimman osan ajasta partisaanit ovat valmisteluissa ja lomalla (pääasiassa) pysyvissä tukikohdissaan, eli meidän selustassamme.
Viikko ennen aselepoa, 12. syyskuuta 1944, vastaanotettiin päätös Karjalan rintaman partisaanien esikunnan lakkauttamisesta. Saman päivän iltana Murmanskin ja Kantalahden suuntien partisaanijoukoille, jotka olivat menneet syyskuun alussa vuonna 1944 vastustajan selustaan, annettiin radioviesti palata välittömästi omaan tukikohtaansa. Syyskuussa 1944 partisaaniliike Karjalassa lakkasi olemasta: partisaanijoukkojen taistelijat lähetettiin armeijaan, osa entiseen asuinpaikkaansa. 2. joulukuuta vuonna 1944 esikunta Belomorskista siirrettiin Petroskoihin lopullista lakkauttamista varten.
Sergei Verigin:
historiatieteen kandidaatti,
historian tiedekunnan dekaani, Petroskoin yliopisto
Einar Laitinen: historiatieteen kandidaatti, Pohjois–Euroopan kulttuurin ja historian tiede– ja koulutuskeskuksen tutkija, Petroskoin yliopisto
Karjalassa tapahtuneen partisaanien liikehdinnän historiankirjoitus on laajaa. Sitä on tutkittu tarpeeksi hyvin. .................
Partisaanien liikehdintää Pohjois–Venäjällä tutkitaan myös Suomessa. Viime vuosina on tutkittu neuvostopartisaanien toimia siviiliväestöä vastaan sodan aikana Suomessa (ks. esimerkiksi Erkkilä V. Vaiettu sota. Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin. Helsinki: Arator Oy. 1999). Suomessa on ilmaistu mielipiteitä, että neuvostopartisaanien toimintaa maassa voidaan tarkastella sotarikoksena, Haagin sopimuksen mukaisesti sekä ilman kanneaikaa.
Me ymmärrämme suomalaisten kansalaisten tuskan, koska omassa maassamme kuoli sodan aikana miljoonia siviilejä. Silti kysymystä neuvostopartisaanien syyllisyydestä sotarikollisina ei meidän näkökulmastamme voida periaatteessa esittää. Kansainvälisessä oikeudessa on jo annettu tarkka vastaus — toisen maailmansodan sotarikollisia, koskien näitä vuosia, ovat Saksa ja sen kanssa liittoutuneet valtiot.
Meidän näkemyksemme on, että partisaanikysymys on historiallinen kysymys. Sen tähden on tärkeää, että Venäjän ja Suomen historioitsijat tutkivat neuvostopartisaanien liikkeet Suomessa vuosina 1941—1944. Oletettavasti yhteiset tutkimukset antavat vastauksen moniin meitä askarruttaviin kysymyksiin. Juuri sen takia seminaarin työ on esimerkki kahden maan, Venäjän ja Suomen, yhteistyöstä etsittäessä historiallista totuutta saavuttaaksemme parhaan yhteisymmärryksen kansojemme välillä.
Partisaanien liikehdintä Karjalassa vuosina 1941—1944
Suuren isänmaallisen sodan alettua natsi–Saksan valloittamilla alueilla alettiin muodostaa partisaanijoukkoja. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean ja kansankomissaarien neuvoston 29.6.1941 antamassa direktiivissä "Kaikkien voimien ja keinojen liikekannallepano fasististen valloittajien tuhoamiseksi", Stalinin esiintymisessä radiossa 3.7.1941 sekä kommunistisen puolueen keskuskomitean päätöksessä 18.7.1941 "Taistelujen järjestäminen saksalaisten sotajoukkojen selustaan", esitettiin järjestettäväksi vihollisen selustaan "sietämättömät olosuhteet" viholliselle ja sen avustajille sekä partisaanijoukkojen ja tihutyöjoukkojen muodostaminen tehtävänään räjäyttää siltoja, teitä, tuhota puhelin– ja lennätinyhteydet, metsien, varastojen ja kuormien polttaminen.
Karjalassa partisaanien joukot alkoivat muodostua heinäkuussa 1941.
Yleensä partisaanijoukkoja johtivat keskuskomitean vastuulliset työntekijät. Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin operatiivisia työntekijöitä määrättiin yksiköiden tiedustelukomentajien virkoihin, paikallisten puolue– ja neuvostoelinten työntekijöitä komissaareiksi. Joukoilta puuttui partisaani–, sota– ja tiedustelutoimien johtokokemus.
