”Joskus vuonna 1957 tai 1958 Maalaisliiton kansanedustaja Väinö Rahkila kutsui minut ja vaimoni maatilalleen, joka sijaitsi Vimpelissä Pohjanmaalla. Istuimme pöydän ääressä hänen talossaan ja pohdiskelimme suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita ja Suomen kansan suhtautumista Neuvostoliittoon. Yhtäkkiä ovi lensi selälleen ja kynnykselle ilmestyi pienikokoinen hahmo tuima ja ilmeisen aggressiivinen ilme kasvoillaan. Odottamaton vieras otti muutaman askeleen minua kohti ja muljauttaen häijysti silmiään, suu vihasta vääristyneenä, heitti minulle karkeasti: ’Mitä sulla on, ryssä, täällä tekemistä? Olen Suomen armeijan vääpeli, olen sotinut teitä vastaan enkä halua nähdä teitä omalla maallani!’
Minä hämmennyin ensi alkuun, vaimoni pelästyi ja talon isäntä oli selvästi tyrmistynyt.
Voitettuani hämmennykseni, mutta käsittämättä vielä, mitä pitäisi tehdä näin epätavallisessa tilanteessa, tervehdin tulijaa kohteliaasti ja kehotin häntä käymään pöytään, jolla sattui muuten seisomaan toistaiseksi korkkaamaton vodkapullo. Vieras vilkaisi syrjäsilmällä pöytään. Työnsin tyhjän lasin pöydän reunaa kohti ja aloin hitaasti täyttää sitä. Kulahtelevan nesteen ääni teki vieraaseen jonkin verran rauhoittavan vaikutuksen. Toinen kylki edellä, minuun katsomatta hän lähestyi pöytää ja istuutui kömpelösti tuolin reunalle. Ehdotin hänelle maljaa Suomen sankarilliselle armeijalle. Hän kumosi ääneti lasin, pyyhki huulensa kämmensyrjällä, vaikeni tovin ja alkoi sitten äänekkäästi ja kiihkeästi kertoa, kuinka oli peitonnut ryssiä rintamalla.
Kuuntelin kauan ja kärsivällisesti ja aloin sitten muistella episodeja omasta rintamaelämästäni korostaen, etten ollut koskaan sotinut suomalaisia vastaan, vaan joutunut tekemisiin vain saksalaisten ja japanilaisten kanssa.
Vähitellen selvisi, että käsityksemme sodasta kävivät joiltakin osin yksiin. Totesimme, että sotilaat rintamalinjan kummallakin puolen olivat kokeneet yhtäläisiä vaikeuksia ja ettei sota tuonut kenellekään mitään hyvää. Vahvistimme nämä viisaat johtopäätökset korottamalla maljan rauhan puolesta. Kolmannen maljan jälkeen minun oli pakko vannoa, etten koskaan tulisi sotimaan suomalaisia vastaan, ja puristimme lujasti toistemme kättä.
Vieras lähti horjuen ovelle vilkuttaen minulle ystävällisesti hyvästiksi. Seurasimme ikkunasta, kuinka hän ajoi poispäin polkupyörällä ja oli vähällä sortua tieltä milloin vasemman-, milloin oikeanpuoleiseen ojaan.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että vieras ei ollut käynyt luonamme omasta aloitteestaan, vaan että hänet olivat valtuuttaneet paikalliset asukkaat, jotka olivat suuttumuksen vallassa kokoontuneet pohtimaan ryssän ilmestymistä heidän kyläänsä ja päättäneet lähettää kunnioittamansa vääpelin selvittämään välit kanssani ja karkottamaan minut kylästä.
Sillä välin kun me vääpelin kanssa tyhjensimme laseja ja yritimme päästä yhteisymmärrykseen, paikalliset asukkaat odottelivat kärsivällisesti mutta levottomina sanansaattajansa paluuta. Vääpeli palasi takaisin sankarina. Nyrkkiä heristäen hän kertoi kuulijakunnalleen, että oli heti selättänyt ryssän ilmoittamalla tälle kivenkovaa, että jos ryssät yrittävät vielä kerran hyökätä Suomen kimppuun, ei yksikään heistä palaa kotiin. Kuten sankarivääpeli totesi, ryssä oli ymmärtänyt kaiken ja vannonut, ettei koskaan uskalla sotia Suomea vastaan. ’Sen vuoksi piru hänen kanssaan. Yöpyköön kylässä. Nyt hän tietää, kenen kanssa on tekemisissä…’ Vääpelin toimet hyväksyttiin ja asukkaat hajaantuivat vähitellen kukin omalle taholleen.”
