Miksi suunnitella "loppuelämä"

Suunnittelin ennen elämäni pitkiksi ajoiksi kerrallaan, tiesin milloin haluan lapset mieheni kanssa ja milloin teen mitäkin. Joka ilta kertasin seuraavan päivän suunnitelmat ja aikataulut. Jos päivässäni oli tyhjä hetki, ahdistuin ja aloin miltei pakkomielteisesti siivota tai tehdä jotain "hyödyllistä".

Sairastuin syöpään. Mieheni otti minusta eron. Parannuin, mutta se vei vuoden päivät, joista suurimman osan jouduin viettämään sängyn pohjalla. Elämäniloni oli täysin mennyt.

Kun sain terveen paperit, päätin elää elämääni kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Jos on kaunis päivä, saatan istua puistossa tunnin, kaksi, katselemassa ihmisiä ja miettien elämän onnellisia asioita. Kuunnellen linnunlaulua, katsellen lasten leikkimistä. Enkä ole koskaan ollut näin onnellinen.
Tutustun uusiin ihmisiin, koska en pelkää lähestyä enää ketään. En tunne pelkoa, enkä häpeää. Me kaikki olemme kuitenkin samassa veneessä täällä, joten miksi emme jakaisi tätä matkaa keskenämme, iloiten elämän pienistä asioista ja siitä mitä teemme.
Olen palannut entiseen työhöni, ja nautin siitäkin aivan eri tavalla nykyisin. En ota stressiä, vaan otan vaikeat paikat töissä haasteina, joista selviän kyllä. En stressaa ulkonäöstäni tai painostani, vaan iloitsen jokaisesta terveestä solustani kehossani.

Ota hetki ja pysähdy. Katso ihmisiä, joita rakastat ja iloitse heistä. Nauti päivistä, kun työ antaa sinulle haasteita. Pysähdy ulkona hetkeksi, kuuntele linnunlaulua, tuulen huminaa tai sadepisaroiden ääntä. Muistele sitä, miltä nuo äänet kuulostivat lapsena. Elämä on ainut mitä sinulla on, miksi käyttää se stressaten ja valittaen.