Karjalan partisaaniliikehdinnän kohdalla voi huomioida kolme tyypillistä vaihetta. Ensimmäinen vaihe on heinäkuusta joulukuun alkuun vuonna 1941, jolloin sotajoukot rintamalla kävivät raskaita puolustustaisteluja. Tämä vaihe on partisaanien synty– ja muotoutumisvaihe. Toinen vaihe, ajanjakso joulukuusta 1941 kesäkuuhun 1944, oli Karjalan rintaman sotajoukkojen vakaan puolustuksen aikaa, jolloin partisaanit laajensivat toimintaansa pitkäaikaisilla ja lyhytaikaisilla hyökkäyksillä vihollisen selustaan. He toimivat Karjalassa myös valloitettujen alueiden ulkopuolella, tekivät sotaretkiä myös Suomen maaperälle. Tässä vaiheessa määräytyi partisaanivoimien rakenne, komentoporras muotoutui, kehitettiin partisaanisodan taktiikkaa. Kolmas vaihe oli kesäkuusta 1944, neuvostoarmeijan osastojen hyökkäyksestä Karjalan rintamalla Karjalan täydelliseen vapautumiseen suomalaisista sotajoukoista syyskuussa 1944.
Karjalan partisaanit taistelivat 38 kuukautta. Kolmessa vuodessa he tuhosivat ja haavoittivat noin muutama tuhat vihollisen sotilasta ja upseeria, hävittivät 53 vastustajan kasarmia, suistivat 31 sotajunaa, räjäyttivät 151 siltaa, 314 autoa, 78 varastoa sekä tuhosivat paljon muuta vihollisen omaisuutta. Erotukseksi muista Neuvostoliiton alueista, joissa oli partisaaniliikehdintää, Karjalassa oli omat erityispiirteensä.
Ensiksikin, paikallisen väestön tuen puuttuminen. Tasavallan miehitetyllä alueella asui hieman yli 80 000 ihmistä, pääasiassa naisia, vanhuksia, lapsia, jotka luonnollisestikaan eivät voineet osallistua aseelliseen taisteluun. Monista paikoista väestö oli siirretty Petroskoihin ja suljettu keskitysleireihin. Tällaisen pakkosiirron syy, kuten käy ilmi eräästä selvityksestä, oli partisaaniliikehdintä, joka oli siinä määrin "vilkasta", että "pantiin toimeen väestön evakuointi". Sellaisissa olosuhteissa on mahdotonta muodostaa, täydentää ja huoltaa partisaanijoukkoja miehitettyjen alueiden paikallisen väestön avulla.
Toiseksi, rintamalinjojen pitkäaikainen vakaus antoi vastapuolelle mahdollisuuden vetää puolustuksen etulinjasta merkittäviä voimia, vahvistaa vanhoja sekä perustaa uusia varuskuntia, tehostaa huolto– ja viestiyhteyksien vartiointia, mikä merkittävästi vaikeutti paartisaanijoukkojen kulkua vihollisen selustassa sekä niiden taistelutoimia. Partisaanit menettivät tärkeimmän — mahdollisuuden suorittaa nopeita, salaisia ja yllättäviä operaatioita.
Kolmanneksi, vaikeuksia partisaaneille aiheuttivat ankara ilmasto — pitkä luminen talvi, kovat pakkaset, kesällä rankat sateet, valoisat yöt, sekä tiettömät taipaleet, metsät ja suot, lukuisat järvet ja joet.
Kokemuksen puute johtaa
ihmismenetyksiin
Partisaanijoukkojen jatkuvasti toiminnassa olleet tukikohdat sijaitsivat Karjalan selusta–alueilla, mutta niiden toiminnalle olivat luonteenomaisia ajoittaiset menot vihollisen selustaan operaatioiden välissä. Pystyäkseen suorittamaan tällaisia tehtäviä oli ylitettävä rintamalinja kahdesti sekä selvittävä 300—500 km:n matkoista.
Partisaanijoukkojen järjestäytymisessä ilmeni erikoislaatuisia tilanteita; yleensä joukoissa oli noin satakunta taistelijaa.