(Viktor Vladimirov, Näin se oli… Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954-84, s. 222-223)
Minä hämmennyin ensi alkuun, vaimoni pelästyi ja talon isäntä oli selvästi tyrmistynyt.
Voitettuani hämmennykseni, mutta käsittämättä vielä, mitä pitäisi tehdä näin epätavallisessa tilanteessa, tervehdin tulijaa kohteliaasti ja kehotin häntä käymään pöytään, jolla sattui muuten seisomaan toistaiseksi korkkaamaton vodkapullo. Vieras vilkaisi syrjäsilmällä pöytään. Työnsin tyhjän lasin pöydän reunaa kohti ja aloin hitaasti täyttää sitä. Kulahtelevan nesteen ääni teki vieraaseen jonkin verran rauhoittavan vaikutuksen. Toinen kylki edellä, minuun katsomatta hän lähestyi pöytää ja istuutui kömpelösti tuolin reunalle. Ehdotin hänelle maljaa Suomen sankarilliselle armeijalle. Hän kumosi ääneti lasin, pyyhki huulensa kämmensyrjällä, vaikeni tovin ja alkoi sitten äänekkäästi ja kiihkeästi kertoa, kuinka oli peitonnut ryssiä rintamalla.
Kuuntelin kauan ja kärsivällisesti ja aloin sitten muistella episodeja omasta rintamaelämästäni korostaen, etten ollut koskaan sotinut suomalaisia vastaan, vaan joutunut tekemisiin vain saksalaisten ja japanilaisten kanssa.
Vähitellen selvisi, että käsityksemme sodasta kävivät joiltakin osin yksiin. Totesimme, että sotilaat rintamalinjan kummallakin puolen olivat kokeneet yhtäläisiä vaikeuksia ja ettei sota tuonut kenellekään mitään hyvää. Vahvistimme nämä viisaat johtopäätökset korottamalla maljan rauhan puolesta. Kolmannen maljan jälkeen minun oli pakko vannoa, etten koskaan tulisi sotimaan suomalaisia vastaan, ja puristimme lujasti toistemme kättä.
Vieras lähti horjuen ovelle vilkuttaen minulle ystävällisesti hyvästiksi. Seurasimme ikkunasta, kuinka hän ajoi poispäin polkupyörällä ja oli vähällä sortua tieltä milloin vasemman-, milloin oikeanpuoleiseen ojaan.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että vieras ei ollut käynyt luonamme omasta aloitteestaan, vaan että hänet olivat valtuuttaneet paikalliset asukkaat, jotka olivat suuttumuksen vallassa kokoontuneet pohtimaan ryssän ilmestymistä heidän kyläänsä ja päättäneet lähettää kunnioittamansa vääpelin selvittämään välit kanssani ja karkottamaan minut kylästä.
Sillä välin kun me vääpelin kanssa tyhjensimme laseja ja yritimme päästä yhteisymmärrykseen, paikalliset asukkaat odottelivat kärsivällisesti mutta levottomina sanansaattajansa paluuta. Vääpeli palasi takaisin sankarina. Nyrkkiä heristäen hän kertoi kuulijakunnalleen, että oli heti selättänyt ryssän ilmoittamalla tälle kivenkovaa, että jos ryssät yrittävät vielä kerran hyökätä Suomen kimppuun, ei yksikään heistä palaa kotiin. Kuten sankarivääpeli totesi, ryssä oli ymmärtänyt kaiken ja vannonut, ettei koskaan uskalla sotia Suomea vastaan. ’Sen vuoksi piru hänen kanssaan. Yöpyköön kylässä. Nyt hän tietää, kenen kanssa on tekemisissä…’ Vääpelin toimet hyväksyttiin ja asukkaat hajaantuivat vähitellen kukin omalle taholleen.”
(Viktor Vladimirov, Näin se oli… Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954-84, s. 222-223)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.