Orjakauppa

ORJAKAUPPA

Vuonna 1822 Omanin arabit allekirjoittivat Moresby-sopimuksen, jossa mm. tehtiin laittomaksi orjakauppa kristittyihin maihin. Jotta tätä sopimusta voitiin valvoa, USA ja Iso Britannia solmivat diplomaattiset suhteet Sansibarin kanssa ja lähettivät konsulit saarille. Kuitenkin orjuuden rajoittamista laajalti kierrettiin ja kauppa jatkui tappaen ja vangiten lukemattomia afrikkalaisia. Karavaanit lähtivät Bagamoyosta mantereelta rannikolle ja matkustivat niinkin paljon kuin 1000 mailia jalkaisin aina Tanganyika-järvelle saakka, ja ostelivat orjia paikallisilta hallitsijoilta matkallaan, tai halvemmalla saivat heidät ryöstämällä. Orjat kahlehdittiin yhteen ja käytettiin kantamaan norsunluuta paluumatkalla Bagamayoon. Ne orjat, jotka selvisivät elossa pitkästä matkasta sisämaasta tungettiin laivoihin matkalle Sansibariin ja he päätyivät myytäviksi orjamarkkinoille kuten karja.

Kaikki pääasialliset rodulliset ryhmät olivat osallisena orjakaupassa jollakin tavoin. Eurooppalaiset käyttivät orjia tiluksillaan Intian Valtameren saarilla, arabit olivat pääasiallisia kauppiaita, afrikkalaiset hallitsijat myivät sotavankeja. Orjaksi myyminen ei ollut vangin pahin kohtalo - jos pitkittynyt selkkaus johti markkinoilla ylitarjontaan, Doe-heimo Bagamayosta pohjoiseen harrasti melko julmaa ratkaisua syöden ylijäämän.

Sulttaani Barghash pakotettiin v. 1873 Brittien laivastohyökkäyksen uhalla allekirjoittamaan julistus, joka teki merillä tapahtuvan orjakaupan laittomaksi, ja orjakauppa Sansibarissa lopetettiin ja Kristuksen Katedraalikirkko pystytettiin sen paikalle. Mutta kauppa jatkui pääasiassa mantereella. Orjuuttaminen oli laitonta, mutta sitä esiintyi avoimesti kunnes Britannia valloitti mannermaan voitettuaan saksalaiset I maailmansodassa. Monet entiset orjat huomasivat tilanteensa tuskin muuttuneen - he olivat nyt yksinkertaisesti alipalkattuja työläisiä mausteplantaaseilla.