Karjalan olosuhteissa oli mahdotonta hyödyntää suuria partisaanimuodostelmia, minkä osoitti Grigorjevin prikaatin sotaretki. Kesällä 1942 prikaati, johon kuului kuusi osastoa ja muut annetut vahvennukset yhteismäärältään 1 140 ihmistä, vietiin sotaretkelle vihollisen selustaan. Heillä oli taistelutehtävä — tuhota Suomen II armeijakunnan esikunta Porajärven alueella ja hävittää täällä vastustajan viestiyhteydet. Retki kesti 57 päivää, 26 kertaa prikaati ryhtyi taisteluun ja vastustaja kärsi tappion. Kerran prikaati kärsi suuria tappioita — hieman yli 100 ihmistä palasi tukikohtaan. Tämä selittyi sillä, että näin suuren joukon on mahdotonta salaa ylittää rintamalinja ja sen jälkeen liikkua vihollisen selustassa. Siksi prikaati purettiin ja jokainen partisaanijoukko alkoi toimia itsenäisesti.
Partisaanien liikehdintä Karjalassa ei ollut niin massiivista ja aktiivista kuin Ukrainassa tai Valko–Venäjällä, missä partisaanien onnistui sitoa natsi–Saksan divisioonan voimat.
Partisaanijoukot eivät toimineet ainoastaan miehitetyillä alueilla Karjalassa, vaan tekivät retkiä myös Suomen maaperälle. Huhtikuussa 1944 Kantalahden partisaanijoukko otti Suomen alueella vangiksi kuusi suomalaista, jotka luovutettiin 19. armeijalle. Partisaanijoukkojen organisoinnissa oli myös omat erikoispiirteensä. Partisaanijoukkojen lukumäärä kasvoi jatkuvasti. Partisaanien kokonaismäärä vaihteli. 25.7.1941 Karjalan partisaanijoukoissa taisteli 1 471 ihmistä. Ottaen huomioon merkittävät tappiot taisteluissa vuonna 1941 osa partisaaneista siirrettiin Puna–armeijan riveihin. Karjalan partisaanien joukkoja täydennettiin jatkuvasti tuoreilla tulokkailla. Vuosina 1942—1944 pohjoisen metsissä oli 2 366 taistelijaa. Vuonna 1944 partisaanijoukoissa oli 1 700 ihmistä.
Sodan alussa partisaanijoukkoja muodostettiin ja niitä täydennettiin pääasiassa Karjalais–suomalaisen neuvostotasavallan alueilta sekä osittain Vologdan alueelta. Joten vuosina 1942—1944 Karjalan rintaman partisaanijoukoissa oli taistelijoita eri alueilta seuraavasti: Arkangelista 533 ihmistä, Murmanskista 292, Leningradista 234, Vologdasta 120 ja Sverdlovskista sekä muilta alueilta. Mukana oli myös rikollisia, joiden vangitsemisaika oli kulunut loppuun. Maaliskuussa 1943 Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin työsiirtoloista tuli 175 ihmistä partisaanien Karjalan rintaman esikuntaan, Arkangelin työsiirtolasta 66 ihmistä, Kargopolista 55.
Tämä on yksi syy siihen, että armeijan vastavakoilu totesi partisaanijoukkojen miehistössä olevan huomattavan määrän epäilyttäviä aineksia.
Kokemuksen puute partisaani–, taistelu– ja tiedustelutoiminnassa lisäsi ihmismenetysten määrää.
Partisaanijoukot toimivat tuholaisjoukkojen tavoin
Lisäksi ilmeni olennainen partisaanitoiminnan erityispiirre — Karjalan rintaman partisaanien esikunnan maastollinen syrjäisyys; se oli sijoitettu Belomorskiin erilleen osastoista ja partisaanijoukoista. Armeijan vastavakoilu havaitsi esikunnan operatiivisen tehottomuuden, sen eristäytyneisyyden rintaman nähden. Kaikki joukkojen sotatoimien johto rajoittui tiedonantoihin radion kautta. Tämä vaikeutti partisaanijoukkojen johtamista, yhteisten toimintojen koordinointia, joskus joukot toimivat operaatioissa täysin yksinään.
Huhtikuussa 1944 Karjalan rintaman vastavakoilu "Smerš":in johto havaitsi erityispiirteitä partisaanitoiminnassa Karjalan rintamalla. Niihin kuului jatkuvasti toimivan tukikohdan puuttuminen vihollisen selustasta. Partisaanijoukot toimivat tuholaisjoukkojen tavoin. Vihollisen selustassa, oloaika riippui suoritetuksi annetun tehtävän luonteesta, se oli keskimäärin 15—20 vuorokautta.
Koko sodan aikana partisaanitiedustelun organisointi ei ollut asiaankuuluvalla tasolla. Tämä näkyi siitä, että joukot eivät suorittaneet heille annettua tehtävää.
Luonnollisestikin herää kysymys partisaanitoiminnan tehokkuudesta Karjalassa. On myönnettävä, että se ei aina ollut asiaankuuluvalla tasolla.
Ankaran luonnehdinnan erään joukon toiminnasta antoi vuonna 1941 Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin neljännen osaston työntekijä. Hän sanoo raportissaan: "Lähes kaikki hyökkäykset vihollisen selustaan rajoittuivat matkailuksi metsiä ja soita pitkin. Tämä on luonteenomaista erityisesti Padani–Selgan hyökkäykselle — 140 km ilman ainuttakaan laukausta." Huhtikuussa 1944 vastavakoilu "Smerš" Karjalan rintamalla totesi, että suurimman osan ajasta partisaanit ovat valmisteluissa ja lomalla (pääasiassa) pysyvissä tukikohdissaan, eli meidän selustassamme.
Viikko ennen aselepoa, 12. syyskuuta 1944, vastaanotettiin päätös Karjalan rintaman partisaanien esikunnan lakkauttamisesta. Saman päivän iltana Murmanskin ja Kantalahden suuntien partisaanijoukoille, jotka olivat menneet syyskuun alussa vuonna 1944 vastustajan selustaan, annettiin radioviesti palata välittömästi omaan tukikohtaansa. Syyskuussa 1944 partisaaniliike Karjalassa lakkasi olemasta: partisaanijoukkojen taistelijat lähetettiin armeijaan, osa entiseen asuinpaikkaansa. 2. joulukuuta vuonna 1944 esikunta Belomorskista siirrettiin Petroskoihin lopullista lakkauttamista varten.
Sergei Verigin:
historiatieteen kandidaatti,
historian tiedekunnan dekaani, Petroskoin yliopisto
Einar Laitinen: historiatieteen kandidaatti, Pohjois–Euroopan kulttuurin ja historian tiede– ja koulutuskeskuksen tutkija, Petroskoin yliopisto
Vastaukset 6
Vanhimmat
Neuvostoliiton partisaanit eivät olleet sotilaita. He eivät olleet puna-armeijan alaisuudessa.
Partisaanijoukot muodostettiin kommunistisen puolueen aloitteesta ja sen keskuskomitean alaisuuteen.
Mitä tämä vaikuttaa mm. henkirikosten tekemiseen?
Eivät kai olleet sotarikollisia?
Yksittäisiä siviilejä?
Se ei poista Venäjän valtion vastuuta partsaanien teoista, koskapa N;liitto oli silloin yhtä kuin kommunistinen puolue ja nämä ovat vielä siellä kunniakansalaisia!
tulee kyllä kohta teille kertomaan, että kaiken takana on juutalainen maailmanhallitus.
Tällä logiikalla Natsi-Saksa ei ole myöskään vastuussa SS-Totenkopfverbanden tekosista, nämä kun eivät olleet Wehrmachtin alaisia vaan puolueen (Himmlerin). Logiikkasi mukaan myös nämä lienevät yksittäisten siviilien tekosia, eli eivät sotarikoksia?
Korostan vielä että osa partisaaneista ei ollut puna-armeijan alaisuudessa syystä että sodanjohto ei saanut näihin osastoihin mitään yhteyttä, ainoana ohjenuoranaan Stalinin käsky olla antautumatta. Alkuvaiheessa nämä partisaaniosastot muodostettiin linjojen "väärälle" puolelle jääneistä/eksyneistä puna-armeijan sotilaista. Myöhemmin sotilaita lähetettiin omien puolelta varta vasten vihollisen selustaan, kuten Suomenkin rintamalla. Nämä osastot olivat armeijan alaisuudessa. Joka muuta väittää valehtelee.
Siksi minä laitoinkin muutamia kysymyksiä.
Eli mitä se tarkoittaa kansainvälisen oikeuden kannalta? Pitääkö partisaaneja (tai johtajia) syyttää kansainvälisessä sotaoikeudessa vai kutakin yksilöä tavallisessa suomalaisessa alioikeudessa?
Jaa tuhosivat noin muutaman tuhat sotilasta,kymmeniä kasarmeja,toista sataa siltaa? Eikös ne Suomen puolella lähinnä tyytyneet polttamaan syrjäisiä kyliä,murhaamaan ja raiskaamaan siviileitä!Ja te pidätte sellaisia sankareina.